10 osumaa on löytynyt haulle 0

Stellan päiväkirja

Iltaa kohden sään pakastuessa myös kinoksen päälimmäinen kerros jäätyi. Stella oli saanut  vuohisen alle inhottavan haavauman rapeasta hangesta ja hoidin sitä tamman karsinassa putsaten ja rasvaten. Uusi tulokas, Christian, oli tekemässä iltatallia ja vaikutti siltä, että haluaisi jo kotia. Yritin tarjota hänelle apua ruokien jakamisessa, mutta poika vain tuhahti minulle. Olkoon sitten itsekseen, ajattelin ja rapsutin Stellaa hyvästiksi ennen kuin menin yläkertaan.

Tallilla oli yllättävän paljon vielä porukkaa ottaen huomioon kellon ajan. Vintillä oli kova keskustelu uudesta talliorjasta ja minua kävi hieman sääliksi häntä, kun kukaan ei oikein tuntunut tykkäävän hänestä. Oli hänessä pakko olla jotain hyvääkin, vaikka aika pinnalliselta tuo vaikutti.
”Ketkä on muuten lähdössä Suomeen leirille?” kysäisin vaihtaen puheenaiheen. Sain aikaan pientä keskustelua siitä, vaikkakaan kukaan ei siitä osannut varmaksi sanoa. Minusta oli kyllä ihanaa saada mahdollisuus lähteä Suomeen, vaikkakin vain viikoksi. Suomessa asuessani olin ihastunut siihen maahan ihan totaalisesti! On Norjakin kiva paikka ja Lofooteilla on todella kaunista, mutta välillä tuntuu että norjan kieli on minulle turhan vaikeaa – samoin kuin ruotsi. Onneksi moni puhuu hyvin englantia ja suomea, niin tulen heidän kanssa hyvin juttuun.

Christian tuli yläkertaan ja näytti olevan kylmissään. Tarjosin hänelle vasta keitettyä glögiä ja hänen  ilmeensä näytti hieman pehmeentyvän. Muut loivat jätkään vain pitkiä katseita – erityisesti Sven, joka ei näyttänyt yhtään tykkäävän hänestä. Svenin katsetta Chrisua kohtaan pystyi kuvailemaan jopa halveksuvaksi. Ajattelin, ettei se minulta ole pois, jos yritän olla pojalle ystävällinen. Ei varmaan ole hänellekkään helppoa työskennellä vieraalla alalla vieraassa porukassa. Kovin pitkään en kyllä jaksaisi äksyilyä katsoa.

Lähtöä tekiessäni kävin vielä tsekkaamassa Stellan haavan. Ei se onneksi ollut kovin paha ja olisi entisellään parissa päivässä. Jassulle olin jo ilmoittanut asiasta ja lupailin katsoa sen perään pari päivää – minulla kun ei ollut muutakaan tekemistä loppuviikosta. Keräsin kamppeeni ja lähdin kotiin uupuneena pitkästä päivästä.

~K&S 3

Stellan päiväkirja

Stellan haava oli yön aikana parantunut huomattavasti. Tammalla ei kuitenkaan tänään vielä pidetty tunteja, joten ajattelin juoksuttaa sen kevyesti, ettei tämä ihan sekoaisi ylimääräisestä energiasta. Christian oli juuri saanut aamutallin tehtyä ja vaikutti tänään jo vähän lempeämmältä kuin eilen. Hän jopa jutteli minulle muutaman lauseen, ennenkuin katosi yläkertaan. Minä puolestani harjasin Stellan kunnolla ja hemmottelin ponia rapsutuksilla ja pikaisella selkähieronnalla, ennenkuin sovitin sille suitset päähän. Kietaisin sideharson kevyesti haavan päälle, jottei maneesin pohjastapölyäisi hirveästi likaa siihen.

Stella oli aluksi hieman häslä ravatessaan liinan päässä, ja varsinkin suunnan vaihdoissa poni teki jotain ihmeellisiä kiemuroita. Laukka pyöri molempiin suuntiin todella nätisti lukuunottamatta paria  innostuksen siivittämää pukkia. En viitsinyt hirveästi Stellaa juoksuttaa, jottei haavaan valuisi hikeä, joten tein pidemmät loppukävelyt kuin normaalisti kävellen ympäri maneesia Stellan seuratessa perässä. Teetin tammalle myös pienen aivopähkinän laittamalla porkkanapaloja kartioiden alle, jolloin Stellan piti kaataa kartio turvallaan (tai kaviollaan) saadakseen herkkuja. Kesti hetken aikaa, ennenkuin poni hoksasi idean, mutta sen jälkeen kartiot kaatuivat yksi toisensa perään sujuvasti.

Talliin palattuamme putsasin haavauman huolellisesti vedellä ja harjasin Stellan perusteellisesti. Minusta oli ihanaa viettää vapaapäivää tallilla, kun ei ollut kiire tehdä mitään. Aamupäivällä talli oli vielä hiljainen, kun suurin osa oli töissä tai koulussa. Christianilla oli vapaapäivä koulusta, joten hän oli ainoa kahviseura minulla yläkerrassa. Vaikka jätkä alkuun tuntui hirveän pinnalliselta, alkoi hänestä löytyä pienen jutustelun aikana ihan kivojakin piirteitä – ehkä hänestä vielä kuoriutuu jotain hyvää. Tietyissä asioissa aioin kyllä toden teolla pudottaa pojan maan pinnalle pilvilinnoistaan itseään kohtaan.

~K&S 4

# Tallikirja 2017 -->

En oikein tiennyt, mitä mä odotin ensimmäiseltä työpäivältä ratsastuskoulussa. Tällaisina hetkinä sitä tosissaan kyseenalaisti elämänvalintojaan, mutta toistelin itselleni tän järjestelyn olevan vain väliaikaista.

Kokonaisuudessaan tää kuviohan oli kokonaisuudessaan aivan perseestä: Narvikin turvallisuusalan ammattiopisto meni remppaan ja pakotti kaikki oppilaansa suksimaan helvettiin. Tässä tapauksessa helvetillä tarkoitin omalta kohdaltani Svolværiä. Suurin osa luokkakavereista lähti Tromssaan, jossa oli toiseksi lähin alan koulutusta järjestävä oppilaitos (ja joka kaupunkina oli tätä Lofoottien rotankoloa miljoona kertaa eläväisempi ja houkuttelevampi), mutta mun kummitädin asuessa täällä Lofooteilla mä jouduin muuttamaan sen luo Kabelvågiin. Olihan tää toki halvempaa ja varmasti kiittäisin itseäni myöhemmin säästyneistä roposista (joita opiskelijalla ei ollut mitenkään mainittavan paljoa), mutta näin ensivaikutelmalta sekä Svolvær että Kabelvåg vaikuttivat tosi ankeilta. Onneksi jalkapallokenttiä sentään löytyi, jotta pääsisin purkamaan vitutustani pallon potkimiseen.

Se oli ainakin varmaa, etten välttämättä odottanut näkeväni muita miehiä tallilla. Ratsastus oli mun mielestäni niin naisellinen harrastus, ettei kukaan oman arvonsa tunteva (hetero)mies hilluisi päiväkausia täällä paskan hajussa akkojen paskanpuhumisen kohteena. Joka aamu mä tarkistin kaupungin avoimet työpaikat, josko vartijalle tai järjestyksenvalvojalle olisi töitä tarjolla. Vielä ei ainakaan ollut tärpännyt, mutta toivoin oman alan työpaikkojen ilmestyvän tarjontaan piakkoin. En todellakaan olisi täällä talliorjana yhtään pidempään, kuin oli täysin pakko. Työ oli mulle ollut aina vaan työtä, joten enköhän mä hengissä pärjäisi täällä b-luokan duunareiden keskuudessa siihen saakka, kun pääsisin vartijanhommiin.

Ensimmäisen kahden päivän aikana olin nähnyt jo kaksi miestä, vaaleita ja täysissä tallitamineissa, about omanikäisiäni tai aavistuksen vanhempia. Olikohan ne pari keskenään? Nyrpeiltä ne ainakin ensinäkemältä vaikuttivat molemmat – toisaalta, kyllä tää likainen ja haiseva talliympäristö sekä akkojen tyhjänpäiväisten juorujen kuuntelu kenet tahansa, todennäköisesti kohtapuoliin myös minut, kyynistäisi. Blondeja varmaan kiukutti nähdä uusia, edustavia nuoria miehiä täällä heidän ”reviirillään”. Laitoin itselleni korvan taakse, että mun olisi sopivan paikan tullen vaihdettava heidän kanssa pari sanaa, etteivät he luulisi minua hintiksi. Minusta ei kannattanut tulla mustasukkaiseksi, sillä en todellakaan ajatellut iskeä heistä kumpaakaan.

Ainoat keksimäni plussat eiliseltä ja tältä päivää olivat, että työnantajani vaikutti tosi rennolta ja ystävälliseltä persoonalta, ja se, että täällä ei olisi pulaa silmänruoasta. Joo – junnuja kävi täällä ihan jumalaton määrä tuntiratsastajina, mutta kaikki karsinansiivoajat tuntuivat olevan vähintäänkin lukioikäistä porukkaa. Ja huhut heppatyttöjen hyvistä perseistä eivät selvästikään olleet valhetta.
Onneksi olin aina ollut melko supliikki ja suosittu mimmien keskuudessa – jos jotain, niin flirttailla mä ainakin osasin. Tytöt oli typeriä ja sinisilmäisiä, joten niitä oli helppo kieputella mun sormieni ympärille. Ehkä mä valkkaisin itselleni muutaman projektin tallin hoitajista, jos jotain oikein näyttäviä daameja sattuisi silmiini. Ensimmäiset päivät mä kuitenkin ajattelin vain tarkkailla tallin menoa ja haistella tallilaisten keskinäistä hierarkiaa. Mun olisi helppo päästä pinnalle, kun tietäisin kenen yli kavuta ensimmäisenä.

Tallihommat eivät vaatineet kerrassaan minkäänlaista älyllistä toimintaa. Heittelin paskapurut talikolla seinään, poimin kikkareet kottareihin ja kuskasin ne isompaan paskakasaan maneesin viereen, kauhoin joka elukalle ruokaa sen verran, kuin niiden koppien ovessa luki, vein elukat pihalle tai toin ne sisälle (en ollut vielä ihan saanut logiikasta kiinni), ja lakaisin vähän käytäviä, jotta tää paskainen talli näyttäis vähän vähemmän paskaiselta. Vastaantulijoille huikkasin että ”Hallo!” tai "Heisann!" ja hymyilin asiakaspalvelijamaista feikkihymyä.

Eilen illalla taukohuoneessa mulle glögiä tarjonnut brunette oli ison tallin käytävällä laittamassa pystytukkaiselle ponille remmejä päähän. Moikkasin tyttöä mahdollisimman ystävällisesti, kysyin, mitä se on tekemässä ja totesin itse jotain geneeristä liibalaabaa tämän aamun kulusta.
Tää tyttö, joka oli eilen esittäytynyt Katyaksi, vastaili minulle kirkkaalla äänellä vaikuttaen iloiselta mielenkiinnostani. Katya puhui norjaa hienoisella slaavilaisella korostuksella, mikä oli mun mielestäni oikeastaan aika viehättävää, eikä se hullumman näköinen ollut ulkoisestikaan: oikein nätti, tähtisilmäinen kiharapää, jolla oli virheetön iho ja kaunis kasvojen luusto. Se vaikutti hirveän positiiviselta ja aidosti ystävälliseltä, mikä oli todella kontrastissa muihin tapaamiini tallilaisiin verraten. En kuitenkaan vielä osannut sanoa, oliko Katyan suhtautuminen muhun aitoa, vai yrittikö se vain tehdä hyvää ensivaikutelmaa. Jäin mietiskelemään sitä itsekseni, kun katosin kahville yläkertaan.

Jäin suunnittelemaan repliikkejäni Katyaa varten, kun se pyysi keittämään kahvit sillekin. Eiköhän se kohta tänne ilmestyisi.

Stellan päiväkirja

Kolmessa päivässä tilanne oli perkelöitynyt pahemmin, kuin olisin osannut odottaa. Christian sitä, Christian tätä. Sven ja Petter etenkin olivat vannoutuneet uutta tulokasta vastaan. Lauantai iltapäivä tallin vintillä – jos olisin arvannut menon olevan sellaista, olisin jäänyt kotiin. Kaikki puhuivat Christianista. Suurin osa puhui siitä paskaa ja muut myötäilivät tai hyväksyivät hiljaisesti. Olin kiitollinen Solville, joka uskalsi vahvasti puolustaa Chrisua minun lisäkseni.
”Hei nyt jätkät oikeesti ne päät kiinni! Tehkää jotain hyödyllistä älkääkä jaksako jauhaa tota paskaa.”, huusin kaataessani itselleni kahvia.
En ollut koko päivänä kuullut Svenin ja Petterin suusta muuta kuin Chrisun arvostelua, lukuunottamatta tervehdyksiä yläkerran täyttäville tallilaisille.
”Älä nyt muru hiillesty, onks se räkänokka oikeesti sulle noin tärkee? Oot tainnut iskee silmäs nuorempiin.” Sven kuittasi.
Sen lisäksi että hän murutteli mua jopa hieman ivallisesti, oli hänen kommenttinsa muutenkin kaikin puolin pöyristyttävä.
”Et säkään kyllä yhtään sen aikuisempi oo. Eikä mun tykkäämiset oo sun asias, vai ooks mustasukkanen jollain tapaa?”, vastasin loukkaantuneena ja istuin kahvikuppini kanssa sohvan nurkkaan. Olin niin tuohtunut jätkien – ja erityisesti Svenin – takia, ettei mua kiinnostanut, ketkä kaikki olivat seuranneet kinaa, tai mitä he siitä ajattelivat.

En kerennyt toista suullista juoda kahviani, kun Christian tuli keskeyttämään keskutelun hätistämällä porukan ottaa karanneita poneja kiinni. Porukka nousi sohvilta alta aikayksikön ja juoksivat Chrisun ohi ulos vintiltä – Jassun kukat olivat ilmeisesti tärkeitä. Minä hörpin kahvini nopeasti loppuun ja poistuin paikalta viimeisenä Christianin kanssa.
”Mikä täällä porukan saa noin kireäksi?”, poika kysyi matkalla.
”Voi kuule tietäisitpä vaan.”, vastasin hölkätessäni kohti Jassun kukkaistutuksia.
”Oli varmaan virhe tulla tänne.” hän tokaisi ehkä hieman alakuloisena.
En ollut varma johtuiko Christianin fiilis siitä, mitä muut hänestä puhui vai siitä, että tunsi syyllisyyttä pihattoväen karkaamisesta, mutta mä vähän jopa säälin häntä.

Kun ponit oli kiinni ja Jassun läksytykset otettu vastaan, porukka kokoontui oritalliin jatkamaan paskan puhumista. En tiiä mikä Christianissa oli oikeesti noin ihmeellistä, kun niin kivalta tuntunut talliporukka ja hyvä yhteishenki rakoili niin pahasti. En olisi uskonut ekana päivänä, että yksi ihminen voi jakaa täyä porukkaa näin paljon. Mulla täyttyi mitta nopeasti siitä keskustelusta, joten poistuin vähin äänin paikalta ja suuntasin takaisin isoon talliin. Christian oli siivoamassa karsinoita ja toisaalta olisi ollut kiva jutella hänelle, mutta sen sijaan työnsin kuulokkeet korviin ja menin putsaamaan Stellan haavan. Muut olivat puheenaiheellaan aiheuttanut yliannostuksen Christianista, joten hetki yksin ponin kanssa ei ollut pahitteeksi. Toivottavasti en loukannut poikaa.

Stellan haava oli parantunut lähes täysin ja se voisi maanantaina mennä ihan normaalisti tunnille. Tamma oli silmin nähden mielissään saamastaan huomiosta ja makupaloista. En mä niitä sille ilmaiseksi kuitenkaan antanut vaan teetätin erilaisia venytysliikkeita kaulalle. Lopulta Stella kävi makuulleen karsinaan ja minä istuin sen viereen vasta vaihdetuille puruille. Nojasin Stellan ryntäisiin ja rapsutin tätä harjan juuresta ponin hamutessa käsistäni herkkuja. Tallipäivän ensimmäinen draamaton kymmenen minuuttinen oli todellakin tarpeen.

~K&S 5

Stellan päiväkirja

Viikon loma töistä leirin vuoksi oli vaatinut veronsa takaisin ja tänään oli ensimmäinen päivä, kun kerkesin tallille ihmisten aikaan. Olin täysin pihalla siitä, mitä tallilla oli tapahtunut leirin aikana ja sen jälkeen, mutta tallivintin keskusteluista päätellen uudenvuoden pirskeet olivat ainakin aikuisten osalta olleelt kosteat.

Christianin ympärillä tilanne oli rauhoittunut huomattavasti ja nykyään enään vain kourallinen tuntilaisia kiherteli hänen ympärillään. Hanne oli saanut nauttia Chirsun seurasta leirillä snapchatin välityksellä ja olin jättänyt sen lähes täysin huomiotta ja keskittynyt nauttimaan olostani Suomessa. Nyt jälkeenpäin miettiessäni asiaa, jostain syystä Hannen ja Christianin lämmenneet välit kiehuttivat mua. Ehkä tunteella oli jotain tekemistä sen kanssa, että kiireitteni takia tunsin itseni hieman ulkopuoliseksi tallilla muutenkin. Miksi edes olin kiinnostunut sen jätkän tekemisistä ja ihmissuhteista? Mulla oli monia syitä siihen miksi mua ei pitäisi kiinnostaa, mutta silti ne vähäiset syyt kiinnostukselle tuntui todella voimakkailta. Ihastunut mä en ole, no way! Ensinäkin jätkähän on mua 3 vuotta nuorempi ja toisekseen hänen pinnallisuutensa ja teennäisyytensä välillä jopa kuvottaa mua. Toisaalta halusin edelleen uskoa siihen, että kovan kuoren ja esittämisen alta löytyisi edes ripaus herkkyyttä. Totta puhuakseni Christian on….

”Maa kutsuu Katyaa,” Hannen ääni herätti minut ajatuksistani takaisin vintin sohvalle. Käänsin katseeni kysyvästi häneen, vaikka tällä hetkellä hänen ääni nosti pintaan vain katkeruutta. ”Niin, lähetkö sä meidän kaa maastoon?”.
”Meillä” Hanne tarkoitti Ellaa ja Pihlaa. Maasto olisi kyllä houkutellut, mutta leirin jälkeen ei huvittanut lähteä sinne Hannen kanssa. Mikä hitto mua vaivaa?
”En mä nyt taida jaksaa,” vastasin vain nopeasti ja lähdin vintiltä.
Tunsin kysyvien katseiden porautuvan niskaani, mutten antanut sen häiritä, vaan heilautin oven kiinni perässäni. Hienoa Katya, Hyvin toimittu!

Nappasin Stellan karsinan edestä riimunarun ja kävin hakemassa Stellan tarhasta. Tarkistin nopeasti ponin kaviot, ettei niissä ollut mitään terävää, joka voisi hankaloittaa kävelyä, ja lähdin taluttamaan ponia maastopolulle.  Lähdin kävelemään ponin kanssa toiseen suuntaan, kuin mihin tytöt todennäköisesti ratsastaisivat, jotten törmäisi heihin vahingossa. Hengitin raikasta ilmaa sisään ja ulos yrittäen koota samalla ajatuksiani. Monista yrityksistä huolimatta päässäni pyöri vain Christian ja Hanne ja lukuisat skenaariot heidän välisestä suhteestaan. Yritin rauhoitella mieltäni, että he ovat toistaiseksi vielä vain kavereita, ja samaan aikaan työnsin mieleeni ristiriitaisesti, ettei asian pitäisi mua hätkäyttää mihinkään suuntaan. Tunsin sekavien ajatusteni nostavan paniikkia selkärankaani pitkin, joten pysäytin Stellan ja painoin pääni sen kaulaa vasten. Kyyneleet valuivat yksi kerrallaan poskelleni ja tippuivat sitten kaulahuiviini. Tunsin töiden aiheuttaman stressin purkaantuvan jokaisen kyyneleen myötä ja pikkuhiljaa oloni helpottui.

Stella hörisi sen merkiksi, että pitäisi jo palata tallille. Vähäinenkin luonnonvalo, mitä tähän aikaan vuodesta saattoi esiintyä, oli vaihtunut tumman siniseksi tähti taivaaksi ja heijastui lumesta kylmän hyytävänä. Aloin olemaan itsekkin jo kuuman juotavan tarpeessa, joten kävelin noin 15 minuutin matkan takaisin tallille. Harjasin Stellan huolellisesti ja vietin mahdollisimman pitkän ajan ponin kanssa, ennenkuin minun pitäisi mennä takaisin tallivintille selittämään Hannelle ja muille käyttäytymistäni. Jostain syystä Christianin ja Hannen juttu panoi minua edelleen, vaikka aikaisempi reaktio oli mennyt vähän yli työstressin takia. Osasin jo onneksi hieman järkeillä asiaa.

Kumisuan pyöriessä ponin lavalla kuulin askeleiden lähestyvän Stellan karsinaa.
”Susta ollaan oltu huolissaan,” hän sanoi. ”Olit kuulemma hävinnyt kuin tuhka tuuleen, mut meidän onneks tuuli käänty näköjään takas.”
Naurahdin Christianin kuivalle vitsille, mutta vakavoiduin nopeasti taas.
”Hei, onks kaikki okei?”, käännyin nyt ensimmäistä kertaa katsomaan Christiania ja hän vaikutti aidosti kiinnostuneelta mun voinnista.
”Juu on. Töissä on vaa ollu kiire,” vastasin ja toivoin ettei silmäni enään olleet punaiset itkusta.
Kiire oli todella lievä sana sille, mikä sotku töissä oikeasti oli meneillään. Jostain kumman syystä mun teki mieli vuodattaa Christianille kaikki just nyt, mut ennen ku huomasinkaan, tilaisuus oli mennyt ohi.
”Okei,” Christian vastasi ja olimme molemmat hetken hiljaa, kunnes Christian ilmoitti menevänsä takaisin vintille. ”See you” hän oli vain huikannut ja katosi sitten rappusiin. Mä en kaiken tän päiväsen jälkeen enään kehdannut näyttäytyä vintillä, joten tarkistettuani, että mulla on avaimet ja puhelin, lähdin suoraan autolle.

~K&S 6

Jätkän päiväkirja

7.5.2020 - Koulutuuppailua
#kastian

Jätkä on kaikin puolin kiva hevonen. Jos totta puhutaan, niin ihastuin siihen jo sillon, kun ensimmäistä kertaa ratsastin sillä Suomessa. Hyvin koulutettu, mukavat askellajit, sekä hyvä ratsu lajiin kuin lajiin. Eikä sitä ole vielä iälläkään pilattu. Viimeisen viikon aikana sisäinen kenttäratsastajani on nostanut päätään ja olen jo kerennyt haaveilemaan kesän tulevista kisoista. Olisihan se toki kivaa, jos olisi varaa käydä tunneilla, saatikka hankkia valmentaja. Ja niitä todellakin tarvitsen kisatauon jälkeen kipeästi! Tällä hetkellä vaan tuntuu, ettei rahaa löydy edes hevosen ylläpitoon. Onneksi olen päässyt kuluneen viikon aikana jo muutamaan työhaastatteluun. Nyt ei auta muu kuin pitää peukkuja pystyssä…

Tallilla porukka on onneksi jo vähän rauhoittunut ja tottunut ajatukseen, että olen tullut takaisin. Minun ei tarvitse enää kymmentä kertaa vastata samoihin kysymyksiin päivässä. Takaisin tulo oli ollut yhtä nopea kuin lähtökin, joten ymmärrän hyvin ihmisten kiinnostuksen. Jätkä sen sijaan on ollut tallilaisille jo tuttu turpa, joten se on saanut vain satunnaisia rapsutuksia ohikulkijoilta samalla kun ovat huikanneet minulle onnitteluja. Välillä tuntui, että porukka olisi voinut antaa kaiken huomion sitä kerjäävälle ruunalle.

Tänään tulin tallille jo hyvissa ajoin aamupäivällä. Tallilla oli hiljaista, eikä kukaan varmaan tulisi vielä muutamaan tuntiin muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Minun oli tarkoitus nauttia lähes kesäisestä päivästä ja ratsataa ensimmäistä kertaa kunnolla sitten Norjaan muuton jälkeen. Christian oli juuri viemässä Jätkää pihalle kun pysäytin hänet.
”Hey starnger!” huudahdin hänen selän takaa heittäen samalla pienen naurahduksen. Mies kääntyi katsomaan minua yllättyneenä hevoseni riimunaru kädessään.
”Hei!”.
”En oo kuullu susta paljoa viikon aikana. Jäät aina muiden kysymysten varjoon, joten miten menee?” kysyin Christianilta luodakseni jotain keskustelua ja myös sen takia, että mua oikeasti kiinnosti. Christian oli muuttunut reilu vuoden aikana paljon kypsemmän oloiseksi ja halusin tietää, mikä sen oli saanut aikaa.
”Kylhän sä tiiät.. Paskan mättämistä ja likkojen juoruilun kuuntelemista. Mihinkäs tää täällä muuttuis. Muuta ku et joku venäläinen likka vaan meni ja tuli ku taikaiskusta.” hän naurahti kevyesti, laski riimunarun käsistään ja nojasi rennosti Jätkän karsinan oveen.
”Sorry about that… Tiiäthän sä mite elämä voi heitellä. Sä varmaan uskoit yhtä paljon siihen et alat työskennellä tallilla, ku mä Suomeen muuttoon.”. Molemmat nauroimme, koska tiesimme sen olevan täysin totta.

Juttelimme hyvän tovin siitä, mitä tallilla oli poissa oloni aikana tapahtunut, ja selkeästi Christianiakin kiinnosti vähäsen se, mitä Suomessa oli, miksi muutin ja miksi tulin takaisin. Jassu keskeytti jutustelumme soittaessaan Chrisulle, että minkä takia hevoset ei olleet vielä pihalla. Hän häipyi kiireen vilkkaan jatkamaan hommiaan, välttääkseen suuremmat läksytykset. Minä puolestani tunkeuduin yksin talliin jäävän ruunan karsinaan ja silittelin sitä hetken ennenkuin aloin valmistelemaan sitä ratsastukseen.

Tein kovasti töitä Jätkän selässä, jotta sain sen liikkumaan rennosti, ja jotta sain itse istuntani kuntoon. Vuoden ajan olin ratsastanut hyvin epäsäännöllisesti, ja se näkyi selkeästi omassa istunnassani. Välillä tunsin itseni perunasäkiksi harjoitusravissa istuessani. Jalustimet hölskyivät jaloissani, sillä en saanut venytettyä niitä rentoina pitkiksi. Jos lyhensin jalustimia, en pystynyt istumaan kunnolla alas. Olin jo valmis turhautumaan, kunnes jätin jalkkarit kokonaan pois. Koulupenkki ei ikinä ole ollut mun juttu, mutta ilman jalustimia jätkällä se oli ihan siedettävää. Eiköhän siihekin totu ajastaan, kunhan saa hetken aikaa opetella. Kenttäkisoihin lähdettäessä sen on parasta luonnistua. Hetken tuuppailtua päätin antaa olla tältä päivältä. Hyvän sään kunniaksi, laskeuduin selästä ja talutin ruunan loppukäynneille maastoon.

2020/08/29 - 1 - Lauantaiaamu, koululuokat

Kisa-aamu oli koittanut nopeammin, kuin olin ehtinyt edes ajatella. Eilen nautittiin vain luokkien katsomisesta Joonan kanssa ja Janni auttoi mua läpiratsastamaan Jätkää, jotta tänään saataisiin ruuna nopeasti rennoksi aamun koululuokkaa varten. En voi sanoin ylistää, kuinka taitava ratsastuksenopettaja meillä on, sillä mulla oli heti aamusta varma fiilis, ja Jätkäkin vaikutti suht rauhalliselta. Theon läsnäolo viereisessä karsinassa oli varmasti tehnyt myös tehtävänsä.

Kahdeksalta, kun tulimme Joonan, Jannin, sekä Jassun kanssa laittamaan hevosia kuntoon, oli Seppeleen pihassa jo täysi hulina päällä. Kilpailijoita, groomeja, sekä muita toimijoita sinkoili sinne tänne. Osa kilpailijoista näytti jopa stressaantuneilta tiukoissa nutturoissaan, siinä missä jotkut groomit näytti nukahtavan pystyyn kahvikuppi kädessään. Jälkimmäisellä viittaan lähinnä Jassuun, jolta kysyin jo kolmatta kertaa saman asian, ennenkuin sain vastauksen.
”Jassuu? Kuuleeko Jassu?” nainen havahtui kutsuuni ja suuntasi katseensa minuun kohteliaasti sen jälkeen kun oli tuijottanut tyhjyyteen Luoja ties miten kauan. Siemaisu nyt jo varmasti jäähtyneestä kahvista viesti minulle, että voin kertoa asiani ja tulisin varmasti kuulluksi.
”Niin, haluutko auttaa mua sitomaan tän pehkon jotenkin päin siististi kiinni, ennenkuin meen lämppäämään Jätkää?”
”Joo, miks ei. Tota sopiiko tossa viiden minuutin päästä? Voisin käydä täyttämässä tän kupin.” nainen kohotti Norjan lipulla kuvioitua termosmukia ja odottamatta vastaustani hän oli jo menossa kohti kanttiinia. Sillä aikaa mä sidoin jätkän viimeiset sykeröt kiinni ja jäin ihastelemaan puhdasta, komeaa ruunaani. Mihin mä mitään miehiä tartteisin, kun mulla oli tällainen hurmuri. Ja siinä samassa ajatuksessa mielikuviini lävähti Christianin teräväpiirteiset kasvot. Nyt ei todellakaan ollut aikaa ja resursseja tällaiseen haaveiluun ja palautin ajatukseni tähän hetkeen. Silti sisimmissäni toivoin, että Christian olisi ollut täällä.

Siinä me seisottiin. Jätkän kanssa kouluradan ulkopuolilla seuraavina menossa areenalle. Varhaisesta ajankohdasta huolimatta katsomo oli täynnä väkeä. Mulla tuli pienimuotoinen flashback Sommersolverviin, mutta Janni psyykkasi mua keskittymään nykyhetkeen. Kellon kilahtaessa Janni taputti Jätkää takamukselle ja mä kehotin ruunaa ravaamaan kouluaitojen sisälle.
”Tsemppiä!” toivotti nyt jo herännyt Jassu, joka oli pukenut kasvoilleen hieman jännitystä ja ylpeyttä sisältävän hymyn. Kyllä mullakin oli itsevarma olo norjan lipulla varustetussa kisatakissa, kun Jätkä ravasi allani hyvässä muodossa ilman ylimääräisiä höntyilyjä. Ihan kuin oltaisiin oltu kotona kentällä, eikä yleisöstä tai muusta hälinästä olisi tietoakaan. Vain minä, hevoseni ja kohoavat vuoret ympärillä. Tiesin, että ainakin Mia, Hilla, sekä Amira oli katsomossa kannustamassa mua ja myöhemmin samassa luokassa starttaavia Joonaa ja Jassua. He olivat aamulla käyneet jaboilla moikkaamassa meitä ja ratsujaan, ennenkuin katosivat aamupalalle. Vaikka ymmärsin peräti kolmea kieltä, mitä täällä puhuttiin, erottui Norjaksi huudetut kannustukset hyvin katsomosta. En kerennyt paikantaa porukkaa huutojen takana, ennenkuin olin jo tuomarinpöydän edessä tervehtimässä tuomaria. Hengitin syvään sisään ja tyhjensin keuhkoni hetken päästä kokonaan. Rentouduin parhaani mukaan ja tunsin Jätkän tekevän samoin. Psyykkasin meidät jonkinlaiseen kilpailutilaan ja siinä fiiliksessa koko rata menikin lähes sumussa. Kaikki tuntui sujuvan hyvin. En ainakaan muista, että olisi tapahtunut mitään kauheita floppeja, eikä Jätkä höntyillyt kertaakaan. Olin radan jälkeen niin ylpeä ruunasta, että millään muulla ei ollut väliä.

Jassu oli lähtenyt heti mun radan jälkeen takaisin ratsunsa selkään ja Janni oli mua vastassa kentän laidalta. Hänelläkin oli kohta jo lähtö Joonan luo, mutta hän kerkesi kehumaan mua onnistuneesta suorituksesta. Siinä kohtaa tiesin, että se oli oikeasti mennyt hyvin, enkä vain ollut kuvitellut asiaa. Lähdin taluttelemaan Jätkää ja antamaan sille sen jälkeen vettä ja heinää. Olimme suht alkupäässä lähtemässä, joten meidän jälkeen oli vielä reilu parikymmentä lähtijää, ennenkuin edes tarvitsi ajatella palkintojen jakoa. En siinä kohtaa kuitenkaan vielä uskonut, että me oikeasti voitaisiin sijoittua, vaikka rata olisi mennyt täydellisesti. Meitä vastassa oli kuitenkin paljon kovempia tekijöitä, kuten Joona Theon kanssa, jolle olin naljaillut sinisen rusetin kanssa, joka nyt koristi Jätkän häntää. Tällä hetkellä hieman kaduin sitä naljailua ja itsevarmuutta, sillä tein itsestäni varmaan täydellisen idiootin, kun Joona pesisi meidät mennen tullen.


Olin juuri kiskomassa täytettyä sämpylää kitusiin, kun Sonia juoksi kanttiinille.
”Katy! Sä oot kymmenen parhaan joukossa!” hän huusi ja mulla meinas mennä juuri haukkaamani leipäpala henkeen. Nielaisin sen nopeasti, jotten tukehtuisi siihen paikkaan.
”Että mitä?”
”Niin! Sun pitää mennä palkintojen jakoon, muut on jaboilla laittamassa Jätkää edustuskuntoon.”
Mä en vieläkään tajunnut mitä on meneillään. Jo pelkästään kymmenen parhaan joukossa oleminen oli enemmän kuin osasin kuvitella. Tungin loput sämpylästä suuhuni ja lähdin hölkkäämään Sonian perässä Jaboille, jossa mua odotti lauma iloisia kasvoja. Joona ja Jassu purkivat ratsujensa varusteita pois, joten he eivät ilmeisesti olleet pärjänneet niin hyvin, vaikka olisin kuvitellut, että molemmilla menee mua paremmin. Heillä oli kuitenkin leveät hymyt kasvoillaan ja Jassu oli selkeästi ylpeä meidän pienen tallin koko porukasta. Siinä jaboilla seisoi koko lössi ja Jätkä kaiken keskipisteenä täydessä tällingissä. Janni punttasi mut selkään ja suoristi Jätkän rusetin. Se pirun rusetti. Se, jonka laitoin häntään ihan aiheesta. Itsevarmuuteni palasi takaisin ja yritin näyttää siltä etten lähtisi lentoon satulasta minä hetkenä hyvänsä.

Kuuluttaja alkoi puhumaan ja koko tallipoppoo jännitettiin, että mitä sieltä kovaäänisistä kuuluu. Olin varma, etten päässyt sijoille saakka, mutta kun kuulin oman nimeni, en tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. Jäädyin siihen paikkaan, enkä tiiä meinasinko revetä itkemään onnesta.
”Katya mene!” Jassu patisteli. ”Vai pitääkö sut taluttaa sinne?”
Ei pitänyt. Annoin Jätkälle toisen kerran ohjeet kävellä kouluratojen sisään. Sijoittuneet kuulutettiin viidennestä ensimmäiseen, joten kenttä oli palkinnon jakajia lukuunottamatta tyhjä. Asettelin Jätkän rivin ensimmäiseksi ja otin palkinnot vastaan hymy ja lähes hysteeriset kyyneleet kasvoilani. Seuraavat hetket meni täysin pimennossa. En edes kuullut muiden sijoittuneiden nimiä. Istuin vain Jätkän selässä yrittäen kerätä itseäni, jotta näyttäisin asialliselta. Onneksi pieni kerros ripsiväriä oli vedenpitävää, joten mun ei tarvinnut murehtia siitä. Seuraavassa hetkessä laukkasimme kunniakierroksella. Annoin Jätkän painella vapaaseen tahtiin. Ruunakin tuntui nauttivan huomiosta, eikä sen laukka ollut ollenkaan vyöryävää, vaikka siltä olisi voinut sellaista odottaa. Mun onnekseni se laukkasi kauniisti ja hallitusti, mutta silti täynnä intoa. Jos jotain pitää norjalaisista tietää, niin he tuppaavat olemaan äänekkäitä ja se ei varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta. Ai että mä rakastan tätä jengiä!

Jätkän päiväkirja

29.08.2020 - Onnenrusetti (Seppele Cup HelppoA)
#kastian

Kisa-aamu oli koittanut nopeammin, kuin olin ehtinyt edes ajatella. Eilen nautittiin vain luokkien katsomisesta Joonan kanssa ja Janni auttoi mua läpiratsastamaan Jätkää, jotta tänään saataisiin ruuna nopeasti rennoksi aamun koululuokkaa varten. En voi sanoin ylistää, kuinka taitava ratsastuksenopettaja meillä on, sillä mulla oli heti aamusta varma fiilis, ja Jätkäkin vaikutti suht rauhalliselta. Theon läsnäolo viereisessä karsinassa oli varmasti tehnyt myös tehtävänsä.

Kahdeksalta, kun tulimme Joonan, Jannin, sekä Jassun kanssa laittamaan hevosia kuntoon, oli Seppeleen pihassa jo täysi hulina päällä. Kilpailijoita, groomeja, sekä muita toimijoita sinkoili sinne tänne. Osa kilpailijoista näytti jopa stressaantuneilta tiukoissa nutturoissaan, siinä missä jotkut groomit näytti nukahtavan pystyyn kahvikuppi kädessään. Jälkimmäisellä viittaan lähinnä Jassuun, jolta kysyin jo kolmatta kertaa saman asian, ennenkuin sain vastauksen.
”Jassuu? Kuuleeko Jassu?” nainen havahtui kutsuuni ja suuntasi katseensa minuun kohteliaasti sen jälkeen kun oli tuijottanut tyhjyyteen Luoja ties miten kauan. Siemaisu nyt jo varmasti jäähtyneestä kahvista viesti minulle, että voin kertoa asiani ja tulisin varmasti kuulluksi.
”Niin, haluutko auttaa mua sitomaan tän pehkon jotenkin päin siististi kiinni, ennenkuin meen lämppäämään Jätkää?”
”Joo, miks ei. Tota sopiiko tossa viiden minuutin päästä? Voisin käydä täyttämässä tän kupin.” nainen kohotti Norjan lipulla kuvioitua termosmukia ja odottamatta vastaustani hän oli jo menossa kohti kanttiinia. Sillä aikaa mä sidoin jätkän viimeiset sykeröt kiinni ja jäin ihastelemaan puhdasta, komeaa ruunaani. Mihin mä mitään miehiä tartteisin, kun mulla oli tällainen hurmuri. Ja siinä samassa ajatuksessa mielikuviini lävähti Christianin teräväpiirteiset kasvot. Nyt ei todellakaan ollut aikaa ja resursseja tällaiseen haaveiluun ja palautin ajatukseni tähän hetkeen. Silti sisimmissäni toivoin, että Christian olisi ollut täällä.

Siinä me seisottiin. Jätkän kanssa kouluradan ulkopuolilla seuraavina menossa areenalle. Varhaisesta ajankohdasta huolimatta katsomo oli täynnä väkeä. Mulla tuli pienimuotoinen flashback Sommersolverviin, mutta Janni psyykkasi mua keskittymään nykyhetkeen. Kellon kilahtaessa Janni taputti Jätkää takamukselle ja mä kehotin ruunaa ravaamaan kouluaitojen sisälle.
”Tsemppiä!” toivotti nyt jo herännyt Jassu, joka oli pukenut kasvoilleen hieman jännitystä sekä ylpeyttä sisältävän hymyn, ja joka oli käynyt vaihtamassa omat kisakamppeet päälle, eikä hengaillut enää lökäreissä. Kyllä mullakin oli itsevarma olo norjan lipulla varustetussa kisatakissa, kun Jätkä ravasi allani hyvässä muodossa ilman ylimääräisiä höntyilyjä. Ihan kuin oltaisiin oltu kotona kentällä, eikä yleisöstä tai muusta hälinästä olisi tietoakaan. Vain minä, hevoseni ja kohoavat vuoret ympärillä. Tiesin, että ainakin Mia, Hilla, sekä Amira oli katsomossa kannustamassa mua ja myöhemmin samassa luokassa starttaavia Joonaa ja Jassua. He olivat aamulla käyneet jaboilla moikkaamassa meitä ja ratsujaan, ennenkuin katosivat aamupalalle. Vaikka ymmärsin peräti kolmea kieltä, mitä täällä puhuttiin, erottui Norjaksi huudetut kannustukset hyvin katsomosta. En kerennyt paikantaa porukkaa huutojen takana, ennenkuin olin jo tuomarinpöydän edessä tervehtimässä tuomaria. Hengitin syvään sisään ja tyhjensin keuhkoni hetken päästä kokonaan. Rentouduin parhaani mukaan ja tunsin Jätkän tekevän samoin. Psyykkasin meidät jonkinlaiseen kilpailutilaan ja siinä fiiliksessa koko rata menikin lähes sumussa. Kaikki tuntui sujuvan hyvin. En ainakaan muista, että olisi tapahtunut mitään kauheita floppeja, eikä Jätkä höntyillyt kertaakaan. Olin radan jälkeen niin ylpeä ruunasta, että millään muulla ei ollut väliä.

Jassu oli lähtenyt heti mun radan jälkeen takaisin ratsunsa selkään ja Janni oli mua vastassa kentän laidalta. Hänelläkin oli kohta jo lähtö Joonan luo, mutta hän kerkesi kehumaan mua onnistuneesta suorituksesta. Siinä kohtaa tiesin, että se oli oikeasti mennyt hyvin, enkä vain ollut kuvitellut asiaa. Lähdin taluttelemaan Jätkää ja antamaan sille sen jälkeen vettä ja heinää. Olimme suht alkupäässä lähtemässä, joten meidän jälkeen oli vielä reilu parikymmentä lähtijää, ennenkuin edes tarvitsi ajatella palkintojen jakoa. En siinä kohtaa kuitenkaan vielä uskonut, että me oikeasti voitaisiin sijoittua, vaikka rata olisi mennyt täydellisesti. Meitä vastassa oli kuitenkin paljon kovempia tekijöitä, kuten Joona Theon kanssa, jolle olin naljaillut sinisen rusetin kanssa, joka nyt koristi Jätkän häntää. Tällä hetkellä hieman kaduin sitä naljailua ja itsevarmuutta, sillä tein itsestäni varmaan täydellisen idiootin, kun Joona pesisi meidät mennen tullen.


Olin juuri kiskomassa täytettyä sämpylää kitusiin, kun Sonia juoksi kanttiinille.
”Katy! Sä oot kymmenen parhaan joukossa!” hän huusi ja mulla meinas mennä juuri haukkaamani leipäpala henkeen. Nielaisin sen nopeasti, jotten tukehtuisi siihen paikkaan.
”Että mitä?”
”Niin! Sun pitää mennä palkintojen jakoon, muut on jaboilla laittamassa Jätkää edustuskuntoon.”
Mä en vieläkään tajunnut mitä on meneillään. Jo pelkästään kymmenen parhaan joukossa oleminen oli enemmän kuin osasin kuvitella. Tungin loput sämpylästä suuhuni ja lähdin hölkkäämään Sonian perässä Jaboille, jossa mua odotti lauma iloisia kasvoja. Joona ja Jassu purkivat ratsujensa varusteita pois, joten he eivät ilmeisesti olleet pärjänneet niin hyvin, vaikka olisin kuvitellut, että molemmilla menee mua paremmin. Heillä oli kuitenkin leveät hymyt kasvoillaan ja Jassu oli selkeästi ylpeä meidän pienen tallin koko porukasta. Siinä jaboilla seisoi koko lössi ja Jätkä kaiken keskipisteenä täydessä tällingissä. Janni punttasi mut selkään ja suoristi Jätkän rusetin. Se pirun rusetti. Se, jonka laitoin häntään ihan aiheesta. Itsevarmuuteni palasi takaisin ja yritin näyttää siltä etten lähtisi lentoon satulasta minä hetkenä hyvänsä.

Kuuluttaja alkoi puhumaan ja koko tallipoppoo jännitettiin, että mitä sieltä kovaäänisistä kuuluu. Olin varma, etten päässyt sijoille saakka, mutta kun kuulin oman nimeni, en tiennyt mitä mun pitäisi tehdä. Jäädyin siihen paikkaan, enkä tiiä meinasinko revetä itkemään onnesta.
”Katya mene!” Jassu patisteli. ”Vai pitääkö sut taluttaa sinne?”
Ei pitänyt. Annoin Jätkälle toisen kerran ohjeet kävellä kouluratojen sisään. Sijoittuneet kuulutettiin viidennestä ensimmäiseen, joten kenttä oli palkinnon jakajia lukuunottamatta tyhjä. Asettelin Jätkän rivin ensimmäiseksi ja otin palkinnot vastaan hymy ja lähes hysteeriset kyyneleet kasvoilani. Seuraavat hetket meni täysin pimennossa. En edes kuullut muiden sijoittuneiden nimiä. Istuin vain Jätkän selässä yrittäen kerätä itseäni, jotta näyttäisin asialliselta. Onneksi pieni kerros ripsiväriä oli vedenpitävää, joten mun ei tarvinnut murehtia siitä. Seuraavassa hetkessä laukkasimme kunniakierroksella. Annoin Jätkän painella vapaaseen tahtiin. Ruunakin tuntui nauttivan huomiosta, eikä sen laukka ollut ollenkaan vyöryävää, vaikka siltä olisi voinut sellaista odottaa. Mun onnekseni se laukkasi kauniisti ja hallitusti, mutta silti täynnä intoa. Jos jotain pitää norjalaisista tietää, niin he tuppaavat olemaan äänekkäitä ja se ei varmasti jäänyt keneltäkään huomaamatta. Ai että mä rakastan tätä jengiä!

Fifty shades of Katya

Seppele Cupista oli kulunut jo pian kaksi viikkoa, ja mun oli vieläkään vaikea ymmärtää meidän menestystä Jätkän kanssa. Ensimmäinen viikko kotona oli mennyt kaikilla kisareissulla olleilla vähän palautuessa ja tällä viikolla alkoi tallin arki muuttua takaisin normaaliin. Seppeleessä ollessa monella tuntui olevan ajatukset jo parin viikon päästä järjestettäviin Kalla Cup, osakilpailuihin ja puheet toisista suurista Suomen kilpailuista oli kantautunut myös meidän vuoristojen keskelle. Joona oli menossa yleelliseen Auburniin koko viikoksi ja yritti nyt houkutella muakin mukaan.
”Hei c’moon, sulla meni Seppeleessä niin hyvin ja tässä ois sulle hyvää kokemusta tulevia osakilpailuja varten. Sitäpaitsi, maastoesteet on selkeesti Jätkän mieleen, niin ei tarvii lähtee vaan yheks viikonlopuks.” mies maanitteli.
”En mä tiiä. Ketä muita sinne muka lähtis näin nopeella varoitusajalla?” tenttasin harjatessani Jätkää äskeisen maastoreissun jäljiltä.
”Kyl me nyt joku saadaan mein kaa.” Joona nojasi syvemmin karsinanseinään. ”Jätkäkin saa hyvää totutusta matkustamiseen. Kohta siitä tulee yhtä varma matkustaja ku Theosta.”
Katsoin miestä kulmieni alta ja mietin Theon järjestämää showta Seppeleessä.
”Hei älä viitti! Et sä voi siihen vedota. Ei se oo ennen ollu tollanen!” Joona puolusti ennenkuin sain sanottua sanaakaan asiasta.
”No okei. Jos hypoteettisesti ajateltais, että mä lähtisin viikoks Suomeen kilpailemaan, niin mä tarviin groomin mukaan. En millään jaksa hoitaa Jätkää yksin koko viikkoa ja yrittää keskittyy kisoihin samalla.”
”Voithan sä aina kysyy Chrisee. Se ei varmasti kieltäytyis, jos pyytäisit.”
”Ai miten niin muka?” kysyin, vaikka tasan tiesin mitä Joona tarkoitti, eikä se todellakaan ostanut mun viattomuutta.
”Jep, jep. Mä varaan meille rekan. Ja hei, kysy Miaa mukaan, seki vois innostuu.” mies huikkasi, kun oli jo puolessa välissä tallikäytävää menossa taukotupaan.
”Mä pakkaan sen rusetin mukaan!” huusin perään.

En kerennyt saamaan vastausta ja olin yksin ajatusteni kanssa tallissa, jossa kuului vain heinän rouske hevosten mutustaessaan iltaheiniä. Yläkerrasta kuului iloinen puheensorina ja satunnaiset naurahdukset kattorakenteiden läpi. Tavallaan mun teki mieli oikeesti kysyä Christiania mukaan, ja tiesin, että se varmaan lähtis ihan mielellään, mutta ajatus siitä, että houkuttelisin Chrisen suoraan Hannen silmien alle, sai aikaan puistatuksen mussa. Mikä ihme siinä naisessa sai mulle aikaan sellasen reaktion. Ei se ollu mulle uhka. Ei varmaan koskaan ollut, eikä varsinkaan nyt, kun hän eleli Suomessa keskellä hienostoliittoa. Jostain syystä en vaan luottanut siihen. Tai ehkä en luottanut Christianiin. Sehän se oli pyöritellyt vaikka mitä ihmeellistä. After rideilläkin se oli vaikuttanut olevan ihan muissa maailmoissa, vaikka yritin saada häneen jotain kontaktia. Ja välillä sainkin ja nautin niistä hetkistä sen kanssa. Mut jotenki vaan tuntu et koko homma oli veitsen terällä, enkä halunnu päästää sitä liian lähelle, ennenku olin varma hänen intresseistään. Ehkä viikko Suomessa vois antaa jotain selvyyttä, ja ennenkuin kerkesin tulla toisiin aatoksiin, näpyttelin jo viestiä:

Fifty shades of Katya

Viikko Suomessa oli ollut suhteellisen rankka kaikin puolin. En ollut ihan varma, kaduttiko mua Chrisen värvääminen groomiksi. Hyvin se oli hommansa hoitanut ekan illan pohjanoteerauksen jäljiltä, mutta musta tuntui, että tietyllä tavalla sen läsnäolo stressasi mua. Tai ehkä se oli ollut pojan  perässä roikkuva Hanne, joka mulle aiheutti ahdistusta. En mä Hannea oikeastaan millään tavalla vihannut. Jotenkin tuntui ettei meillä vaan kemiat kohdanneet, enkä osannut rentoutua sen läsnäollessa. Olisi ehkä ihan hyvä jutella naisen kanssa ennen takaisinlähtöä, mutta asian teki vaikeaksi se, että Hanne oli ottanut tehtäväkseen piikitellä mua muilta piilossa jatkuvasti. En mäkään ole ollut mikään maailman ystävällisin ja huomaavaisin häntä kohtaan, mutta en mä ihan tätä halunnut.
”Tallin lämpötila laskee 10 astetta, kun te ootte samassa tilassa.” oli Janni todennut kerran, kun kyseli, että mikä mun ja Hannen välejä hiersi. En ollut osannut vastata hänelle, koska rehellisesti en tiennyt itsekään. Äkkiseltään voisi luulla, että Christian oli meidän välissä, mutta eihän se loppujen lopuksi pitänyt paikkansa. Hanne ei ollut mulle uhka, enkä usko, että Chrisekään sille flirttailee yhtään sen syvemmässä merkityksessä, kuin about jokatoiselle vastaan tulevalle kauniille naiselle. Ja niitähän täällä riitti.  

Jätkän suitsien ohjat veteli viimeisiään, joten päätettiin Sonian kanssa irtaantua talliarjesta ja lähdettiin shoppailemaan. Mulla oli ekaa kertaa koko viikkoon oikeasti farkut jalassa ja meikkiä naamassa. Tunsin itseni ihan vieraaksi. Sonia halusi käydä etsimässä afterpartyille jotain päällepantavaa, ja sehän passasi mulle vallan mainiosti. Niin sanottu irtiotto arjesta tuntui hyvältä ja oli kiva hengittää välillä muutakin kuin heinäpölyä ja paskan tuoksua. Ei sillä että mä valittaisin – tallin tuoksu on ylivoimaisesti kotoisin, mitä tiedän.

Nappasin mukaan uudet farkkushortsit ja napapaidaksi sidottavan mustan T-paidan. En tiennyt millainen valaistus maneesiin lavastettaisiin, mutta ihan varmuuden vuoksi lisäsin ostoskoriin pilottimalliset aurinkolasit. Kesäsesonki oli jo mennyt, joten sain koko vaatekerran ihan muutamalla eurolla. New yorkerista löysin vielä alerekistä upeat kiilakorkokengät, joissa kanta oli nyöritetty ja joissa oli vain kultaisia remmejä pitämässä kengät jalassa. En tiiä oliko niille oikeasti käyttöä niin kutsutuissa rantabileissä, mutta mä en kahdella eurolla hirveästi hävinnyt. Myös Mia löysi itselleen hyvän kokoisen läjän vaatteita ja napattiin vielä kaikille meidän tiimiläisille leit mukaan pienestä kivijalkaliikkeestä, jossa myytiin naamiaisasuja.

Meillä molemmilla alkoi olla jo nälkä, joten istuimme paikalliseen kahvilaan syömään myöhäistä lounasta.
”Mikä tuo sun ja Chrisen juttu oikein on?” Sonia rikkoi hiljaisuuden.
”En mä oikein itsekään tiiä.” vastasin.
”No mut tykkääks sä siitä?”
”No siis kyl mä siitä tykkään, mut en hirveesti haluu antaa eforttia, kun ei siitä jätkästä oikein ota selvää.” kerroin tyynen rauhallisena. Mun aivot sen sijaan kävi kierroksilla ja vatsassa oli perhosia. Vaikka kuinka olin halunnut pitää tunteet kurissa, niin joku siinä miehenalussa kolisi muhun ja kovaa. Siinä pinnallisessa showssa, joka sillä oli päällä 98 prosenttia ajasta, ei ollut mitään ihailtavaam mutta jostain syystä se kaksi vaivaista prosenttia vain kiehtoi mua. Mä tiesin, että Christianilla oli myös sisin sen kuoren alla, ja olin nähnyt siitä joitakin vilauksia kahden ollessamme, mutta mä kaipasin lisää. Mä halusin nähdä sen jätkän läpi ja kokea sen herkän puolen.

Mun lauseesta huokuva pieniepävarmuus oli ulottunut Sonialle saakka.
”Ei sun tarvii mun seurassa pitää tota kuorta yllä. Kyllähän susta näkee sen, että sä välität siitä ehkä enemmän ku pitäis. Mä en ite henkilökohtaisesti tiiä, mitä siinä jätkässä on nähtävää, mut ei sun tarvii mulle esittää mitään.”
Huokaisin helpottuneena. En ollut pystynyt puhumaan asiasta oikeastaan kenellekkään, joten tää keskustelu tuli tarpeeseen. Kerroin Sonialle juuria myöten, miten mun ja Christianin juttu oli kehittynyt kolmen vuoden aikana. Tajusin itsekin, kuinka naurettavaa näin pitkä jahkailu oli, vaikka siinä välissä olinkin hetken poissa. Sonia neuvoi mua tekemään juuri sen, mitä mäkin olisin neuvonut, jos joku mun kavereista olisi samassa tilanteessa – kysymään suoraan.


Päästyäni takaisin majatalolle heitin pitkäkseni pedatulle sängylle. Nappasin puhelimen taskusta ja avasin whatsappin. Tuijotin Christianin nimeä ja kuvaa useita minuutteja. Profiilikuvassa istui hymyilevä poika. Se oli otettu SSV:n jatkoilla. Huokaisin syvään ja kirjoitin viestin:


Paikalla… Nähty… Viimeeksi paikalla tänään 15.48 .
Ei vastausta.

Mun kädet hikosi. Kaduin viestiä jo nyt. Minuutit oli pitkiä, kun tuijotin puhelimen ruutua ja odotin, että Christian tulisi paikalle. Että se vastais mulle jotain. Näin vain kaksi sinistä merkkiä, jotka kertoivat, että viesti oli luettu. Sen enempää en saanut.

Säikähdin puolikuoliaaksi, kun oveeni koputettiin. Olin luvannut Joonalle, että mennään käymään illemmalla maastossa, joten se varmaan tuli malttamattomana jo kyselemään. Suljin puhelimen näytön ja jätin sen sängylle noustessani ylös. Avasin oven samalla haroen hiuksiani kiinni päästääkseni tulijan sisään. Mun yllätykseksi ja tavallaan ehkä myös järkytykseksi oven takana seisoi Joonan sijaan Christian. Yht’ äkkiä mulla ei ollutkaan sanoja suussa.
”Toivottavasti en oo tehnyt mitään kauhean väärin, koska en haluu et suutut mulle noin kauniina” Christian mursi hiljaisuuden. Ja jään. Pystyin jopa naurahtamaan jätkän rennolle flirtille. Se ei ollut samanlaista kun muille tytöille. Christian oikeasti tuntui tarkoittavan sitä.
”Et oo. Oot oikeestaan ollut tosi hyvä groomi sen perjantaiaamun jälkeen.” helpotin hänen odottavan tuskaansa.
Istuin sängylle ja Chrise istui mun viereen. Melkein liian lähelle, jotta pystyisin enään avaamaan suuni. Katsoin alaspäin ja yritin muotoilla lausetta sanoiksi, kun Chirstian katsoi mua odottavasti. Sen läsnäolo sai mun käsissä pistelemään ja vatsaan puristavan tunteen. Keräsin itseni ja käänsin katseeni jätkään.
”Mä en tiiä mitä tässä on meneillään, mutta mä en kestä tätä jännitettä enää pidempään tai mä räjähdän. Mä välitän susta ihan mielettömän paljon ja sussa on jotain, mistä en vaan osaa päästää irti, mut mä en kestä kattoo, kun sä sivuutat sen ja flirttailet jatkuvasti muiden kanssa ja oot mun kanssa sen jälkeen kuin mitään ei olis meneillään, vaikka molemmat tiietään että se ei pidä paikkaansa.”
Mun teki mieli hajota Christianin syliin sillä punaisella sekunnilla, mutta sain pidettyä itseni kasassa  vain kysyäkseni:
”Mitä sä haluut multa?”.