Kellonaika on nyt To 28 Maalis 2024, 23:46

71 osumaa on löytynyt haulle 0

Kuvitteellisilla tunneilla ratsastaminen

Kuvitteelliset ratsastustunnit
ja vapaaehtoisten omatoimimerkkien suorittaminen

Kuvitteellisilla ratsastustunneilla tarkoitetaan Shelyesin tuntilukujärjestyksessä näkyviä ratsastustunteja. Ne ovat olemassa vain tarinallisesti, eli niitä ei tarvitse maksaa mitenkään, ja jokainen voi vapaasti tarinoida ratsastaneensa kuvitteellisilla tunneilla ilman mitään erillisiä lupapyyntöjä.

Kuvitteelliset ratsastustunnit ovat pyörineet Shelyesissä iät ja ajat, ja jotkut tallin hahmoista ovat joskus jo maininneet ratsastavansa säännöllisesti tai epäsäännöllisesti tuntilukkarin mukaisilla kuvitteellisilla tunneilla. Nyt kuvitteellisilla tunneilla käymisestä tulee systemaattisempaa, ja sillä voi myös saavuttaa jotain.


Ilmoittaudu kuvitteellisille tunneille tämän viestin ohjeilla!

Kuvitteellisilla tunneilla ratsastus ei edelleenkään sido mihinkään. Voit vain lisätä nimesi listaan ja käyttää tunteja apuna esimerkiksi tarinoissa silloin, kun huvittaa. Jos hahmosi on käynyt jo hetken kuvitteellisilla tunneilla, voit siirtää sitä oma-aloitteisesti osaavampaan ryhmään. Kehittyminen ja eteneminen on täysin sinusta itsestäsi kiinni.

Omatoimimerkit
Merkkiot1.pngot2.pngot3.png
Kriteerit3 suoritusta7 suoritusta15 suoritusta


Merkin kolmannelle tasolle yltäneille on tuttuun tapaan luvassa palkintokuva! Smile


Omatoimimerkit on luotu todisteeksi kuvitteellisista ratsastustunneista tehdyistä suorituksista. Niiden suorittaminen on vapaaehtoista ja sitä saa tehdä tai olla tekemättä aivan omien mieltymysten mukaan. Rajapyykit ovat samat kuin muillakin ratsastusmerkeillä: tason 1 merkin saa kolmella tuntisuorituksella, tason 2 merkin seitsemällä tuntisuorituksella, ja tason 3 merkin viidellätoista tuntisuorituksella.

Kuinka suoritan omatoimimerkkejä?
Omatoimimerkkien suorittaminen ei ole pakollista, eli sinun ei ole pakko kirjoittaa kuvitteellisista tunneista yhtään mitään. Jos kuitenkin haluat merkkejä kaappiisi, toimi näin:
Like a Star @ heaven Tee kuvitteellisesta ratsastustunnistasi suoritus (tarina, piirros, runo).
Like a Star @ heaven Lisää johonkin kohtaan suoritusviestiäsi tagi: #OTsuoritus
Like a Star @ heaven Postaa suoritus tallikirjaan, mikäli ratsuna on jokin muu kuin oma hevonen tai hoitohevonen. Jos suoritat tunnin omalla tai hoitohevosella, postaa tarina hevosen päiväkirjaan.
Like a Star @ heaven Käy merkitsemässä osasuoritus itsellesi hahmosi rästilistaan. Jos sinulla ei ole vielä tunnusta hahmotietokantaan, laita Jassulle viestiä!
(Discord: Jassu L.#2655, Keskusta: Jassu L., Instagram: @vtshelyes, Sähköposti: shelyesyllapito(at)gmail.com, tai foorumin yksityisviestillä)
Like a Star @ heaven Kun merkitset suoritetut omatoimitunnit rästilistaan, järjestelmä jakaa sinulle automaattisesti merkin, kun olet tehnyt tarpeeksi monta suoritusta. Lisäksi järjestelmä lisää sinut EP-jonoon (palkintokuvajonoon), kun saat 15 omatoimisuoritusta täyteen.

Hahmoni ei ratsasta vakituisesti millään kuvitteellisella tunnilla. Voinko silti suorittaa omatoimimerkkejä?
Kyllä! Vakiotuntilaisuus ei ole millään tapaa pakollista, vaan hahmosi voi käydä "irtotunneilla" jollain tuntilukkarissa olevista ryhmistä. Omatoimimerkkejä voi suorittaa aivan oman inspiraation mukaan riippumatta siitä, oletko ilmoittautunut vakkariksi vai et.

Ketkä voivat ilmoittautua kuvitteellisille tunneille vakkareiksi?
Kuka tahansa! Ei ole väliä, oletko hoitaja tai yksityisenomistaja tallilla, tai ihan vaan satunnainen kävijä. Voit keksiä itsellesi hahmon ja tuoda sen Shelyesiin tuntilaiseksi, eikä kuvitteellisilla tunneilla vakkarina oleminen velvoita kirjoittamaan tai tekemään yhtään mitään. Riittää, että ilmoitat nimesi listaan, niin muutut Shelyesin vakiotuntilaiseksi. Cool

tunti3.pngSaako omatoimisuorituksia tekemällä osasuorituksen myös kaikki ratsastustunnit -merkkiin?
Kyllä! Omatoimisuoritus kerryttää myös kaikki ratsastustunnit -osasuorituksia, MUTTA ei lajimerkkejä (este, koulu, maasto), vaikka kirjoittaisitkin esimerkiksi hypänneesi esteitä kuvitteellisella tunnilla. OT-merkki toimii siis tavallaan "lajimerkkinä".
kirjoittaja Jassu
lähetetty Ti 07 Heinä 2020, 13:23
 
Etsi: Ratsastus Shelyesissä
Aihe: Kuvitteellisilla tunneilla ratsastaminen
Vastaukset: 28
Luettu: 2640

# Tallikirja 2017 -->

✎ Säästö- ja muita possuja
maanantaina 13. heinäkuuta 2020
#OTsuoritus

Voiko vielä perua? Haluaisin sittenkin ehkä siihen koulun voimisteluryhmään, niin kai, ööh? Miksi Sandralla ei ollut tällaista tönkköä liiviä päällään, kuten minulla? Miksi automatka tallille tuntui menevän kuin silmänräpäyksessä, kun nyt se olisi puolestani voinut kestää ikuisuuden? Entä jos minun ratsastaa sillä ponilla, joka puri kaveriaan tarhassa? Käytettiinkö edes sellaisia vaarallisia poneja tunneilla? Mikä olikaan "jaluke"?

Mieleni myllersi (ja mahani, eikä syy ollut aiemmin närppimäni lohikeitto) niin, että en ollenkaan pystynyt osallistumaan keskusteluun matkalla tallille. Äiti oli tarjoutunut kyyditsemään myös Sandran ja hän tuntui olevan tästä enemmän innoissaan kuin me lapset. Matkaevääksi äiti oli ostanut donitseja ja Pepsiä. Koko keho tuntui sähköiseltä, sormia kipristeli ja tunsin selässäni menevät kylmät väreet. Söisin sitten ratsastustunnin jälkeen, jos ruokahaluni olisi palannut.
"Muistat varmaan Mathilde-kulta kuinka äiti on kertonut miten hyvä ratsastaja aikoinaan olin" kerskaili äiti, joka naksautti auton vilkun päälle kääntyäkseen viimeiselle tieosuudelle. Hän puhui omasta hevosestaan, jolla oli kilpaillut ja jonka oli myynyt isän tavattuaan. Pieni katkeruus hevosharrastuksen loppumisesta tuntui puskevan tarinan lävitse. "Vaikka ettehän sinä ja Mathias olleet tietenkään syy, miksi myin Smyllanin."

Nyt se sitten alkoi. Alkeiskurssi. Voi hiivatti, että jännitti. Teoriaosuuden ajaksi äiti jäi muiden vanhempien tapaan pihalle, kun me pienet alkeiskurssilaiset seurasimme ratsastuksenopettajaa peremmälle talliin. Onneksi oli Sandra, yksin en olisi rohjennut tähän. Ensimmäiset kaksi varttia kuuntelimme kypärät tanassa Janni-opettajaa hänen opastaessa meitä hevosen varusteista ja harjauksesta. "Suitset päähän ja satula selkään, blaa blaa..." Sandra haukotteli teatraalisen korostetusti vieressäni. Toivoin tallissa pörränneen kärpäsen lentävän Sandran avoimeen suuhun. Vaikka minäkin olin jo lukenut hevosista kaiken ja kuvittelin osaavani jo aika paljon (olematta koskaan edes koskenut hevoseen), halusin silti kuulla kaiken mitä Janni sanoi, joten tökkäsin Sandraa kyynärpäällä ja loin häneen epämääräisen, paheksuvan katseen.
"Okei, onko täällä innokkaita ratsastajia? Haluatteko päästä jo ratsastamaan? Ponit odottavat teitä kentällä ja sadekin taisi juuri tauota!" ja tämän sanottuaan kaikki kuusi alkeiskurssilaista hyökkäsivät kuin nälkäiset hyeenat Jannin kimppuun udellen millä ponilla he ratsastaisivat. Janni räpisteli pois kääpiöiden keskuudesta kakistaen kurkkuaan ja oikoen arvokkaan näköistä puseroaan. "Moa menee Dimonalla, Sandra Hillalla ja Ingrid Aagella. Mathilde saa Wildan, Linnéa Feitlin ja Tove menee Stellalla. No niin nassikat, mars matkaan!"

Wildan hoitaja piti ponista kiinni, kun äiti auttoi minut satulaan. EI JUKU ETTÄ TÄMÄ ON KORKEALLA, kirosin mielessäni kun muistin korkeanpaikankammoni yllättäen. EI MUN JALAT YLLÄ NIIHIN JALUKKEISIIN. OON LIIAN PIENI VIELÄ. KOKELLAAN ENSI VUONNA UUDEST-...
"En voi uskoa, että tänään on ensimmäinen tuntisi! Hei, minä menen katsomaan ratsastustasi tuonne aidan toiselle puolelle, tee just kuten opettaja käskee ja muista istua selkä suorana" äiti intoili ja läpsäyttäessään kätensä Wildan lautasille lähdön merkiksi, Wilda säikähti ja tuntui, kuin kaikki sen neljä jalkaa olisivat pettäneet yhtä aikaa.

"Wooou, prrrt... Rauha, Wilda. Nyt voisi olla hyvä hetki äitien siirtyä tuonne kentän ulkopuolelle, niin päästään aloittamaan" rauhoitteli Janni napakkaan sävyyn. Hän loi arvostelevan katseen äitiini asetellen kuulokemikrofoniaan paremmin päälleen.

Äiti nyrpisti hieman nenäänsä ja mutisi pois kävellessään Wildan olevan kuriton pikkupossu, joka takuulla keksisi jotain muutakin vielä tämän puolen tunnin aikana.
"Sanoitko jotain?" Jannin ääni kajahti kaiuttimesta ja hän oli suunnannut kysymyksensä äidilleni.
Äiti pyöritteli päätään asettautuessaan istumaan muoviselle puutarhapenkille. Hän alkoi taivastelemaan lapsensa ratsun säikkyä luonnetta viereisen poniäidin kanssa. Puhumisen lahjoja äidillä oli, hän loi muihinkin pelon ilmapiiriä ja pian kaikki poniäidit seurasivat silmä kovana omien lastensa ratsujen käyttäytymistä. Pieninkin vastoinkäyminen voisi roihauttaa sodan tässä ja nyt.

Noloa. Supernoloa. Voisin nyt oikeasti lähteä jo kotiin. Jännitti ja hävetti, joka oli aika paha yhdistelmä.

Ratsastaminen ei itseasiassa ollutkaan pelottavaa, ainoastaan ajatus niistä pystyharjaisista poneista pelotti (sellaisen olimme nähneet purevan kaveriaan), joten aina kun sellaisen ohi piti mennä, kaikki lihakseni muuttuivat teräksenkoviksi ja sydän alkoi hakata kovempaa. Mutta Wilda oli kiltti. Se käveli laiskantahtista vauhtia ympäri kenttää ja otti muutaman juoksuaskeleen, kun sitä taluttava hoitaja patisti sen raviin. Ravissa sain puristaa sen karheasta mustasta harjasta, vaikka pelkäsinkin sen satuttavan Wildaa. Käynti oli mukavempaa, siinä sai samalla vilkutella äidille ja keinua kuin keinuhevosella. Sitäpaitsi ravissa oli vaikea pysyä ja raippakin tippui kädestä.

Aloin taas tykkäämään hevosista. Paitsi niistä pystyharjaisista.

Ps. Laitoin säästöpossuun tiskikoneen tyhjennyksestä saamani 30 kruunua. Aion säästää rahaa omaan poniin. Voisin ostaa sitten vaikka Wildan.
Pps. Se Janni-ope oli tosi kaunis.

Topics tagged under otsuoritus on Shelyesin Foorumi Alkeiskurssi
Minä, Wilda ja äiti (silloin kun kumpikaan ei ollut vielä possu)

kirjoittaja Mathilde
lähetetty Pe 10 Heinä 2020, 12:52
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

✎ Tallilain mukainen viivästyssakko
maanantaina 27. heinäkuuta 2020
#OTsuoritus

Jaluke oli muuten sittenkin jalustin. Muistin sen vain väärin. Ups, pistetään se jännityksen piikkiin.

Enää ei jännittänyt. Maanantai oli joka viikon kohokohta. Kuusi päivää viikossa tuntui kuluvan matelemalla, mutta yksi (maanantai) kiisi aina kuin siivillä. Sitä odotettiin aina maha kuralla ja yhdessä tuhauksessa se oli ohi. Ehkä sittenkin vielä vähän jännitti.

"Saadaanko ottaa myös juotavaa?" kysyin äidiltä Reman parkkipaikalla. Viime viikolla Sandran äiti oli vienyt meidät ratsastustunnille ja tällä viikolla oli taas minun äitini vuoro. Olimme aikataulusta jäljessä, sillä äiti oli käyttänyt liikaa aikaa kylpyhuoneessa valmistautumiseen ja oven läpi kaikuvista kirosanoista päätellen eivät kiharat tuntuneet onnistuvan tänään. Miksi hänen ylipäätään piti kihartaa hiuksia ennen lähtöä?
"Saatte, saatte - käyn hakemassa omat ostokseni ja nähdään sitten kassalla. Meillä on jo ihan jævla kiire, että olkaa todella nopeita ellette halua myöhästyä ratsastuksesta!" äiti nyökkäsi kiireisesti ja katosi kaupan hyllyjen väliin beige trenssitakki lepattaen.
Valitsimme Sandran kanssa donitsit ja pillimehut, ja menimme kassan läheisyyteen odottamaan äitiä. Aivan kassojen vieressä oli lehtihylly, jonka ääressä saimme aikamme hyvin kulumaan. Molemmista Norjan hevoslehdistä oli ilmestynyt uudet numerot. Selasimme lehdet läpi ja joka sivulla piti valita, minkä hevosen ottaisi omakseen.

Äiti ilmestyi lopulta punaviinipullon ja suklaalevyn kanssa, ja pääsimme jatkamaan matkaa kohti tallia. Äiti ajoi kuin rallikuski. Hallitusti kuitenkin, mutta kyllä hän kaahasi. Vähän pitkillä punasilla mentiin ensimmäisistä valoista ja sen jälkeen saikin ajaa jalka suorana loppumatkan.
Katsoin puhelimeni kelloa. Viittä vaille seitsemän. Viisi minuuttia enää aikaa.

Sydämeni oli hypähtää rinnasta ulos, kun äiti kaartoi tallin parkkipaikalle ja näin muut tuntilaiset jo ratsujensa selässä kävelemässä alkukäyntejä. "ÄITI ME OLLAAN MYÖHÄSSÄ" hätäännyin ja tunsin paniikkikohtauksen tulevan. Jouduin tosissani pidättelemään kyyneliä, jotka yrittivät puskea minusta tuhannen newtonin voimalla ulos. Koko maailmani romahti. Myöhästyimme. Ei päästä tänään ratsastamaan. Pitäisi odottaa kokonainen VIIKKO lisää. En. Pysty. Tähän. Olin alkaa hyperventiloimaan, kunnes äiti ohjasi meidät Sandran kanssa ulos autosta ja peräässään kentälle.
"Ulos, nyt. Eihän nyt pieni myöhästyminen voi mitään haitata. Käyn ilmoittamassa teidät opettajalle" äiti tiuski harppoessaan puolijuoksua eteenpäin. "Vauhtia nyt, jos haluatte päästä ratsastamaan tänään!"

Kentän portti oli jo kiinni ja Janni oli selin meitä kohden. Kaksi ponia odotti taluttajiensa kanssa kentän keskellä. "Hei! Hei, anteeksi!" äiti huusi aidan takaa pälyillen Jannia kohden. Janni kääntyi meihin päin ja olin näkevinäni hänen pyöräyttävän silmiään nähdessään taas äitini.
"Hei, olen todella pahoillani, olemme vähän myöhässä ja se on kokonaan minun vikani. Olisiko mahdollista, että tytöt pääsisivät silti vielä ratsastamaan tänään? Onko teillä jotain sakkomaksua myöhästymisestä? Käykö kymppi? Tai kymppi per tyttö? Sopiiko?"

Janni pysyi vaiti. Hänen elekielestään ei voinut päätellä mitään mihinkään suuntaan.

"Ei? Okei, no tehdään kuitenkin nyt näin." äiti sanoi työntäen kädet päättäväisinä taskuihinsa. "Minä jätän tytöt nyt tähän, sillä minulla on viikossa tunti omaa aikaa ja se on nyt, plus minä olen maksanut tästä ratsastustunnista. Haen heidät tunnin päästä. Ehkä puolentoista. No niin, heippa tytöt!" hän jatkoi topakasti ja heilautti kättään mennessään.

Hän tosiaan vain jätti meidät siihen. Nostin ujosti kättäni hieman pystyasentoon vilkuttaakseni äidille, mutta vedin sen nopeasti takaisin alas. Ehkä olisi sittenkin parempi antaa muiden luulla, että hän oli Sandran äiti.

Äidin lähdettyä Janni jakoi meille jäljelle jääneet ponit, minä sain tällä kertaa Feitlin ja Sandra Aagen. Feitli oli tosi korkea ja sen hoitajan, Hillan, piti nostaa minut sen selkään.
"Kuulin Jannilta, että pääsette tänään laukkaamaan. Mitä sanot siitä?" Hilla kysyi ojentaen Feitlin ohjia käsiini. "Ai joo, nämä menee siis tuolta nimettömän ja pikkurillin välistä ja tulee tuosta peukalon alta. Unohdin, ettette vielä muista näitä juttuja!" hän naurahti ja lähti taluttamaan Feitliä uralle.

En oikeastaan tiennyt mitä minun pitäisi ajatella laukkaamisesta, joten olin mieluummin hiljaa enkä vastannut mitään. Olin innoissani, sillä laukkaamisen opettelu kertoi edistymisestä, mutta samalla peloissani, koska ravikin tuntui kauhean vauhdikkaalta.
Pääni huojui edestakaisin käynnin tahdissa. Ravissa huojui koko tyttö. Janni antoi ohjeeksi lyhyellä sivulla pysäyttää hevoset ja pitkällä sivulla tehdä voltti.

Hilla katsoi minuun hymyillen. "Muistatko mikä on voltti?"

No en, mutta en minä sitä sinulle kerro.

Feitli pysähtyi kiltisti, kun sen ohjista veti tarpeeksi. Ja viimeistään silloin, kun sen hoitaja-Hillakin pysähtyi. Hilla paljasti voltin olevan pieni ympyrä, joten pitkillä sivuilla ohjasin toisesta ohjasta Feitliä keskemmälle kenttää ja lopulta kulkemaan koko ympyrän.

Lopputunnista päästiin laukkaamaan. Ei ollut paljon vaihtoehtoja, sillä Hilla juoksi ihan täysiä vetäen Feitli-parkaa perässään, jolloin sille ei jäänyt vaihtoehdoksi muuta kuin laukata. Toinen jalka eteen, toinen taakse... Toinen jalka eteen, toinen taakse... Siis, kentänpuoleinen eteen ja aidanpuoleinen taakse... Näkemissäni Youtube-videoissa laukkaan lähtö näytti hallitummalta kuin tämä, sillä Feitli juoksi ainakin puolet pitkästä sivusta, ennen kuin otti yhtäkään laukka-askelta. Mutta minä laukkasin! Kolme askelta, mutta laukkasinpa silti!

Ratsastustunnin jälkeen saimme Sandran kanssa odotella äitiä ainakin puolisen tuntia tallin parkkipaikalla. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota äidin kiharoihin, joidenka vuoksi olimme tänään myöhästyneet. Ne olivat täysin sotkussa ja äidin pää näytti enemmän harakanpesältä.
"Mitä sun hiuksille on tapahtunut?" kysyin laittaessani turvavyötä kiinni.
Äiti säpsähti ja vilkaisi itseään taustapeilistä. Hän haroi hiuksiaan vimmatusti, pyyhkäisi levinnyttä huulipunaansa pois poskelta ja sanoi: "Naapurin koira hyökkäsi kimppuun".

Hetken hiljaisuuden jälkeen kallistin päätäni ihmettelevästi. "Ai se vanha chihuahuako?"
kirjoittaja Mathilde
lähetetty To 23 Heinä 2020, 19:26
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

✎ Tiukka takakeno
maanantaina 3. elokuuta 2020
#OTsuoritus

Äidille oli tullut viesti, että ratsastajat harjoittelisivat tänään ponien satulointia ennen selkään nousua. Joten tässä sitä oltiin. Oli lähellä, etten saanut ahtaanpaikankammon kohtausta, kun pienessä suljetussa karsinassa oli yhtäaikaa jättiläismainen vuonohevonen (muistin sen yhdestä heppakirjasta), sen hoitaja (nimi taisi olla Bonnie tai joku semmoinen) ja minä. Minä nyt en paljoa tilaa vienyt, mutta aiemmin mainitut kyllä.

Lisäksi olin nyt sellaisen pystytukkaisen karsinassa, joka (tai jonka näköinen) oli purrut toista hevoskaveria aitauksessa silloin kun oltiin ennen alkeiskurssia käyty Sandran kanssa ihastelemassa. Kohta se purisi muakin. Välimatka oli hyvä pitää. Semmoinen kädenmitta, että harja juuri ja juuri hipoi hevosen karvanpäitä.

Ensin piti harjata kaikkialta, myös pää sirolla pääharjalla, sitten puhdistaa kaviot ja sukia harja ja häntä. Mutta jos oli kiire tunnille, niin ne sukimiset sai jättää väliin, näin Bonnie kertoi. Ihme, että se jaksoi puhua niinkin paljon, sillä minä en puhunut mitään. Nyökyttelin vain iso kypärä päässäni ja joskus päästin jonkin äännähdyksen, kuten mm tai m-mm. Hän selitti kaikenlaista hevosen harjauksesta ja hoidosta ylipäätään, ja asiaa tuli niin paljon, että unohdin suurimman osan siitä heti kun selitys taukosi.

Mutta voi pojat. Sain taluttaa Hillan itse kentälle! Itse pidin suitsista kiinni ja ohjasin! (Hoitaja-Bonnie piti toisella puolen riimunnarusta kiinni ja esti Hillaa katoamasta paikalta...) Teki mieli hymyillä, mutta en jännitykseltäni pystynyt.

Osan tunnista sai jo halutessaan mennä ilman taluttajaa. Hetken mietin, että sanoisinko hoitajalle että ei saisi päästää narusta irti. En kuitenkaan sanonut mitään. Ratsastin itse pieniä pätkiä ravia suoralla uralla ja käynnissäkin hoitaja vain käveli vieressä, ei enää pitänyt edes kiinni vaikka tehtiinkin voltteja ja muita reittejä. Bonnie näytti tsemppipeukkua keskemmältä kenttää, mutta minua ei hymyilyttänyt. Ahdisti vähän olla niin monen silmäparin seurattavana. Laukassa hoitajat napsauttivat kuitenkin taas riimunnarut kiinni kuolainrenkaisiin. Huh, ihan hyvä.

Uusina asioina tänään opeteltiin koko rata leikkaa ja peruutus. Koko rata leikkaa oli välillä vaikea muistaa, että mistä se lähti. Niin kuin heti lyhyen sivun alusta vai lopusta. Tosin, jos lähti tekemään sitä alusta, niin kuviosta tuli vähän hassu ja Janni huomautti kyllä asiasta heti. "Mihin sä olet menossa Hillalla?! Takaisin uralle siitä, ei tehdä mitään omia reittejä nyt!!" Peruutukset meni ihan kivasti. Oli kyllä haastavaa saada Hilla peruuttamaan. "Nojaatte vähän taaksepäin ja ajattelette peruuttavaa liikettä, samalla voi vähän ottaa ohjista tuntumaa taaksepäin" oli Janni sanonut. Nojasin melkein Hillan lautasilla ja vedin ohjista kaksin käsin, ennen kuin sain askeltakaan taakse. Siihen Janni sanoi, että ihan niin paljon ei muka tarvitsisi nojata taaksepäin. Ai ei muka, tulisi itse kokeilemaan! Ei se mennyt taaksepäin jos vaan vähän nojasi!

Mitään noloa ei tänään tapahtunut. Mahdollisia syitä: iskä vei tänään tallille äidin sijaan ja Sandra oli kipeänä eli ei tullu tunnille.

Päätän sittenkin jatkaa ratsastusta, vaikka viime tallikäynnillä toista vannoinkin.
kirjoittaja Mathilde
lähetetty Ma 03 Elo 2020, 09:06
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

Kyllä minä osaan
11.9.2020

Syyssade ropisi hiljalleen maneesin peltikattoon ilmalämpöpumpun huristessa taustalla niin, että merinovillainen pitkähihainen oli juuri sopiva vaate perjantai-illan ratsastustunnille. Taivas maneesin pienten ikkunoiden takana alkoi tummua auringon juuri laskiessa, kun Lidia vihdoin oli tullut kunnolla avuille. Mieluummin mä sillä ratsastin kuin noilla pienillä pyöreillä, joiden selässä mäkin olin joutunut muutamasti olemaan. Osaavia hevosia ei ollut liikaa tarjolla, mutta Lidiakin oli omanlaisensa työmaa ja 60 minuutin tunnista meni helposti yli puolet siihen, että tamma oli kunnolla avuilla.

”Hyvä Astlyr, se liikkuu siinä tosi hyvin nyt. Älä silti jännitä että se menee pilalle vaikka jatkaisit vaikuttamista, vaan ratsastat rohkeesti sinne avotaivutukseen etkä keskity liikaa sen muotoon”, Janni huuteli ohjeita maneesin laidalta. ”Kato nyt, se pysyi oikein hyvässä temmossa ja avuilla läpi sen taivutuksen, vaikka sä ratsastitkin sen sinne.”

Vähän harmitti, että seuraava ohje oli keventää löysällä ohjalla, koska mä olisin voinut jatkaa mielellään vaikka toisenkin tunnin nyt, kun tamma vihdoin liikkui hyvin. Toisaalta mua ei kauheasti huvittanut jäädä ihan loputtoman pitkään tallillekaan, ettei ulos lähteminen taas venyisi yömyöhälle. Ella-Amalie, se luokan prinsessa, taputti tyytyväisenä uuden poninsa kaulaa. Siitäkin oli tullut ihme hikipinko ja heppanörtti viime aikoina, ei nykyään muuta tehnytkään kun opiskellut tai pyörinyt tallilla tai tallilaisten bileissä. Sen synttäreilläkin oli ollut ties mitä keski-ikäisiä tallikavereita. Mutta ihan kuinka vaan, kyllä me pärjättiin ilman sitäkin – paitsi, että nyt se oli raahannut Matiaksenkin vielä talliporukoihin. Toisaalta, kaikki muut heppapojat varmaan oli homoja. Tai ainakin se blondi työntekijä kai oli.

Mä katselin vähän kateellisena sitä yhtä tätiratsastajaa, joka keventeli Tegurin selässä ihan miten sattuu. Se varmaan maksoi jotakin ekstraa, että sai ratsastaa Tegurilla. Mä olin päässyt ruunan selkään vasta pari kertaa, ja jos ihan rehellisiä oltiin, mä olisin kyllä ratsastanut sillä paljon paremmin kuin se täti. Mutta kaikkea ei voi saada.

Havahduin Jannin ohjeeseen siirtää hevoset käyntiin ja antaa niille pitkät ohjat. Lidia totteli yllättäen pelkkää istuntaa, ja mua ihan oikeasti harmitti, että tunnilla oli aina vain tosi pieni hetki, jolloin se kulki hyvin.
”Miten meni?” Janni kysyi käveltyään meidän viereen.
”No, ainahan siinä kestää, että sen saa hyväksi, mutta kyllä tossa lopussa oli ihan ok pätkää”, mä vastasin, vaikka tiesin varsin hyvin, että se oli lopussa liikkunut paljon paremmin kuin ”ihan ok”:sti.
”Mun mielestä se näytti tosi hyvältä jo viimesissä pätkissä, ja onhan se totta, että sillä kestää aika kauan vertyä. Mutta harvan ratsastajan kanssa se kuitenkaan tulee noin hyväksi”, Janni selosti. ”Ootko sä miettinyt että lähtisit sinne Kalla Cupiin?”
”Ai mä?” mä kysyin aidosti hämmentyneenä.
”Niin. Meillä ei montaa tuntiratsastajaa oo, jolla riittäis rahkeet, kun A on kuitenkin helpoin kaikille avoin luokka, mutta sä varmasti voisit ihan pärjätäkin.”
”En mä kyllä, ei Lidia aina liiku näin hyvin, en mä viittisi lähteä niin kauas ratsastamaan huonosti yhdessä luokassa.”
”Ota Tegur.”

Tegur. Mulla kisaratsuna. Se vasta olisikin. Voisikohan sillä mennä vaativan B:n myös? Eihän siinä oikein muuta vaikeampaa ollut kuin vaihdot, ja ne sujuisivat Tegurilta vaikka silmät kiinni ja takaperin. En mä kyllä mikään kilparatsastaja ollut. Vaikka olisihan se kiva lähteä viemään rusetit Ellan nenän edestä. Ja ehkä Matias myös. Olikohan se lähdössä? Pitäisi kysyä.
”Mun pitää vähän miettiä ja ehkä konsultoida mun vanhempia”, mä vastasin Jannille.
”Niin olitko sä vielä alaikäinen?”
”Vielä kaks päivää”, mä vastasin hymyillen. Maanantaina mä niin kurvaisin kouluun mun uudella Mersulla.

#OTsuoritus
kirjoittaja Astlyr
lähetetty Pe 11 Syys 2020, 17:41
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

Iskä toi mut tänään tallille tosi aikaisin. Tai siis niin aikaisin, että edeltävä ryhmä oli vasta aloittamassa. Yleensä se toi mut tallille vähän myöhemmin mutta sillä oli tänään jotain työjuttuja mitä sen piti tehdä niin siksi se halus päästä musta eroon aikaisemmin. En mä sitä moittinut että mulla oli enemmän aikaa tallilla, mutta tuntuihan se silti vähän pahalta.

Mä hiippailin ensimmäisenä talliin ja ilmoitustaululle katsomaan kenet mulle oli laitettu tunnille. Lukiessani listaa läpi mä näin että mulla oli Venni ja koska tamma meni edellisellä tunnilla, ei mulla ollut tarvetta edes laittaa tammaa valmiiksi. Mä kiertelin hetken tallissa, ennen kuin lopulta suuntasin kentän laidalle seuraamaan tuntia ja odottamaan oman tuntini alkua.

Janni piti meille tänään estetunnin ja samalla kun me saatiin verrytellä hevosia sen ohjeiden mukaan, se piti palopuheen joistain kisoista mitkä olisivat tulossa ensi kuussa. Se sanoi että tästä eteenpäin alettaisiin keskittymään kisoihin ja treenattaisiin mahdollisimman sujuviksi kaikkien suoritukset jotta ne, jotka lähtisivät kisaamaan voisi pärjätä mahdollisimman hyvin.

Verryttelyhypyt Vennin kanssa ei jotenkin tuntunut sujuvan ja mä en oikein tiennyt että miksi. Janni kyllä kehui ja sanoi että näyttää hyvältä mutta ei musta tuntunut siltä. Kuitenkin tunnin edetessä mun fiilis alkoi paranemaan ja tuntui että mä sain ratsastettua Venniä koko ajan paremmin ja että se ei hypännyt enään ehkä ihan niin sivusta. Jannikin huomasi tämän ja se kehui mua tosi paljon.

Vikalla kierroksella Janni antoi meidän hypätä kuuden esteen radan. Venni tuntui tosi nopealta ja mä yritinkin parhaani mukaan istua sen laukassa ja olla häiritsemättä sitä esteillä, mutta silti viimeisen hypyn jälkeen kuului semmoinen ”thumps”, minkä mä tiesin johtuvan siitä että me tiputettiin puomi.
”Okei, näytti Linnea ihan hyvältä. Tuu vielä 4-6 uusiksi ja ota ihan reippaita puolipidätteitä väliin, että saat Venniä vähän paremmin kuulolle kun se nyt tuntuu innostuvan pienilläkin esteillä!” Jannin ääni kaikui jostain kentältä ja kun mä olin varma että se ei jäisi vuonoraketin alle, mä siirsin Vennin takaisin raviin ja ohjasin sen esteille, jotka Janni oli käskenyt hypätä. Nyt viimeinenkin puomi pysyi kannattimillaan ja meille riitti hypyt tältä erää.

Sen jälkeen kun kaikki oli valmiina, kaikki sai vielä hetken ravata kevyttä ravia, ennen kuin Janni käski siirtää ratsut käyntiin ja se antoi kaikille loppupalautteen. Mä yritin kuunnella mitä se sanoo ja painaa mieleeni jotain norjankielisiä ratsastussanoja, vaikka ei se silti ollut vieläkään helppoa ja mä en ollut oppinut paljoakaan. Kun mä laskeuduin satulasta Vennin hoitaja tuli meidän luokse ja se auttoi mua hoitamaan tamman pois. Vielä ennen kuin mä suuntasin parkkipaikalle kattomaan oliko iskä jo tullut, mä pysähdyin uudelleen ilmoitustaulun luokse. Nyt mä näin ilmoituksen niistä kisoista mistä Janni puhui ja ennen kuin mä olin edes kysynyt iskältä mä kirjoitin mun ja Vennin nimen yhden koulu- ja esteluokan alle. Musta tulisi kilparatsastaja, sanoisi iskä mitä sanoisi.

Merkintä 1, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivänmäärä 01.10.2020, #OTsuoritus
kirjoittaja Linnea
lähetetty To 01 Loka 2020, 03:57
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

MUTKAT SUORIKSI
tiistaina 20.10.2020

”Millä sä menet?” kysyin Freyalta, joka oli ehtinyt tuntilistan luokse ennen minua.
”Dimonalla”, tyttö vastasi hymyillen, ilmiselvästi tyytyväisenä hevosvalintaan.
”Sulla on Feitli”, Freya jatkoi. Nyökkäsin hyväksyen, olin mennyt Feitlillä pari kertaa aikaisemminkin ja se oli ihan kiva. Ei niin kiva, kuin Wilda, Dimona tai Stella, mutta kiva kuitenkin.
”Nähdään sitten maneesissa”, Freya huikkasi, kun erosimme tallipihalla omien ratsujemme luokse.

Ilma oli ollut melko epävakaan oloinen koko päivän, vaikka mitään tihkusadetta suurempaa ei taivaalta ollut tullut. Tunti pidettäisiin kuitenkin maneesissa. Se oli mun mielestä ihan mukavaa, sisällä oli tunnelmallista mutta riittävän valoisaa ratsastaa, etenkin kun ulkona oli pimeää. Kävin hakemassa Feitlin sisälle päätallin pesukarsinaan. Siinä se pysyisi hyvin paikallaan ja olisi helppo hoitaa. En ehtinyt kuin kiinnittää tamman paikalleen, kun Elisa pelmahti paikalle.

”Tarviitko apua Feitlin kanssa?” tyttö kysyi silmäillen hoitohevostaan ja kurottautui rapsuttamaan sen otsaa.
”No, jos auttaisit vaikka harjaamisessa?” ehdotin hymyillen. Kyllä mä olisin itsekin pärjännyt, mutta ihan kiva saada seuraa ennen tuntia. Elisa oli innoissaan mukana auttamassa ja kävimme hakemassa yhdessä ponin varusteet pesukarsinalle – mikä sujuikin kätevästi, kun kahden käden sijasta oli käytössä neljä.

Elisalla tuntui olevan paljon sanottavaa poneista ja ratsastuksesta, joten minun tarvitsi vain kommentoida muutama sana sopiviin väleihin ja keskustelu kulki sujuvasti eteenpäin. En tuntenut tyttöä vielä kovin hyvin, enkä osannut heittäytyä mukaan juttuun ihan yhtä luontevasti, kuin esimerkiksi Freyan ja Cathyn kanssa. Ehkä me ajan kanssa tutustuttaisiin Elisankin kanssa paremmin, pitäisikin pyytää sitä joskus mukaan maastoon.

”Hyvää tuntia”, Elisa toivotti, kun lähdin taluttamaan tammaa kohti maneesia. Kiitin tyttöä hymyillen ja keskityin sitten toivomaan, että tunti menisi mahdollisimman hyvin.

Freya ja Dimona sekä Alina ja Wilda olivat jo maneesissa ja talutin Feitlin kaartoon jonon jatkoksi. Katsomossa näkyi muutamia tyttöjä, ja toivoin että ne häipyisivät pian. En kaivannut ketään ylimääräistä katselemaan ja arvioimaan ratsastustani. Yleisö häiritsisi varmasti keskittymiskykyäni. Vedin syvään henkeä ja hyppäsin ratsuni selkään. Ei auttanut muu kuin yrittää parhaansa.

Feitli tuntui ihan kivalta. Se liikkui eteenpäin ja kääntyi aika helposti, kun pyysin. Teimme pituushalkaisijaa, jonka keskellä piti tehdä voltti ensin vasemmalle, ja sitten oikealle. Lyhyelle sivulle päästyä piti kääntyä joka toinen kierros eri suuntaan.
”Vähän pienempi voltti ensi kerralla, Bea. Tuo on jo melkein ympyrä”, Janni kommentoi päädystä. Tein voltin toiseen suuntaan, tällä kertaa vähän pienempänä.

Olisi ollut mukava välillä katsoa, miten Freyalla sujui Dimonan kanssa, mutta oma ratsastus vaati sen verran keskittymistä, etten oikeastaan missään vaiheessa ehtinyt. Pian tehtävään lisättiin laukannostot pitkillä sivuilla, ja tekemistä oli jo sen verran että keskittyä täytyi koko ajan. Ravasin pituushalkaisijalla kohti lyhyttä sivua ja musta tuntui, että Feitli liikkui tosi upeasti.

Sitten tapahtuikin jotain, mikä ei ollut yhtään niin upeaa.

Tarkoitukseni oli tehdä huolellinen kulma pituushalkaisijan päässä ja kääntää Feitli sitten vasemmalle. Avuissani ja ajatuksissani meni jotain ristiin, sillä poni kääntyi oikealle ja itse jatkoin matkaa vasemmalle, liukuen hitaasti pitkin tamman kylkeä. Kuului kevyt tömähdys, kun tipahdin kylki edellä hiekkaan.

Miten noloa! Tipahtaa nyt sillä tavalla hitaasti ja tuollaisessa tilanteessa, jossa poni ei edes säikähtänyt tai tehnyt äkkinäistä liikettä. Ei kai kukaan oikeasti tipahda ratsastaessaan kulmaa? Minua hävetti valtaisasti ja nousin nopeasti ylös, pudistellen hiekkaa vaatteistani. En uskaltanut katsoa maneesin katsomoon, jossa tyttöjoukko epäilemättä nauroi ilkeästi kömmähdykselleni.

Feitli oli jatkanut matkaansa iloisesti maneesin toiseen päätyyn asti, jonne jouduin kävelemään kaikkien katseiden alla hakemaan ratsuani. Onneksi se antoi kiinni helposti, sillä en olisi kestänyt sitä nöyryytystä, että olisin joutunut jahtaamaan sitä ympäri hallia. Nousin takaisin hiirakon selkään ja toivoin, että lopputunti sujuisi ilman vastaavanlaisia kömmähdyksiä.

Mitään dramaattisempaa ei viimeisen kahdenkymmenen minuutin aikana tapahtunut ja Feitli oli oikeastaan mennyt niin kivasti, että Janni kehui miten kivan rennolta se näytti loppuraveissa. Silti tunne siitä, että kaikki olivat nähneet, tai vähintäänkin kuulleet, etten pysynyt edes rauhallisessa ravissa kulman läpi Feitlin selässä, sai minut pitämään katseeni tiiviisti lattiassa. Elisa ei tullut enää vastaan tallissa, joten oletin tytön ehtineen lähteä jo kotiin. Ihan hyvä niin, sillä en olisi tosiaankaan halunnut kertoa, miten tunti oli mennyt.


#OTsuoritus
Merkintä 02, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Bea
lähetetty Ti 20 Loka 2020, 17:47
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

Mä kävelin odottavalla mielellä ilmoitustaululle katsomaan kenellä mä menisin tänään tunnilla. Hevosjako paperia tutki jo Elisa, joka ratsasti samalla tunnilla kanssani.

”Hej, kellä sä meet?”
”Hej, Dimonalla. Sulla on näköjään Venni” Elisa vastasi ja nuoremman äänestä kuuli että toinen oli hieman säikähtänyt mun tuloa.
”Oi, kiva. Pääsee treenaamaan kisoja ajatellen” sanoin samalla kun laskin katseeni paperista ja käänsin sen kohti Elisaa.
”Saanko mä auttaa sua Dimonan hoitamisessa?” kysyin toiselta.
”Joo! Alotetaanko vaikka siitä että käytäisiin hakemassa sen varusteet?”

Saatuamme Dimonan varusteet tamman karsinan eteen harjasimme Elisan kanssa yhdessä tuumin Dimonan ja juttelimme samalla tulevasta tunnista ja sen odotuksista ja tulevista kisoista. Lopulta Feitli oli valmis ja Catun johdattamana Elisa ja muutama muu tuntilainen lähtivät taluttamaan ratsujaan maneesiin ja itse kävelin porukan edessä odottaen että pääsimme maneesiin ja sain kävellä Vennin luokse ja mitata tamman jalustimet sopivaksi itselleni, ennen kuin tamman edellinen ratsastaja auttoi minut tamman selkään ja pääsin painamaan pohkeeni vuonohevosen kylkiin ja siirtämään sen pitkin ohjin käyntiin.

Janni laski puomeja alemmaksi estetolpissa niin että esteet jäivät lopuksi ristikoiksi. Olin kuullut joidenkin supattavan jotain Jannista ja jostain Joonasta ja joistain bryllupeista. Kaikki olivat olleet kuitenkin jotenkin tosi innostuneita niin kai se on joku hyvä juttu? Muutenkin kaikki on ollut jotenkin tosi iloisia, vaikka tallilla on tapahtunut kaikkia tyhmiäkin juttuja. Kuitenkin ajatukseni keskeytti Jannin ohjeistus kerätä ohjat käteen ja alkaa verryttelemään ratsuja.

Venni oli tosi reippaalla päällä, mutta se oli kuitenkin tehnyt jo yhden tunnin joten sen kanssa oli helppoa verkata, vaikka se vissiin keräsi vähän kierroksia esteistä, joita maneesin hiekalla oli kasattuna. Mulla oli välillä tosi hankalaa saada Venniä hidastamaan sen askellusta, mutta Jannin ohjeiden avulla mä sain sen hidastamaan lopulta ja pian Janni kertoikin mistä aloitettiin hypyt.

Venni lähti ensimmäiselle lähestymiselle hyvin, mutta jostain syystä se löi jarrut pohjaan just ennen estettä ja mä tömähdin sen kaulalle.
”Okei, ota Linnea uudestaan. Nyt vain muista pitää jalat paremmin kiinni sen kyljissä. Ja jos haluat, niin pyydä sitä vaikka vähän vielä eteenpäin kun ootte lähestymässä estettä” Jannin ohjeet kuuluivat katsomosta. Seuraava kierros meni paljon paremmin ja nyt Venni ”hyppäsi” pienen ristikon ylitse ja saimme samalla jatkettua laukassa eteenpäin. Tehtävä otettiin vielä pariin kertaan, ennen kuin Janni kävi nostamassa esteitä vähän ja nyt hypättiin ensin sama ristikko ja sitten sen jälkeen käännyttiin vähän oikealle ja sitten hypättiin vielä yksi pieni pysty.

Uutta tehtävää Venni hyppäsi paljon paremmin, ja mäkin olin jotenkin paremmin hereillä. Lopulta me saatiin hypätä pieni rata, ennen kuin Janni alkoi antamaan loppukommentteja.
”Teillä alkoi mennä Linnea paljon paremmin loppua kohden. Muistat vain pitää jalat kiinni kun lähestyt estettä niin sillä tavalla saat tuettua Venniä paljon paremmin hypyissä”.

Lopulta me laskeuduttiin alas satuloista ja mä nostin Vennin jalustimet ylös ja löysäsin vähän sen satulavyötä, ennen kuin odotimme että Christian oli tuonut viimeisen tunnin ratsastajat maneesiin ja me lähdimme Jannin perässä kohti tallia. Elisa puolestaan auttoi minua hoitamaan Vennin pois ja me juteltiin samalla tunnista, ja siitä miten se oli mennyt. Lopulta Vennikin oli yöpuulla ja me lähdettiin Elisan kanssa palauttamaan tamman varusteita paikoilleen ennen kuin meitä alettiinkin jo hoputella kotiin.

#OTsuoritus / #Tarinatempaus2020 / Merkintä 7 / 01.10.2020
kirjoittaja Linnea
lähetetty To 22 Loka 2020, 15:48
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

Bumin päiväkirja

23.10.2020
xoxo Anie #OTsuoritus 4HM


Tunsin sen luissani, että tänään olisi täydellinen päivä hypätä Bumilla ensimmäistä kertaa. Saamarin lehmä oli koko ajan nyrpistänyt mulle nokkaansa. Se ei tykännyt, kun hain sen tarhasta. Se ei tykännyt, kun harjasin sen oikein kiiltäväksi. Eikä se varsinkaan tykännyt, kun laitoin sille satulavyön kiinni. Bumi ei ollut mitenkään ylipainoinen hevonen, mutta ai juma miten pahasti se sai vatsansa pulleaksi halutessaan.

”Me mennään jo. Ei tästä tule mitään, jos jätän tän karsinaan varusteissa”, mä sanoin Nitalle, joka vielä varusti omaa hevostaan.
”Joo, ei se mitään. Me tullaan kohta.”
Tartuin Bumin ohjista ja vedin sen perässäni ulos karsinasta. Ulkona oli vain vajaa viisi astetta lämmintä ja pieni usvainen sade tipahteli niskaan. Onneksi maneesi ei ollut kovinkaan kaukana. Maneesin ovi oli raollaan, kun saavuimme sinne ja näin Joonan opastavan Sonialle, mihin puomit laitettaisiin. Päivän valmentaja oli kuulemma loukannut selkänsä ja siksi suostutellut (kyseenalaisin keinoin?) Sonian puomitytöksi.

”Moi!” mä tervehdin molempia.
”Aa, hei Anie”, Joona tervehti.
”Hei!” Soniakin huikkasi ähkäisten, kun heitti yhden puomeista maneesin hiekkaan.

Heidän jatkaessa radan rakentamista, mä kiristin vielä Bumin satulavyötä sen verran mitä sain maasta. Se jäi vieläkin kaksi reikää löysemmälle kuin mitä sen kuului olla. Suoristin myös martingaalia, jonka olin pukenut varotoimena. En tiennyt yhtään minkälainen Bumi olisi hypätessä. Me ei oltu hypätty pientä kuudenkympin estettä suurempaa koeratsastuksessa ja silloinkin vain kerran. Mä en kuitenkaan ollut etsinyt mitään tietyn lajin edustajaa, joten en ollut ajatellut sen olevan tarpeellista. Bumi hyppäisi sen mitä hyppäisi ja entinen omistaja oli vakuuttanut sen osaavan mennä yli metristä rataa.

Työnsin ruskean saappaani hopeiseen jalustimeen, keräsin ohjat käteeni ja pompautin itseni hiekalta satulaan. Bumi yritti lähteä liikkeelle, mutta tein puolipidätteen. Jouduin lyhentämään jalustimia pari reikää, ne olivat koulupituudessa. Sen jälkeen päästin tamman alkukäynneille. Bumi käveli reippaasti eteenpäin ja nähtyään mörön nurkassa, tiesin ettei tämä valmennus välttämättä sujuisi kovin riemukkaasti.

Maneesiin saapui Nitan ja Danten lisäksi Matias, joka ratsasti Joonan hevosta, Theota. Theo oli aivan komea mustan värinen ruuna. Niin ja miten olin päätynyt näiden tyyppien kanssa samaan valmennukseen? No, ensin olin huudellut mahdollisia valmennuskavereita, ajatuksena oikeastaan pyytää Jassua valmentamaan (sori, Joona). Sitten Joona oli tavallaan luvannut pitää valmennuksen ja ilmoitti Matiaksen tulevan Theolla (Matias itse ei kyllä lupautunut). Nita oli taas luvannut tulla, jos taso pidettäisiin matalana. Tietenkin! Mä en todellakaan uskaltaisi hypätä vielä Bumilla mitään isoja.

Joten silleen mä olin koonnut meidän pienvalmennusryhmä kasaan.

Kuten alusta alkaen mulle oli ollut selvää, en voinut sanoa valmennuksen olevan helpoimmasta päästä. Alkuun me aloitettiin ihan puomitehtävillä. Me oltiin keskusteltu Joonan kanssa, miten toivoin valmennuksen kulun menevän (totta kai otettiin huomioon myös Nitan toiveet, mutta Matiaksen jutut määräsi Joona). Ennen kaikkea halusin puhdasta ratsastusta, ei mitään haastavaa, vaan perusasioita ja ennen kaikkea sisäänratsastusta.

”Ota Anie rauhallisesti. Selvät avut, eikä turhaa turhautumista, vaikka sillä miten olisi mörköpäivä tänään.”
Yleensä mä olinkin rauhallinen ties minkälaisten hevosten kanssa. Nyt vain kyseessä oli mun oma ja aikaa aktiivisesta ratsastamisesta kyllä löytyi. Siksi mä päästin turhautuneen parahduksen, kun me jäätiin pomppimaan johonkin typerään kulmaan. Hyvä, että päästiin edes puomeille saakka.

Eilen Bumi oli ollut oikein mukava, kun me tehtiin perusasioita kentällä. Mä olin saanut ihan hyvin jo tuntumaa Bumiin ja sen jekkuihin. Enkä nyt väittänyt, että mä olisin parissa viikossa saanut meidän yhteistyön täydelliselle tasolle. Se oli korkeintaan ”kehnolla” tasolla, mutta Bumi ei ollut enää niin jäykkä tai väsynyt, mitä se ekoilla kerroilla oli.

”Pärjäätkö sen kanssa?” Matias vitsaili, kun ratsasti Theolla käynnissä meidän ohitse (eipä tosin yhtään sen rauhallisemmin).
”Yritä mennä ohi, niin ehkä sitten”, murahdin.
Totta tosiaan se auttoi, että säpäkkä Theo meni meidän ohi, joten Bumi lähti ruunan perässä. Taputin Bumia kaulalle ja siirsin sen raviin. Me lähestyttiin yksinkertaista suoraa puomijonoa Matiaksen ja Theon perässä tehden ties mitä siksakkikuvioita ennen puomeja.
”Okei, lähestyminen surkea, mutta puomit sentään menivät samassa linjassa.”

Jotain positiivista.
”Tulkaa tämä este ihan vain uran viertä pitkin mahdollisimman suorassa linjassa”, Joona ohjeisti. “Haetaan tarkkaa ratsastusta, ei mitään huippusuoritusta.”
Joo, huippusuoritus tuskin onnistuisi meiltä tänään. Kummasti sitä vain turhautui, kun kaikki ei mennyt kuten oli olettanut. Mä olin vielä aamulla ollut kovinkin innoissani tulevasta valmennuksesta, mutta Bumin käytös oli nopeasti syönyt kaiken sen pois.

Me päästiin esteen ylitse. Vaivalloisesti ja mutkitellen, mutta Bumi hyppäsi sen kuusikymmentä senttiä korkean okserin. Mä ähkäisin, kun en päässyt mukaan hyppyyn.
“Okei, tule heti uudestaan. Tällä kertaa kerrot sille, että nyt mennään eikä meinata.”
Juu, niin mä tekisin. Mä olin tottunut ratsastamaan haastavillakin hevosilla, eikä Bumi eronnut niistä oikeastaan mitenkään. Mä nyt vain satuin olemaan hieman ruosteessa. Lähestyin estettä uudestaan varmana siitä, että nyt mentäisiin ylitse tyylipuhtaasti. Mä olin jo valmis hyppyyn, Bumi lähestyi estettä korvat höröllä ja tunsin miten se valmistautui myös loikkaamaan, mutta sitten… se pisti liinat kiinni ja mä horjahdin alas.

“Sattuiko?” Sonia kysyi huolestuneena.
“Ei”, mä vain murahdin ja nousin ylös.
Miten noloa pudota omalta hevoseltaan, kun sillä hyppäsi ensimmäistä kertaa ja vielä toisella lähestymis kerralla? Mä tartuin Bumin ohjista närkästyneenä kiinni, kampesin itseni takaisin selkään ja ilmoitin Joonalle tulevani uudestaan. Nyt mä näyttäisin Bumille, että mä en ollut mikään heitukka, jota ei kuunneltu. Ratsastin sen kohti estettä, tunsin miten se yrittäisi taas kieltää ja melkeinpä karjaisin tammalle jotain sen tyylistä kuin “nyt yli senkin kanttura” ja mehän hypättiin.

“Ihan hyvä, jos huutoa ei lasketa”, Joona kommentoi huvittuneena. “Ota hetkeksi sen kanssa käyntiin.”
Parin kevyen raviaskeleen jälkeen siirsin Bumin käyntiin ja taputin sitä suopeasti kaulalle. Me oltiin tehty sopu.

Merkintä 8, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020
kirjoittaja Løken
lähetetty Pe 23 Loka 2020, 16:58
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Bumin päiväkirja
Vastaukset: 7
Luettu: 824

# Tallikirja 2017 -->

To 29.10.2020

Mä en voinut uskoa näkemääni todeksi tuijottaessani Jannin kirjoittamaa hevosjako listaa päivän tunnille.

Usva

Usva.

Us-va…

Olinhan mä nähnyt voikon suomenhevosen meidän tunneilla aikaisemmin, mutta en mä ikinä uskonut että mä voisin päästä ratsastamaan sillä. Kuitenkin mä astelin epäuskon vallassa pihattotalliin keräämään voikon suomitamman varusteet kokoon, ennen kuin hain sen tarhastaan sisälle ja aloin varustamaan sitä tunnille.

Edes taluttaessani Usvaa maneesiin muiden ratsukoiden perässä ja noustessani sen selkään mun oli edelleen vaikea uskoa että Janni oli kokenut mun olevan tarpeeksi kokenut ratsastamaan sitä. Varsinkin kun tamma oli vielä yksityinenkin.

Usvalla oli tosi kiva askel ja sen kanssa joutui tehdä hieman töitä, että sen sai kulkemaan reippaasti ja että se alkoi taipumaan. Janni antoi mulle muutaman tosi hyvän vinkin, minkä avulla mä sain Usvaa taivutettua paljon paremmin isoilla pääty-ympyröillä ja oli helppo huomata miten paljon helpompaa sitä oli ratsastaa kun se ei nojannut sisälle.

Janni teetätti meillä muutenkin koko tunnin ajan paljon taivuttelua niin ympyröillä kuin loivilla kiemura urilla sekä kolmikaarisella. Vaikka musta tuntui että mä olin saanut Jannin ohjeiden avulla Usvan taipumaan kivasti ja kävelemään reippaasti, jouduin mä silti aloittamaan ravissa työt melkein alusta.

”Se on Linnea vielä nuori hevonen, joten sen kanssa joutuu aina vähän palata taakseppäin. Jatkat vaan samaan mallin Usvan kanssa, sä sait sen liikkumaan jo tosi kivasti käynnissä!” Janni kannusti minua maneesin keskeltä. Vaikka musta tuntuikin siltä että mä en osannut oikeasti lopultakaan mitään ja että nainen oli tehnyt ison virheen antaessaan minulle voikon suomenhevosen ratsuksi, mä vedin syvään henkeä, lyhensin Usvan ohjaa ihan vähän ja yritin vain ratsastaa tammaa parhaani mukaan.

Mä toivoin että Beata tai Matias eivät olleet katselemassa mun ratsastusta, koska en mä halunnut aiheuttaa mitään ongelmia kenellekkään sen vuoksi että mä en vaan saanut ratsastettua Usvaa koko ajan tosi hyvin. Mä yritin kuitenkin unohtaa kaikki ulkopuoliset asiat ja vain keskittyä siihen että mä saisin tehtyä parhaani koko lopputunnin ajan, joka tuntui kestävän ikuisuuden.

Jannin ohjeistaessa laukkoja, musta tuntui että mä en saanut yhtäkään nostoa aikaan, vaikka kai me otettiin edes muutama askel laukkaa koko tunnin aikana. Ärsytti että pitikin ratsastaa näin huonosti just tänään ja loppuverkkojen jälkeen laskeuduttuani Usvan satulasta ja lähtiessäni palauttamaan sitä pihattotalliin Jannin annettua siihen luvan, mä tunsin miten lämpimät kyyneleet alkoi kastelemaan mun poskia ja matkalla talliin ja vielä Usvaakin hoitaessa mä vain annoin itseni itkeä kaiken pahan olon ja pettymyksen ulos. Ehkä mun ei kannattaisikaan lähteä mihinkään kisoihin jos mä en osannut ratsastaa edes kotona… Ehkä mun ei kannattaisi ratsastaa enää ollenkaan…

#OTsuoritus / #Tarinatempaus2020 / Merkintä 11 / 1.10.2020
kirjoittaja Linnea
lähetetty Ke 28 Loka 2020, 13:31
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

30.10.

Onneksi Janni oli kerrankin ollut fiksu, ja laittanut mulle Tegurin tunnille niiden ainaisten vuonismöhkylöiden ja maailman hitaimman Lidian sijasta. Se tantta oli joutunut Arnen kyytiin, enkä mä voinut peittää vahingoniloani katsellessani sitä taluttamassa harmaata ponia oritallista pimeän tallipihan läpi kohti maneesia, jonka ikkunoista kajasti keltaista valoa. Aurinkoinen perjantai oli jo tummunut pimeäksi, mutta kirkkaaksi yöksi. Iskä oli onneksi vaihtanut mun Mersuun talvirenkaat, joten ei haittaisi, vaikka lämpötila sattuisikin tippumaan pakkaselle ennen kuin pääsisin lähtemään kotia kohti. Mun illan jatkosuunnitelmia se tosin haittasi, koska mua ei yhtään huvittanut jonottaa Havikseen pakkasessa siinä polvien yläpuolelle loppuvassa mekossa, joka odotteli henkarilla pääsevänsä käyttöön tänään.

Nyt mä kuitenkin olin vielä selvin päin ja housut jalassa, ja maneesiin päästyämme mä kiskoin Tegurin pyllyn päällä olleen villaviltin myös omien reisieni päälle alkukäyntien ajaksi. Ella näytti saaneen poninsa taas käyttökuntoon, mutta se ei jostain syystä jutustellut sen suokin omistajan kanssa yhtään samalla tapaa kuin ennen. Oliko neiti Fiksumpi Kuin Muut joutunut sanaharkkaan senkin kanssa? Ehkä tässä suomenhevosen omistajassa oli potentiaalia mun kaveripiiriin. Hyvältä se ainakin näytti siistissä ratsastusasussaan.

Tegur vaati tänään aika paljon lämmittelyä. Se oli alkuun melkein yhtä kuollut jalalle kuin se hirveä poni, Aageko sen nimi oli. Sillä mä olin kerran joutunut menemään torstain tunnilla, mutta en onneksi vielä toista kertaa. Siellä oli sille paljon mua sopivampiakin ratsastajia. Silloin oli hävettänyt aivan hitosti, ja nytkin meinasi hävettää, kun Tegur vain rahjusti uraa pitkin kuin kehäraakki konsanaan ja Ellan tavallisesti nihkeä poni liikkui paljon näppärämmin kuin viime aikoina. Vähän kusetustahan se oli, jos myyjä ei ollut maininnut mahahaavataipumuksesta mitään, mutta eipähän ollut mun poni tai mun iskän rahat.

Onneksi laukkaverryttelyssä Tegur oli jo paljon parempi ja sain sen lantion pyöristymään paljon paremmin, jolloin se myös laukkasi rytmikkäästi takajaloilla eikä enää laahustanut alkeisratsumoodissa ponien kanssa samaan tahtiin. Jannikin ehti jo kehua mua, kun taas sille tantalle se joutui koko ajan antamaan ohjeita. Mua melkein sattui mun melko olemattomiin tisseihin katsoessani sen tantan ainakin kolme lasta imettäneiden ja ylipainosta valahtaneiden rintojen hölskyntää Arnen tikittävän ravin tahtiin, ja hymyilin.

Laukkaväistöjen kuljettua Jannin mukaan ysin arvoisesti mä talutin Tegurin talliin tyytyväisenä. Siellä jostain syystä kohistiin hirveästi huomisesta. Mä en voinut ymmärtää, miksi niin moni oli jättämässä vuoden parhaan lorttoiluillan väliin tulemalla tallille kiertämään puskia hevosen kanssa vesisateessa pilkkopimeällä. Ja sen jälkeen ne meinasivat vielä jäädä tänne yöksi? Mitä helvettiä ihan oikeasti, mä puuskahdin puoliääneen kierittäessäni tummanvihreitä fleecepinteleitä Tegurin etujaloista.
”Hva?”
”Ingenting”, mä vastasin nopeasti ennen kuin edes ehdin rekisteröidä kysyjän. Se oli mua muutamia senttejä pidempi, suunnilleen mun ikäinen kaulaa myöten tatuoitu poika. Naaman tai pukeutumisen perusteella ei mikään hottis, mutta tatuoinnit auttoivat vähän.
”Hvem er dere?” mä kysyin heti perään välittämättä tippaakaan siitä, kuulostinko mä jotenkin töykeältä. Jos joku tässä oli töykeä, niin toi todennäköisesti mun persettä tuijottanut jätkä, joka kippasi Tegurin kuppiin sen iltaruoat.
”Liam”, se vastasi nopeasti ja liukeni sitten paikalta. Hyvä. Ei kiinnostanut sitten tippaakaan olla isonenäisten pikkupoikien kuolattavana. Ainakaan sellaisten, jotka eivät osanneet edes pukeutua. Sen onni, että lähti, koska mulla olisi voinut olla vielä paljon sanottavaa hiiviskelystä ja salakuuntelusta. Eikä välttämättä mitään kovin positiivista.

#OTsuoritus / merkintä 1, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 29.10.2020
kirjoittaja Astlyr
lähetetty To 29 Loka 2020, 18:33
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

29.10.2020

Lidia kelpasi mulle estetunnille. Tai oikeastaan mikä tahansa kelpasi, paitsi Aage. Never again. Janni oli onneksi varmaan sisäistänyt, etten mä suostuisi enää sillä menemään. Kaikista mieluiten mä olisin tietysti ottanut Tegurin, koska pitihän mun silläkin treenata vielä ennen kisoja, mutta onneksi tässä oli vielä parin viikon tunnit ja ensi viikonlopun estevalmennus. Toivottavasti mä saisin Tegurin valmennukseen. Pakkohan mun oli saada, muuten mä peruisin mun kisaosallistumisen, koska en todellakaan menisi sinne nolaamaan itseäni liian vähäisen harjoittelun takia.

Torstain ryhmä oli mun mielestä vähän liian iso esteryhmäksi, koska Jannilla ei koskaan ollut hirveästi aikaa keskittyä yhteen ratsastajaan, ja hyppykerratkin jäivät aika vähäisiksi, kun suorittajia oli niin monta. Vähän myös ärsytti se, että tunnilla oli hirveästi paljon mua nuorempia lapsia, jotka eivät osanneet keskittyä pelkästään omaan tekemiseensä vaan hölöttivät aina tauoilla kavereilleen.

Lidia oli alkuun tapansa mukaan hidas, mutta ottaessamme verryttelyhyppyjä jumppasarjalla se piristyi vähän ja sai takajalkansa mukaan sen verran, että laukka alkoi pyöriä kunnolla.
”Hyvä Asta, se näyttää siinä jo paljon paremmalta ja nyt se oli jo paljon suorempikin siinä sarjalla, kun se eteni eikä jäänyt pohkeen taakse kiemurtelemaan”, Janni kehui, vaikka mä tiesin sen jo itsekin. Tyydyin taputtamaan tamman mustaa karvaista kaulaa nopeasti ja siirsin sen käyntiin.

Tunnin aiheena oli askeleen säätely kahdella eri linjalla, joista toinen oli suora ja toinen kaareva. Kaarevalla se oli paljon helpompaa, mutta suoralla linjalla Lidia oli ensin mielummin vähän pitkänä ja lyhentäminen ei meinannut sujua. Sitten yritin pääty-ympyrällä saada laukan pyörimään paremmin, ja Lidia tuntui tajuavan mitä mä pyysin. Vihdoin onnistuimme tunkemaan kuusi askelta esteiden väliin, ja mä taputin tammaa vähän enemmän tällä kertaa.

Pidentäminen olikin sitten Lidian mielestä jo paljon kivempaa. Hypyistä tuli kuitenkin ensimmäisellä kerralla vähän laakeita, ja jälkimmäinen pysty tulikin alas Lidian ponnistaessa laiskasti.
”Koitat pitää sen takajalkojen päällä ja ryhdissä, vaikka pidennätkin laukkaa, etkä anna sen mennä vain pää viidentenä jalkana, koska sitten niistä hypyistä ei oikeen tuu mitään”, Janni ohjeisti ja laittoi meidät tulemaan uudestaan. Lidia heitti nolon pikku pukin esteiden välissä, ja lähestyminen oli taas huono.
”Ota hetkeksi käyntiin ja vähän kierroksia alas, niin tuutte sit uudestaan”, Janni totesi, ja mua hävetti. Olinko mä tosiaan näin huono, etten mä onnistunut vielä toisellakaan yrityksellä? Jos mä olisin ollut muutaman vuoden nuorempi, mä olisin illalla omassa huoneessani varmaan itkenyt epäonnistumistani. Onneksi mä olin onnistunut vähän kasvattamaan kuortani näissä asioissa, ja kävelytauon jälkeen ryhdistäydyin ja tulimme välin täydellisesti neljällä askeleella ja terävillä hypyillä. No, ehkei sentään täydellisesti, mutta paremmin kuin muut, ja se oli tärkeintä.

Loppuravien jälkeen Lidia oli hikinen ja puuskutti, ja mä huomasin itsekin vähän hengästyneeni. Pitäisi alkaa käydä salilla enemmän, mutta sielläkin tuntui pyörivän vain kaiken maailman tallipoikia nykyään. Ja siellä oli tietysti mahdollisuus törmätä Ellaan, mikä ei varsinaisesti houkutellut. Vaikka törmäsinhän mä siihen perjantaisin tallilla ja muutenkin aina koulussa, mutta salilla se pääsisi liian lähelle. Vaikka ei se kyllä edes vastannut mun viesteihin nykyään. Ja jos ottaisi jonkun kaverin mukaan? Tone varmasti lähtisi, koska salilla oli mahdollisuus törmätä myös Matiakseen. Ja olihan se salin omistajakin aika karkki.


#OTsuoritus / #NVRK2020 / merkintä 3, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 29.10.2020
kirjoittaja Astlyr
lähetetty Pe 30 Loka 2020, 15:38
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

✎ Helppoheikki ja laiskajaakko
maanantaina 2. marraskuuta 2020

Sydän pamppaillen nousin maneesin katsomosta ja hiljaa hiivin Wildan viereen. Jassu ei ehkä ollut vielä huomannut minua seuratessani edellistä tuntia nurkan pimeydessä, mutta nyt hän viimeistään hoksaisi minut. Vaikka olin kertakaikkisen syytön eiliseen heinäepisodiin, olin kehitellyt pitkän unettoman yön aikana mielessäni niin monia skenaarioita tapahtuneesta, että olin loppujen lopuksi varma Jassun vihaavan minua(kin). Sandra oli jäänyt tänään pois tunnilta, koska oli kuulemma "kipeä". Pötypuhetta. Olin varma ettei hän uskaltanut tulla tallille. En olisi uskaltanut minäkään, mutta äiti pakotti.

Edellisen tunnin ratsastaja ojensi pienen ruunivoikon ohjat käteeni ja huikkasi ohimennen Wildan olleen aika laiskalla päällä. Ei haittaisi yhtään, en pitänyt vauhdista, vaan pienet ja hitaat ponit olivat minun juttuni.

Jalustimia säätäessä vilkaisin katsomoon kömpinyttä Jassua päin. Katseemme kohtasivat lyhyesti. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ei muuttanut ilmettään suuntaan taikka toiseen, vaan jatkoi kahvin siemailuaan termospullosta ja näpytteli puhelintaan. Ilmeisesti hän ei kantanut kaunaa minulle. Oletin hänen muussa tapauksessa katsoneen edes suuntaani pahasti, mutta näin ei ollut käynyt.

Paha mieli kalvoi vielä alkutunnin ajan, mutta hälveni alkaessamme ravailemaan. Eihän tässä ehtinyt murehtia samalla.

Ravasimme aluksi vain uraa pitkin ja keskityimme tasaiseen tahtiin. Mielessä piti hyräillä jotain tuntemaansa kappaletta niin, että askeleet osuivat sen kanssa yhteen. Niin oli helpoin huomata, jos tahti kiihtyi tai hidastui.
Kiihtymisen kanssa ei ainakaan ollut ongelmia Wildalla. Sen sijaan se olisi halunnut hidastaa käynnille joka toisella askeleella ja sain maiskutella tuon tuosta pitääkseni ravin yllä. Jaloistakin alkoi loppua voima kun paukutin sille pohjetta "eteen, eteen...".

"Otappa Wilda tähän keskelle, se ei näytä ihan puhtaalta."

Siitä minua ei ainakaan voisi syyttää, en ollut harjannut Wildaa vaan edellinen ratsastaja oli laittanut sen kuntoon. Että jos sillä olisi mutapaakku jossain, niin minä olisin siihen syytön...

"Joo, kyllä se ontuu vähän. YLVA! Käy laittaa Aage kuntoon, harjaa vaan äkkiä satulanpaikka ja pää, ja tuo se tänne. Nyt tehdään poninvaihto" Jassu kailotti katsomooon huhuillen Aagen hoitajan perään.

Nousin Wildan selästä ja ojensin ohjat Ylvalle, joka lähti vaihtamaan päivän ratsuani. Minulle tuli todella orpo olo seisoessani maneesin keskellä odottaessa Aagen saapumista ja tuntui, että kaikki tuijottivat minua. Korjaisipa Jassu nyt ääneen sen, että ei ollut minun vikani että Wilda oli ollut likainen. Vai halusiko Jassu nöyryyttää tällä minua kostona heinäepisodista?

Katseltuani hetken aikaa muiden aloittaessa jo laukkatehtävää, Ylva talutti Aagen maneesiin.

"Onneksi Aage oli äskeisellä tunnilla, niin sillä on lihakset lämpimänä. Ei muuta kuin uralle vain, ja pari kierrosta ravia ennen kuin hyppäät tähän laukkatehtävään mukaan!" ohjeisti Jassu ja viittasi kädellään uraa kohti.

Muiden tehdessä laukka-ravi-siirtymisiä, maiskutin Aagen raviin ja keskityin oikeaan kevennykseen. En ollut aiemmin ratsastanut Aagella, joten en tiedä oliko se vain unessa pienestä huilihetkestään, vai oliko se aina näin hidas.

Siirtyessämme laukkaan Aagekin innostui ja heitti takapäänsä ilmaan valtaisalla loikalla. Siis pukitti, ilmeisesti! Rojahdin tapahtuman siivittämänä makaamaan Aagen kaulalle, mutta en tippunut. Äiti olisi varmasti ollut iloinen, jos olisin saanut olkapääni uudelleen sijoiltaan. Elämäni ensimmäinen pukki  sai minut vähän pelokkaaksi ja aloin jännittää, pitäisikö tässä vielä laukata. Huh, ei kuitenkaan tarvinnut, sillä muut olivat jo ehtineet laukata Aagea odotellessa tarpeeksi.

Selvisin tästäkin jännittävästä päivästä loppujen lopuksi ehjin nahoin (ja olkapäin). Aagella en kuitenkaan ehkä uskaltaisi enää ratsastaa, koska olihan se aika tuhma pukittaessaan tuolla tavalla.

#OTsuoritus
Merkintä 10, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.

kirjoittaja Mathilde
lähetetty Ma 02 Marras 2020, 08:14
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

Jättiläinen 29.10.

IMG-20201104-WA0008

Lidia oli valtava. Mä en todellakaan tajunnut miten ihmeessä mä olin saanut pienen ja kivan Dimonan jälkeen tämän kokoisen valtamerilaivan ratsuksi. Musta tuntui kääpiöltä, kun mä kapusin jakkaran avulla tamman kyytiin. Jannin mukaan mä pärjäisin sen kanssa ihan hyvin, sillä Lidia oli kuulemma valtavan kiltti, mutta silti mua vähän jännitti, kun mä katselin itseäni 25 senttiä korkeamman hevosen selästä maan kamaraa. Linnea näytti mulle vierestä peukkua Vennin selästä ja mä hymyilin sille takaisin. Janni kiinnitti mikkiänsä paremmin kiinni ja kohta naisen ääni kaikuikin maneesin seinillä.
"No niin. Eiköhän aloitella, eli uralle vaan, kun ootte valmiina ponienne kanssa."

#OTsuoritus / Merkintä 8, #Tarinatempaus2020 / Aloituspvm 11.10.2020
kirjoittaja Elisa
lähetetty Ke 04 Marras 2020, 18:59
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

Kääpiöt ja lipputangot
6.11.2020 - #russedrama

Dimona puhalsi sieraimistaan lämmin ilmaa mun käsille mun laittaessa sitä kuntoon pian alkavaa tuntia varten. Se ei yleensä edes käynyt meidän tunnilla, mutta jotenkin Janni oli saanut mut taivuteltua osallistumaan ensi viikonlopun ratsastuskoulujen piirinmestaruuskilpailuihin sen kanssa ”koska se olisi hyvää kokemusta Dimonalle”. Olisi se kai sitten, mutta olisin mä silti sen pikku kipittäjän sijaan sata kertaa mielummin osallistunut esimerkiksi Hillalla, joka oli yksi mun lempparituntiratsuista Shelyesissä yhdessä Vennin, Raffen ja Stellan kanssa. No mutta joka tapauksessa mä olin tunnille menossa Dimonan kanssa, koska me tarvittiin ehdottomasti vielä treeniä. Tiikerinkirjava pikkuponi oli kokonsa ja värityksensä vuoksi lasten suosima, joten sen kanssa sai lähes aina keskustella ihan perusasioistakin.

Mä olin mennyt Dimonalla myös eilisellä tunnilla, ja se oli ollut yhtä vääntöä ponin oltua täysin yhteiskyvytön. Onneksi se kilometrin mittainen lipputanko, jota Astlyriksikin kutsuttiin, ei ollut ollut katsomassa, mutta se sen lipputangon oikea käsi ja samalla myös toinen lipputanko, Madde, oli vain virnistellyt vahingoniloisesti kauniissa peräänannossa kulkeneen Tegurin satulasta. Sekin muija oli olevinaan muka niin olympiatason kouluratsastaja ja Kari Vepsän kaltainen hevoskuiskaaja, mutta kyllä mä vaan muistin sen joskus pentuna itkeneen jo ennen tuntia, koska Arne oli purrut sitä sen raahattua sen kolme kusipäistä kaveria yhtä aikaa sen harmaahallakon vuonisruunan karsinaan. Se suoraan helvetistä kotoisin oleva akka oli tullut vielä kävelemään loppukäynnit mun viereen, mutta onneksi Dimona tuntui vihaavan sitä ihan yhtä paljon kuin minäkin, ja oli potkaissut Teguria vihaisesti sen tultua liian lähelle. Enkä mä ollut edes yrittänyt estää sitä. Potku oli osunut suoraan Tegurin mahan alle, mutta Madden nilkkaan se oli ilmeisesti tähdännytkin ja varsin onnistuneesti, koska toista jalkaansa ontuen se muija oli maneesista poistunut sitä ylisuurta hevosta taluttaen.


Ne lipputangot oli jo Lidian ja Tegurin kanssa maneesissa mun saapuessa sinne pikku Dimonaa taluttaen, ja Ella saapui Figaronsa kanssa heti mun jälkeen.

"Katos katos, mitkä pikku kääpiöt sieltä saapuu kääpiökokoisten ratsujensa kanssa", Astlyr naureskeli Maddelle samalla, kun kiristi Tegurin satulavyötä, "Voiko noin pieniä karvakasoja edes poneiksi kutsua?"

"Ylikasvaneita koiriahan nuo näyttää olevan", Madde totesi, kiipesi Lidian satulaan ja mä olisin voinut vaikka oksentaa sitä katsoessani.

"Ei teilläkään sen paremmin taida mennä, kun kirahvin ja vasta talviunilta herätetyn mustakarhun selkään joudutte", mä piikittelin takaisin, "Voi teitä raukkoja."

"Mun koira on sentään hyvin koulutettu", Ella lisäsi vielä nasevasti ja mä vaihdoin ilkikurisen katseen sen kanssa.

Ne heittelivät meihin päin ylimielisiä katseita, mutta mä porasin mun jäätävän katseen suoraan niiden ällöttäviin silmiin niin kauaksi aikaa, että ne käänsivät päänsä pois. Mä talutin Dimonan aivan tahallani suoraan Tegurin viereen kaartoon, ja Astlyr sekä Lidian satulassa jo istuva Madde mulkoilivat mua happamasti, mutta siinäpäs mulkoilivat. Mä suorastaan nautin, kun näin niiden muijan turhautuvan, ja vielä enemmän mä nautin siitä ajatuksesta, että ensi viikolla se alkaisi. Nimittäin se äänestys. Se ei todellakaan ollut ollut pelkkää sanahelinää, vaan mä olin tehnyt koko viikon valmisteluita sen eteen. Heti maanantaina, kellon lyödessä kaksitoista mä marssisin suoraan ruokasaliin, keskeyttäisin ruokailuun ja laittaisin sen alulleen. Niiden muijien sietikin pelätä tulevaa.


Tämän päivän aiheena oli siirtymiset sekä askellajien sisällä, että niiden välillä. Eilisestä väännöstä Dimonan kanssa oli selvästi ollut hyötyä, koska tänään siitä ei ollut enää tietoakaan ja pikkuruinen ponitamma paiski hommia koko sydämellään koko tunnin ajan. Meidän yhteistyömme oli sujuvaa ja mä sain pienen toivonpilkahduksen, ehkä me sittenkin selvittäisiin niistä kisoista. Me mentäisiin sinne näyttämään kaikille, mistä puusta meidät oli veistetty. Mä en todellakaan lähtenyt sinne häviämään, mä lähdin sinne vain tavoittelemaan voittoa. Ja niin mä tavoittelin myös joka tunnilta onnistumisia ja hyviä pätkiä.

Mä olin ihan rättiväsynyt ja hikinen tunnin jälkeen ja niin oli Dimonakin, mutta mä oli niin tyytyväinen siihen pieneen, tiikerinkirjavaan ponitammmaan. Se oli tehnyt parhaansa ja suorastaan loistanut käynti-laukkasiirtymisissä. Jannin sanojen mukaan se ei ollut koskaan nähnyt Dimonan liikkuvan sillä tavalla peräänannossa, kantaen itsensä kauniissa muodossa, nostaen selkänsä ylös ja ottaen takapäänsä alleen. Sen, jos jonkun kuuleminen lämmitti mun mieltä ja samalla jäädytti ne palavat helvetin liekit, minkä voimalla Astlyr ja Madde yrittivät mua mulkoilla ratsujensa selästä meidän liidellessä Dimonan kanssa ympäri maneesia. Tegur oli ollut koko tunnin kunnon kirahvi ja kuunnellut kauhuissaan syysmyrskyn aiheuttamaa meteliä, ja Lidia puolestaan oli ollut jäykkä ja kuuro pohkeelle. Mä olin vain hymyillyt niille lipputangoille mitä maireinta hymyäni minun ja Dimonan tanssahdellessa niitä ohi tai vastaan. Ellalla ja Figarolla oli mennyt kivasti, ainakin sen perusteella mitä ehdin ratsukon menoa katsella.

"Pitäiskö teidän sittenkin ilmoittautua siihen raviluokkaan, ettette vaan nolaa itseänne kisoissa? Oli meinaan niin kamalan näköistä menoa, että mua ihan hävettää noiden hevosraukkojen puolesta", heitin ivallisesti ennen kuin talutin poistuin maneesista Ellan ja Figaron kanssa, jättäen blondit lipputangot omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä.

Mä niin tiesin, että saisin äskeisestä heitostani kuulla ja pian, mutta mä en välittänyt siitä. Mä muistaisin vielä pitkään niiden myrkkykäärmeiden ilmeet, kun Janni kehui minun ja Dimonan menoa tunnilla. Ja maanantaina alkaisi se äänestys. Sitä mä odotin jo kuin kuuta nousevaa.

_________________________
#OTsuoritus #NVRK2020 - Merkintä 2, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Pe 06 Marras 2020, 13:50
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

Kuka leikkiin alkaa, se leikin kestäköön
6.11.2020
#russedrama

Perjantain helppo A -tunti oli alkamaisillaan. Edellisen tunnin ratsukot tekivät lähtöä maneesista, kun Madde ja Astlyr olivat ratsuineen jo paikalla. Ohi löntystävä Aage suorastaan höyrysi lämpimien lihasten kohdatessa viileän maneesin ilman.


Madde kiristi Lidian satulavyötä, kun vieressä Astlyr selvitti kurkkuaan ja avasi sanaisen arkkunsa sitten suureen ääneen niin hunajaisella äänellä, ettei se voinut olla tarkoitettu kuin pilkalliseksi ivaksi.
”Katos katos, mitkä pikku kääpiöt sieltä saapuu kääpiökokoisten ratsujensa kanssa! Voiko noin pieniä karvakasoja edes poneiksi kutsua?"

Madde vilkaisi olkansa yli ja virnisti nähdessään Emilien taluttavan Dimonaa maneesiin, Ella ja Figaro vanavedessään.

”Ylikasvaneita koiriahan nuo näyttää olevan”, Madde veisteli tyytyväinen virne kasvoillaan. Dimona totta tosiaan olisi mennyt kasvuhormonia saaneesta dalmatialaisesta. Ellan poni Figaro taas oli toista maata, se oli tasokas ja kaunis poni, mutta eihän Madde sitä Ellalle ääneen sanonut. Se olisi ollut itsemurha ja kunnian menettäminen.

"Ei teilläkään sen paremmin taida mennä, kun kirahvin ja vasta talviunilta herätetyn mustakarhun selkään joudutte! Voi teitä raukkoja", Emilie laukoi takaisin Ellan kompatessa jotain koulutetuista koirista.


Madde vilkaisi Astlyria vieressään kulmat kohotettuna ja naurahti. Emilie ei selkeästi tainnut tunnistaa hyvää hevosta sen nähdessään, tai niin ainakin Madde ajatteli Emin verrattua intermediate-tason Teguria kirahviin.

”Ihan miten vaan, kääpiöt”, Astlyr naurahti. Maneesin ovea viimeisen lähteneen edellistuntilaisen perässä sulkenut Janni katsahti tyttöjä muttei sanonut mitään. Hänen jäänkylmä katseensa kuitenkin viestitti naisen huomanneen maneesin keskellä tapahtuneen piikittelyn.


Tunti alkoi, ja hetkeksi Maddekin unohti vihamiehensä pikku-eet keskittyessään tunnin tehtäviin. Janni oli kehitellyt heidän päänsä menoksi siirtymisiä, ja Maddella oli täysi työ pitää Lidia reaktiivisena ja tarpeeksi nopeana. Lidia oli kuin suuri valtamerialus, jonka ohjattavuus oli alkuun hidasta ja kankeaa. Se tuntui olevan jäykkä ja kuuro pohkeelle, ja Madde kirosi mielessään, ettei ollut ottanut kannuksia. Tunnin edetessä ja Lidian vertyessä siitä tuli kuitenkin nopeampi, se alkoi edetä hyvässä tahdissä, pehmetä ja lopputunnista tulla kauniiseen peräänantoon.

”Hyvä, just noin Lidian kanssa, siinä on tosi hyvä tahti”, Janni kehui Madden ohittaessa vilttiinsä kääriytyneen ratsastuksenopettajan saaden Madden hymyilemään maireasti. Hymy kuitenkin hyytyi Jannin kehuessa samaan syssyyn vuolaasti, miten Dimona ei ollut koskaan kantanut itseään niin hyvin kuin nyt Emilien kanssa. Emi vilkaisi Maddea ja hymyili ivallisen voitonriemuisesti.


"Pitäiskö teidän sittenkin ilmoittautua siihen raviluokkaan, ettette vaan nolaa itseänne kisoissa? Oli meinaan niin kamalan näköistä menoa, että mua ihan hävettää noiden hevosraukkojen puolesta" heitti Emilie tunnin ollessa ohi, kun se talutti pilkullisen poninsa Madden ja Astlyrin ohi kohti maneesin ovea.

”Hva?” sihahti Madde, ”että tolla on otsaa!”
Astlyr oli jo sivaltamassa jotakin nokkelaa takaisin, mutta tytöt siistivät suunsa Jannin tarpoessa heidän luokseen. Hetken verran Madde jo luuli, että ratsastuksenopettaja alkaisi ryöpyttää heitä epäurheilijamaisesta käytöksestä, mutta hän oli (onnekseen) väärässä.

”Sähän et Madde tainnut olla ilmoittautunut ratsastuskoulupiirimestaruuksiin, ethän?” Janni kysyi saaden Madden kohottamaan kulmiaan yllättyneesti.
”En ollut joo.”
”Ei sua innostais lähteä Lidian kanssa? Teillä toi yhteispeli näyttää kuitenkin sujuvan. Olis se arvokasta kokemusta sullekin. Voisit hyvin mennä helpon B:n, ehkä kokeilla sitä A:takin.”

Madde mietti hetken ja tuijotti maneesin ovista katoavan tiikerinkirjavan pikkuponin perään.
”Tiedätkö”, Madde käänsi sitten katseensa ratsastuksenopettajaan ja läväytti tälle leveimmän ja aurinkoisimman hymynsä, ”ehkä mä lähdenkin.”
”Hyvä”, Janni hymyili tyytyväisenä, ”Laitan sulle Lidian ens viikon tunneille. Hyvin se menee, sä handlaat sen kyllä.”


”Varo vaan, poniprinsessa”, Madde sihahti Jannin päästyä kuuloetäisyyden päähän, ”jos alkaa leikkiin Madden kanssa, saa valmistautua häviämään!”

#OTsuoritus #NVRK2020
kirjoittaja Madde
lähetetty Pe 06 Marras 2020, 19:36
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

3⁂ Uusi poni

Lauantaina oli ollut mun ensimmäinen ratsastustunti uudella tallilla. Mathilde oli kertonut minulle koulussa, että lauantaisin oli joka toinen viikko tunti, joka oli samaa tasoa, kuin maanantain alkeisjatko. Ja että Sandra ja Linnéa eivät käyneet siinä ryhmässä. En oikein välittänyt Sandrasta, niin innostuin heti ajatuksesta. Olin pyytänyt kauniisti kotona, että saisinko käydä joka toinen viikko kahdesti tallilla, ja lopulta olin saanut luvan.

Oli ollut jännittävää mennä ensimmäistä kertaa uudelle tallille. Se oli iso ja talleja oli monta. Maneesi oli ollut valtava. Tai ehkä Trondheimin maneesi oli ollut isompi, mutta uusi, vieras maneesi oli valtava. Opettaja oli ollut ihan kiva, ja vannonut antaneensa minulle tallin pienimmän ponin, mutta Wilda oli silti ollut ihan kamalan iso. En edes nähnyt sen selän yli! Paitsi jos oikein varvistin. Missä olivat kaikki pienet shetlanninponit?

Mutta tänään tarhoilta löytyi shettis! Mathilde esitteli sen minulle. Se oli kuulemma tullut vasta tänään talliin! Se oli vähän isompi kuin Bella, mutta muuten tosi söpö.
“Mut se alkaa tekee tunteja vasta myöhemmin”, Mathilde tiesi kertoa.
“No, ehkä ensiviikolla voin saada sen! Toivottavasti saan tänään taas Wildan, kaikki muut on vielä isompia, kuin se”, nauroin.

Toinen tehtävä ennen tuntia oli odottaa sitä, kun mun, Mathilden, Sandran ja Linnéan äidit menivät yhdessä jututtamaan Jassua. En tiedä, miksei ne heti lauantaina kysyneet, olisin halunnut tietää jo kauan sitten, mutten uskaltanut kysyä itse Jassulta. He kysyivät, mitä maanantaina oli oikein tapahtunut tallilla, kun “tytöt ovat kuulleet jostain ammuskelusta” ja “työkaveri ihmetteli, että miten en ole vielä kuullut”.

En minä ihan ymmärtänyt, mutta ilmeisesti jollakin miehellä oli jotain jotain tyttöä vastaan ja se oli ollut pelottava mies, mutta nyt se oli poliisilla vankilassa. Eikä ketään sattunut ja kaikki oli taas hyvin. Ja äidit uskaltaisivat kyllä antaa lasten kävellä kouluun rauhassa ja käydä tallilla. Huh, pääasia.

Mathilde oli saanut Dimonan tunnille, ja minä kaikeksi onneksi Wildan. Niiden hoitajat Wildan hoitaja Bea auttoi meitä valmistautumaan tunnille pihattotallissa. Bea oli hurjan pitkä ja vanhan näköinen, ihan aikuinen jo, ja tiesi vaikka mitä. Pääsisiköhän täällä hoitajaksi, ennen kuin olisin yhtä ikivanha, kuin hän? Olisi niin kiva olla hoitaja vaikka kolmosluokalla! Olisinhan silloin jo vuoden vanhempi kuin nyt. Kahdeksan, se oli tosi paljon!

Bea saattoi meidät maneesiin asti, mikä oli hyvä. Wilda oli niin iso, että en varmaan jaksaisi pitää sitä yksin kiinni, jos se päättäisi karata. Onneksi se oli kai ihan kiltti. Maneesissa meidän kaikkien äidit istuivat jo kälättämässä katsomon penkeillä, mutta tulivat vielä auttamaan meitä. Bea uskalsi lähteä takaisin talliin, kun mamma oli tullut viereeni, laittanut mun ison, keikkuvan kypärän soljen kiinni ja nostanut mut Wildan selkään.
“Hymyä!” hän huikkasi ja otti kuvan.

Tunti meni ihan hyvin, me mentiin paljon ravia niin, että jalustimet oli kaulalla ristissä. Mun jalat eivät yltäneet edes satulan alareunaan asti, mutta pidin kiinni etukaaren lenkistä, niin pysyin hyvin kyydissä. Olinhan harjoitellut tätä shettiksilläkin. Me tehtiin ympyröitä ja voltteja, ja Wilda oli oikein kiva.

Harmi, ettei tällä viikolla ollut toista tuntia, en malta odottaa, että pääsen viikon päästä taas tallille! Toivottavasti saan silloin Sam-shettiksen, tai vaikka Wildan kolmannen kerran. Ja ehkä sitä seuraavalla kerralla uskallan vaikka Dimonan selkään. Tosin se on jo niin iso, että joudun varmaan tekemään spagaatin satulassa istuessa.

#OTsuoritus / 3. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.
kirjoittaja Frida
lähetetty Ma 09 Marras 2020, 23:16
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

Ihmisen tyhmyydellä ei ole rajaa
10.11.2020 - #OTsuoritus / #NVRK2020


Tänään ei satanut. Mun lähtiessä ajamaan koulusta kotia kohti jopa aurinko oli yrittänyt pilkistellä pilvien raoista. Niinpä mä päätin, että tästä tulisi hyvä iltapäivä. Koko päivästä ei enää ehtisi tulla hyvä, mutta jos edes iltapäivästä.

Kotona kävin vain vaihtamassa vaatteet ja nappasin myös eilen ostamani suojat mukaan tallille. Shelyesissä oli hiljaista tähän aikaan päivästä, vain se perseentuijottelija näkyi kuskaavan puruja oritalliin. Se oli sitten kuitenkin paljastunut syyttömäksi koko koirantappokeissiin, mutta mä en luottanut siihen kaveriin silti pätkääkään. Onneksi sitä näkyi aika harvoin tallilla, ja vielä harvemmin missään muualla. Tietäisiköhän Madde siitä lisää?

Tegur möllötti vihreän sadeloimensa alla tarhan nurkassa Aagen, Arnen ja Raffen etsiessä maasta vielä päiväheinien viimeisiä jämiä. Se ei laittanut vastaan, kun mä naksautin riimunnarun kiinni sen vihreään riimuun ja lähdin taluttamaan kohti tyhjillään olevaa päätallia. Kävimme ensimmäiseksi jalkapesulla, minkä jälkeen sidoin ruunan käytävälle kahdelta puolelta kiinni, ettei sen juuri huuhdellut jalat sotkeentuisi puruissa.

Puettuani Tegurille kaikki muut varusteet paitsi suitset nappasin siitä kuvan instastoryyni. Laitoin kuvan päälle tekstin: ”Tänään @janikakortelainen yksityistunnille! Ihanaa päästä taas huippu Jannin silmän alle ihan yksin 😍. Suojien viereen tägäsin Rytterhusin ja alanurkkaan vielä Shelyesin, ja sen jälkeen pääsin vaihtamaan omia ratsastuskamojani.

Olimme Tegurin kanssa maneesissa hyvissä ajoin kävelemässä, Tegurilla tietysti myös mun oma musta villakangasloimi päällä. Enhän mä tietenkään halunnut, että ruunan selkä tai takapää kylmettyisi ja menisi jumiin. Viittä vaille neljä mä riisuin loimen maneesin laidalle ja aloin hölkkäillä kevyessä ravissa ympäri maneesia taivutellen ruunaa ympyröillä. Janni ilmestyi maneesiin tasan neljältä kahvikuppinsa kanssa ja katseli hetken mun raviverryttelyä.
”Tuupa sit tähän mun ympärille keskiympyrälle ja aloitetaan ihan käynnissä”, nainen aloitti parkkeeraten itsensä selkäännousujakkaralle keskelle maneesia. ”Ota vaan heti alkuun vähän tiiviimpi tuntuma edestä ja alotetaan sillä, että väistätät ensin takapäätä ulos avoimilla sivuilla. Yrität keskittyä tuntemaan sun istuinluut ja ratsastat pääasiassa istunnalla sen väistön. Tegur ei oo vielä niin laitostunut, ettei sillä voisi tehdä niin.”

Osasinhan mä tietysti väistättää istunnalla, ja pari kertaa pohkeella autettuani Tegur ymmärsi mitä mä siltä pyysin. Seuraavaksi Janni laittoi meidät pienentämään ja suurentamaan ympyrää väistättämällä, mikä ei enää ollut juuri sen vaikeampaa, kun olimme päässeet hyvään flowhun. Flow katosi hetkeksi maneesin oven kolahtaessa, mutta tulija oli vain Madde, joka kietoutui mun villaloimeen ja valmistautui kuvaamaan sitten, kun menisimme jotain käyntiä mielenkiintoisempaa.

Janni laittoi meidät tekemään vielä muutamia takaosakäännöksiä, joita sunnuntain ohjelmassa myös olisi, mutta Tegur tietysti hoiti ne kuin vettä vaan eikä mun tarvinnut isommin sitä yrittää edes ratsastaa takaa aktiivisemmaksi. Siirryimme seuraavaksi suoraan laukkatyöskentelyyn, ja siirryimme myös pois keskiympyrältä. Janni laittoi meidät ensin kokoamaan laukkaa pitkillä sivuilla, ja hetken päästä tulimme kootussa laukassa puoleen väliin pitkää sivua ja loput sitten keskilaukassa, ja ennen kulmaa taas koottuun laukkaan. Tegur kuumui hieman ja kokosi kyllä laukkaansa, mutta jäi pompottamaan ehkä vähän liikaa ylöspäin. Keskilaukassa se puolestaan valahti edestä vähän liiaksi, mutta Janni muistutti mua keskivartalon tuesta ja muoto ja tahti alkoivat säilyä paremmin. Temponvaihteluiden sujuessa paremmin Janni laittoi meidät kahdeksikolle, ensin niin, että pituushalkaisijan päällä tehtiin laukanvaihto käynnin kautta. Sen jälkeen jatkettiin aina koko kahdeksikko samaa laukkaa, ja sen jälkeen vasta vaihto, jolloin toinen ympyrä mentiin vastalaukassa. Sunnuntain radalla vastalaukkaa mentäisiin vain loivien kiemuroiden verran, mutta tämä oli varsinkin mulle hyvää treeniä siinä, etten alkanut yliratsastaa vastalaukassa, vaikka ruuna ei siinä olisikaan täydellisesti yhtä tehokas kuin myötälaukassa. Laukanvaihdot käynnin kautta tuottivat haasteita siinä, etten mä saanut ruveta ennakoimaan vaihtoa liikaa, koska sitten Tegur vaihtoi suoraan tai otti ehkä korkeintaan kaksi käyntiaskelta.

Janni antoi meidän puuskuttaa hetken käynnissä, ja sen jälkeen aloitimme ravityöskentelyn. Sunnuntain radassa ei ollut raviohjelmassa oikeastaan mitään erityistä, joten otimme aluksi muutamat väistöt myös ravissa ja ratsastimme sitten voltteja ja volttikahdeksikkoja pitäen huolen taipumisesta. Testailimme myös radan mun mielestä vaikeinta kohtaa, jossa piti harjoitusravissa antaa hevoselle pidempää ohjaa voltilla muutaman askeleen ajan, ja vahtia, että hevonen pysyi takajaloilla myös pidemmällä ohjalla. Mun vatsalihakset alkoivat jo vähän kärsiä, ja kokoamisasteen pitäminen pelkällä istunnalla oli vähän työn takana.
”Mä en väitä, että sun lihaskunto olis mitenkään huono”, Janni aloitti. ”Mutta varsinkin keskivartaloa kannattaa treenata paljon, että sä pystyt pitämään sen isoliikkeisenkin valtamerialuksen siinä sun alla ihan pelkällä istunnalla. Jos sä olet yhtään löysä, niin se karkaa heti lavoille.”
Eli tänään oli illalla vuorossa vielä keskivartalotreeni. Mä kyllä tunsin kaikissa lihaksissani jo hiipivän heikotuksen, mutta en antanut sille tilaa vielä viimeisissä välikäynneissäkään, pyysin vain Maddelta vesipulloni. Tästä oli maksettu, ja tämä hoidettaisiin loppuun asti.

”Loppuun asti” tarkoitti vielä sunnuntain A:n radan ratsastusta läpi. Ravisisääntulo ja muutkin alun ravihommat sujuivat hyvin, koska ohjelmassa ei edes vaadittu koottua ravia tai keskiravia. Ohjien myötäys puoliympyrällä oli ihan täysi katastrofi, koska mulla ei yksinkertaisesti enää riittänyt voimat pitämään ruunaa hallinnassa pelkällä istunnalla sen halutessa valua pidemmäksi. Janni huomautti siitä heti, ja mua vähän ärsytti, koska ihan kuin mä en olisi tiennyt jo itsekin, että se meni huonosti. Takaosakäännöksen sujuessa lähes täydellisesti mun itsetunto alkoi kuitenkin taas palailla, ja siirryin laukkaohjelmaan siinä mielentilassa, että tästä perkele selvittäisiin. Laukka oli onneksi Tegurin vahvin askellaji, ja ainut haaste oli laukanvaihdot käynnin kautta, joissa mä aloin taas vähän ennakoida. Lopen uupuneena mä taputin Teguria kaulalle lopputervehdyksen jälkeen, ja hetken mä olin ihan varma, että pyörryn hevosen selkään.

Jannin palaute meni multa pääosin ohi. Kaikki sen sanat muovautuivat mun päässä vain siihen, että mun pitäisi treenata lisää. Ja paljon. Tallissa parin poseerauskuvan jälkeen Madde ojensi mulle proteiinipatukan, enkä mä viitsinyt edes kieltäytyä. Se muija oli pelottavan perillä kaikesta. Tiesi kaiken, muttei viitsinyt jakaa muille informaatiota, jonka ei katsonut niille kuuluvan.

”Ai niin, arvaa mitä”, mä aloitin hörpättyäni vesipullostani riisuessani Teguria loppuun.
”Se prinsessa jakoi sen sun storyn”, Madde vastasi, ennen kuin mä ehdin sanoa enempää.
”Joo. Kuvitteli varmaan, että mä luulisin, ettei se ottanut sitä vittuiluna.”
”Ihmisen tyhmyydellä ei ole rajaa”, Madde totesi, heilautti kiharoitaan ja lähti. Eikä mulla taaskaan ollut hajua, että minne.
kirjoittaja Astlyr
lähetetty Ti 10 Marras 2020, 21:06
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

Mieslapsi
11.11.2020 - #OTsuoritus / #NVRK2020

”Kyllähän sä nyt yhden tunnin voit mennä jollain muullakin.”
”Mä en tohon karvaseen möykkyyn koske pitkällä tikullakaan.”
”Se on oikeasti tosi kiva ratsastaa, ja pääsisit vähän kokeilemaan miltä tuntuu olla nuoren hevosen selässä.”
”Ai että mä maksan siitä että pääsen kouluttamaan jonkun toisen hevosta? Ehei, mä maksan siitä että mua opetetaan.”
”Ja parhaiten sä opit sillä, että ratsastat erilaisilla hevosilla. Sä olet saanut mennä Tegurilla lähinnä pituuden ansiosta, koska Lidia ei nyt ole tällä tunnilla, mutta täytyyhän sun varautua siihenkin että Tegur on joskus sairaslomalla.”
”Jos mä en saa mennä Tegurilla, niin mä otan sitten Lidian.”
”Et sä voi ottaa Lidiaa, kun se ei ole tällä tunnilla, enkä mä voi laittaa sitä kaikille tän päivän tunneille.”
”Sitten mä ratsastan Tegurilla.”

Mä kuuntelin partaani nauraen käytävällä käytyä keskustelua Tegurin karsinasta ja esitin, etten huomannut. Tässä kohtaa Jassu, joka oli yrittänyt lempeästi ohjata pitkää, mutta melko laihaa miesratsastajaa pihattotallin suuntaan, vilkaisi mua kuin pyytääkseen apua. Mua ei varsinaisesti ihan hirveästi kiinnostanut sen mieslapsen vinkuna, mutta saapastelin kuitenkin karsinan ovelle.
”Voinko mä auttaa jotenkin? Tegur hermostuu, kun täällä huudetaan.” Tegur ei todellisuudessa näyttänyt oikeastaan edes huomaavan sen edessä käytyä väittelyä.
”Se hermostuu siitä, kun sä oot sen karsinassa. Se tykkää vain musta”, mieslapsi sössötti ja mä en yksinkertaisesti pystynyt hillitsemään silmieni pyörähdystä.
”Poika kulta”, mä aloitin hunajaisimmalla äänensävylläni. ”Mulla on viikonloppuna kisat Tegurin kanssa ja mä tulin tekemään viime hetken viimeistelyjä tähän teidän tunnille. Siksi mä ratsastan sillä tänään. Kun kisat on ohi, mä palaan ratsastamaan vaihdellen erilaisilla hevosilla, mitä kaikki normaalit ihmiset tekee ratsastuskouluissa. Eikö tää ollut aikuisten ryhmä?”
Jassu nyökkäsi mun vilkaistessa sen suuntaan, ja yritti sitten sanoa, että on tässä jotain junnujakin, mutta mä en jäänyt kuuntelemaan.
”No siinä tapauksessa sun kannattaisi varmaan kasvaa aikuiseksi ja mennä varustamaan se Usva siellä pihattotallissa. Tai jos sä et siihen pysty, niin maanantaisin on varmasti sulle oikein hyvin sopivia lasten alkeisjatkotunteja. Tai löytyy sieltä alkeistuntikin lapsille.”
Mieslapsi näytti ensin tyrmistyneeltä, sitten vihaiselta, ja lopulta nieli tappionsa lähtien ulos tallista. Mä en tiennyt, lähtikö se kohti parkkipaikkaa ja kotia vai pihattotallia ja Usvan karsinaa, mutta se ei varsinaisesti kiinnostanut mua pätkääkään. Kyllä se kohta selviäisi.

Kellon lyödessä viisi mieslapsi ja Usva liittyivät kuin liittyivätkin maneesiin suuntaavien tuntihevosten letkaan. Taivaalla roikkuvista pilvistä ripsotteli vettä tavalliseen syksyiseen tapaansa, joten Jassu johdatti letkan halliin. Mä tavallaan toivoin, että voisimme ratsastaa ulkona vielä tällä viikolla, koska viikonloppuna niin joutuisi todennäköisesti tekemään, enkä mä tiennyt miten Tegur suhtautuisi vieraaseen ulkokenttään, kun se ei ollut käynyt tutullakaan ulkokentällä viikkoihin.

Todennäköisesti se ei suhtautuisi mitenkään. Tänään sillä ei tosiaan ollut mistään hermostumisista tietoakaan, vaan se lompsotteli menemään uraa pitkin käynnissä pitkin ohjin aivan kuten kaikki muutkin, paitsi sen mieslapsen alla kulkeva Usva, joka ei selkeästi ollut ihan perillä tästä tuntihevosjutusta ja olisi koko ajan halunnut lähteä omille reiteilleen tutkailemaan asioita. Mieslapsi näytti kihisevän kiukusta kypäränsä alla ja sen naama oli tulipunainen jo alkukäyntien aikana. Mä hillitsin itseni enkä esimerkiksi iskenyt sille silmää kohdatessamme alkuravien aikana pääty-ympyrällä, vaan tyydyin hymyilemään itsekseni.

Tegur kulki ihan hyvin. Eilisen valmennuksen hyvää fiilistä emme tänään löytäneet, mutta se ehkä johtui myös mun eilen aivan loppuun kulutetuista vatsalihaksista. Laukassa Tegur pyöristyi jo paljon paremmin, ja päivän tehtävä, eli sulkutaivutus uraa pitkin sujui siltä paljon paremmin kuin multa. Jassu laittoi edistyneimmät ratsukot kokeilemaan sitä vielä laukassa käynnin ja ravin jälkeen, ja Tegur tuntui löytävän dressagevaihteensa ja suoritti tehtävät musta huolimatta. Mieslapsi ei tietenkään viisivuotiaan suomenhevosen kanssa päässyt tätä kokeilemaan ja näytti nyrpeältä. Mun teki mieli näyttää sille kieltä.

”Mua ei yhtään kyllä hävetä lähettää teitä kisoihin. Säkö olit yötä Bjerkvikissä?” Jassu kysyi annettuaan loppukäynneissä palautetta.
”Joo, ollaan Madden kanssa samassa huoneessa.”
”Okei, kiva. Pitää kaikkia logistiikkajuttuja vielä järjestellä, mutta siitä tulee sitten vielä kirjallista tietoa hevosten kyydeistä ja majoituksista ja hoitovuoroista. Kaikkihan tietysti siivoaa omien ratsujensa karsinat, mutta ruokintoja jaetaan vuoroihin.”

Kaikkihan tietysti siivoaa omien ratsujensa karsinat. Joutuisinko mä lappamaan paskaa vieraalla tallilla? En varmasti. Eiköhän siellä olisi jotain nuoria ja innokkaita heppatyttöjä, jotka saisi lahjottua jollain suklaapatukoilla. Tai ehkä mä voisin lahjoa Bergin, mutta siihen ei suklaapatukka riittäisi.
kirjoittaja Astlyr
lähetetty Ke 11 Marras 2020, 11:51
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

Mentori mieleni sisällä
12.11.2020 torstai | Perustuu Joonan tarinaan | #NVRK2020 | #OTsuoritus

Olin tallettanut Joonan sanat jonnekin mun sydämeni sopukoista ja ne sykkivät nyt samaan tahtiin mun uuden tahdonvoimani kanssa. Olin jälleen Lidian selässä päivän viimeisellä tunnilla. Onneksi olin saanut järjesteltyä asiat niin, että pääsin mukaan treenaamaan.

Janni seisoi topakkana maneesin keskellä ja kietaisi hiuksensa ponnarille ennen kuin puhui.

“Noniin. Tänään aiheena on laukanvaihto. Tunnin lopussa meillä on puomiharjoitteita ja lopussa voidaan kokeilla pystyllä.”

“Tarkoituksena olisi harjoitella sujuvaa laukanvaihtoa niin tasaisella kuin esteilläkin. Voidaan aloitella alkuverryttelyt.”

Mä olin päättänyt, etten antaisi vastoinkäymisten lannistaa. Mä en ollut mikään häviäjä.

Alkuverryttelyn jälkeen Lidia oli taas tahmealla tuulella. Se ei tuntunut reagoivan mun eteenpäin pyytäviin apuihin ollenkaan tai jos reagoi, turhan hitaasti. Mua alkoi taas ahdistaa.

Mun tarkoituksena ei ollut millään tapaa nöyryyttää sua tai tehdä naurunalaiseksi, vaan vähän herätellä sekä sua, että Lidiaa. Ja niin se tekikin, sä ratsastit sen jälkeen paljon paremmin kuin ennen sitä.

Joonan sanat kaikuivat mun päässäni. Nyt mä halusin herätellä Lidiaa. Mä pyysin sitä eteen. Tamma ei reagoinut, vaikka mä halusin sen reagoivan heti. Mä pyysin sitä eteen uudestaan, tällä kertaa napakammin kuin äsken. Nyt mä sain reaktion. Janni näytti mulle peukkua.

“Lidiakin näyttää heräilevän siellä! Muista kiittää hevosta ja että annat sille rauhan tuloksen saatuasi.”

Mä en ollut treenannut niin paljon kuin olisin halunnut. Vaikka se kalvoi mua, mun oli vain hyväksyttävä se karvas tosiasia.

Lidia tuntui niin vieraalta. Laukkatyöskentelyssä tuntui, että se me oltiin suorastaan eri planeetoilta.

Santtu oli sen nimi. Se hevonen oli uskomattoman itsepäinen ja vaikea ratsastaa. Mä olin monta kertaa olin lähellä luovuttaa sen kanssa, mutta lopulta sitkeä työ palkittiin ja me voitettiin kenttäratsastuksen SM-kisat useampaan kertaan ja pärjättiin myös Euroopan mestaruuksissa.

Lidia oli nyt mun Santtu.

“Oho! Nyt näyttää jo aika hyvältä Sonialla ja Lidialla! Muista pitää kädet vakaina ja keskity istuntaan.”

Tunsin olevani altavastaaja. Mutta vaikka mä ehkä olin sitä, mä en aikonut päästää mun kanssakisaajia helpolla. Mä aioin pistää kampoihin.

Lidian laukka oli mukavan keinuva. Mukailin sen liikkeitä ja yritin tottua siihen, hakea jotain samanlaista yhteyttä kuin Raffen kanssa. Ensimmäinen puomiharjoitus epäonnistui täydellisesti. Lidia ei vaihtanut laukkaansa ja mä purin hampaita yhteen.

Niin sitä mä vaan tässä yritän sanoa, että ei kannata lannistua vastoinkäymisistä, vaan kääntää ne vahvuudeksi.

Toinen puomiharjoitus epäonnistui kuten ensimmäinenkin. Lidia pärskähti ja mä päästin tukahtuneen, epämääräisen ynähdyksen.

Kääntää ne vahvuudeksi.

Mä keskityin kovemmin kuin ikinä. Mä pyrin tasapainottamaan Lidiaa ja ratsastamaan sitä. Kääntämään vastoinkäymiset vahvuudeksi.

Kun sitten laukanvaihto onnistui ensimmäistä kertaa mä tunsin lämpimän hyvänolontunteen leviävän mun kehossa päästä aina varpaiden kärkiin saakka.

Kannattaa lähteä kisoihin voittajafiiliksellä eikä sillä asenteella, että kun me kuitenkin hävitään. Ja sen sä tiedät Sonia sanomattakin, eikö vain?

Mä hymyilin Joonan sanoille mun mielessäni.

Mä tiesin.
kirjoittaja Sonia
lähetetty To 12 Marras 2020, 11:11
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

Sabotaasia
12.11.2020 - #OTsuoritus / #NVRK2020

Etelätuuli pelmotti Tegurin lyhyeksi leikattua ratsuharjaa mun taluttaessa sitä kohti maneesia ensimmäistä kertaa tänään. Madde ja Lidia kävelivät meidän edessä, ja takana tuli muutamien muiden lisäksi kääpiöprinsessat poneineen. Ella-Amalie talutti tietysti Hienoa Kouluponiaan, ja Emilie oli laitettu taas sen pilkullisen pikkuponin selkään.

”Mä en tiennyt että toi on päässyt sairaalasta”, mä supisin Maddelle meidän säätäessä jalustimia ja satulavöitä.
”Eilen illalla pääsi. Mutta ei sen kyllä täällä pitäis olla tartuttamassa kaikkia”, Madde vastasi, ja kuin tilauksesta Emilie sai jonkun järkyttävän yskänpuuskan maneesin päädyssä.
”Se tekee sen tahallaan. Yrittää saada ton tarttumaan kaikkiin, ettei päästäisi kisaamaan viikonloppuna”, mä totesin, enkä vaivautunut enää madaltamaan ääntäni yhtään. Emilie oli vielä toipumassa yskimisestään, mutta Ella-Amalie kuuli varmasti ja mulkoili meitä. Jos mä oisin se, niin mua olisi kyllä hävettänyt. Järkyttävän ylimielinen kieroilijahan se oli.

Janni saapui maneesiin ja keskeytti isomman konfliktin paljon ennen kuin sellainen ehti edes alkaa. Mä sain selkäännousujakkaran luokseni ja ponnistin ruunikon kyytiin. Sen selässä alkoi olla jo kotoisa olo. Viime aikoina mä olin alkanut ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti haaveilla omasta hevosesta. Mutta vaikka mä sellaiselle tallipaikan täältä löytäisinkin, niin löytäisinkö mä hevosta, jonka selässä olisi ikinä yhtä kotoisa olo kuin Tegurin kyydissä? Vai tottuisiko sitä mihin tahansa hevoseen, kun tarpeeksi kauan yrittäisi?

Janni keskeytti mun pohtimiset käskemällä ottaa ohjat ja alkaa verrytellä hevosia käynnissä avoilla ja suluilla. Teimme kulmiin voltit, joista jatkoimme pitkät sivut avotaivutuksessa ja lyhyet sivut sulkutaivutuksessa. Tegur oli näissä tietysti kuin vanha tekijä, mutta jouduin aluksi muistuttamaan sitä siitä, että nyt sai taas esitellä kaikkia niitä hienoja kouluratsujuttuja, joita se osasi. Emillä sen sijaan ei näyttänyt sujuvan kovin hyvin. Dimona mennä kipitti selkä alhaalla ja pää ylhäällä eikä yksikään sen jaloista käynyt uran sisäpuolella varmaan kertaakaan muuten kuin volteilla. Emilie sen selässä näytti siltä, että se suunnilleen kuolee kohta, enkä mä vain voinut ymmärtää, miksi se oli tullut ratsastamaan noin ilmiselvästi kipeänä. Mä toivoin, että se pyörtyisi ja murtaisi lonkkansa eikä voisi kuvitellakaan kilpailevansa viikonloppuna.

”Jaksaiskohan Astlyr keskittyä omaan tekemiseensä? Tegur on ihan nukkumassa edelleen, vähän tehokkuutta siihen käyntiin nyt”, Janni muistutti maneesin keskeltä ja mä tunsin, miten mun naama lehahti tulipunaiseksi meikkivoiteen alla. Mä varmaan sunnuntainakin sabotoisin itseäni sillä, että keskittyisin enemmän muiden suorituksiin kuin omiini. Ellei Emi onnistuisi omassa sabotoinnissaan ja saisi tartutettua mulle influenssaansa.

Ravissa jatkoimme tekemällä päätyihin ympyrät, joissa haettiin avotaivutuksen asentoa, ja pitkillä sivuilla väistätimme takapäätä sisälle. Tegur alkoi pikkuhiljaa heräillä taas tähän päivään, ja vähän ohjeiden vastaisesti mä jatkoin sulkutaivutusta pitkät sivut saadakseni myös itseni vähän terävämmäksi. Janni katseli menoa ja antoi hyväksyvän nyökkäyksen.

Janni antoi meille hämmentävän pitkät välikäynnit selostaessaan laukkatehtävää. Ehkä se oli huolissaan pilkkuponin ratsastajasta. Jos sama meininki jatkuisi huomenna, mä antaisin kyllä palautetta. Jos joku on tarpeeksi tyhmä tullakseen kipeänä tunnille, niin ei muiden pitäisi siitä kärsiä.

Laukkatehtävä oli loppupeleissä melko yksinkertainen, mutta vaati keskittymistä ratsastajilta siinä, ettei törmäiltäisi. Päätyihin ympyrät, oven puoleiselle pitkälle sivulle loiva laukkaväistö ja toisesta päästä alkamaan kolmikaarinen, jossa tehtiin käynnin kautta laukanvaihdot pituushalkaisijalla. Tegur pyöritti laukkaa heti alkuun aika hyvin, ja väistö sujui meiltä harvinaisen hyvin siihen nähden, ettei sitä juuri koskaan harjoiteltu. Emi ja Dimona tulivat meitä vastaan tehdessämme kolmikaarisen keskimmäistä kaarretta. Ja ennen kuin mä ehdin reagoida mitenkään, vaalea tyttö oli kierähtänyt Dimonan selästä alas suoraan Tegurin jalkoihin. Mä kuulin kopsahduksen, mutta en tiennyt kuuluiko se Tegurista, Emistä, Dimonasta vai jostain näiden yhdistelmästä. Vaistomaisesti mä pysäytin ruunan, joka oli tietysti alkanut itsekin jo hidastaa. Jannilla oli niin kiire vahtia Ella-Amalien ja Figaron laukanvaihtoja, ettei se ollut vieläkään huomannut. Siispä mä korotin ääntäni ja huusin kaikki seis.

Janni säikähti varmaan eniten, kun huomasi pikkublondin makaamassa maassa tajuttomana ja Dimonan rallittelemassa pitkin maneesia. Tegur ei onneksi jaksanut hermostua pikkuponin sinkoiluista. Ella puolestaan näytti kauhistuneelta, joko ystävänsä puolesta tai siitä, että Figaro näytti myös keräävän kierroksia.
”Käy hakemassa apua”, Janni huusi katsomossa istuneelle kypäräpäiselle tytölle. Tyttö nyökkäsi ja lähti kiireellä kohti tallia Dimonan hidastaessa ja antaessa kiinni Ellalle, joka istui edelleen Figaron selässä. Janni oli kyykistyneenä Emin vieressä ja mä ratsastin Tegurin vähän kauemmaksi rikospaikasta. Koska ilman muuta mua epäiltäisi jostain.
”Emi? Emilie? Sano nyt jotain”, Janni puheli tuskastuneena ja ravisteli tyttöä kevyesti.
kirjoittaja Astlyr
lähetetty To 12 Marras 2020, 14:38
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

28.10. - Aikuisten alkeistunti, Nita ja Annu
#NVRK2020 / #OTsuoritus

Nita:

Tiesin, että alkeistunnin tehtävät olivat meille Danten kanssa todella helppoja. Tiesin myös sen, että niillä tunnilla pystyi keskittymään aivan eri tavalla apuihin ja omaan toimintaan aivan perustasolta lähtien, minkä vuoksi tunti oli myös meille hyvää treeniä tulevia piirinmestaruuskisoja ajatellen.

Alkukäyntien aikana pidin tiukasti silmällä Annua ja Raffea. Siskon edellisestä ratsastustunnista oli jo vuosia, mutta hän selvästi nautti, kun pääsi itse hoitamaan hevosen tunnille ja lopulta selkään. Muut tuntilaiset eivät olleet minulle tuttuja. Yhden, lähemmäs kolmekymppisen silmälasipäisen naisen olin nähnyt muutaman kerran tallikäytävällä, mutta hän oli usein omissa oloissaan. Toinen tuntilaisista jutteli Jassun kanssa jotain norjaksi koko alkukäyntien ajan ja kolmas puolestaan keskittyi ratsastamaan Aagea reippaasti eteenpäin, sillä poni meinasi tukkia koko pitkän sivun.

Jassu laittoi pituushalkaisijalle neljä kartiota. Tarkoitus oli lähteä maneesin oven puoleiselta pitkältä sivulta pujottelemaan kartiot ja kulkea joka toinen kierros myötä- ja joka toinen vastapäivään. Erityistä huomiota tuli kiinnittää kulmien hyvään ratsastamiseen sekä oikealta tulevan väistämiseen ennen halkaisijalle kääntymistä. Me Danten kanssa aloitimme pujottelut, ja heti ensimmäisellä kierroksella sain hieman palautetta siitä, että käyttäisin enemmän painoapuja ja hieman kevyempää kättä. Kulmien kanssa ei tullut ongelmaa, ja askellajina käynti oli ehdottomasti Danten bravuureita. Tamma oli niin hyvin kuulolla ja käveli reippaasti eteenpäin, mutta hidasti kyllä, kun väistimme halkaisijalle kääntyvää ratsukkoa.

Jatkoimme pujottelua myös ravissa, minkä aikana Dante rentoutui ja alkoi liikkua välillä muutamia askeleita koottuna. Se liikkui todella hyvin ja ryhdikkäästi, eikä haitannut, vaikka flow välillä katosikin tai jalat menivät solmuun, sillä niin yritteliäs hevonen sai todella nopeasti taas kiinni tehtävästä.

Ravin jälkeen siirryimme hetkeksi käyntiin pitkin ohjin, kunnes oli taas aika kaarrella, tällä kertaa kiemurauralla. Jassu pyysi meitä Danten kanssa näyttämään mallia, ja samalla kun tein kiemurauraa käynnissä, hän kertoi, mitä tein pohkeillani ja käsilläni, jotta Dante kääntyi varmasti ja suoristui nopeasti. Jatkoimme tehtävää hyvän aikaa, ja itse keskityin pitämään keskikroppani töissä ja avut selkeinä.

Kiemurauraa tehtiin vasempaan ja oikeaan kierrokseen käynnissä, ja lopputunnista Jassu laittoi meidät vielä harjoittelemaan joitakin kertoja laukannostoja pitkän sivun alusta. Valmistele hyvin, olivat avainsanat, ja omasta mielestäni siirtymiset olivat todella napakoita ja tahdikkaita. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, että Dante hieman ennakoi nostoa ja jouduin jarruttelemaan ennen kulmaa, mutta ainakin sillä oli selvästi työmotivaatio kohdillaan. Laukannostojen jälkeen siirryimme käyntiin ja annoimme hevosille pitkät ohjat.

"Teille tekee todella hyvää käydä välillä alkeistunneilla. Dante saa paljon onnistumisia ja itsekin pystyt keskittymään paremmin apujen hiomiseen, kun ei ole mitään painetta", antoi Jassu palautetta tunnista. Ja oikeassahan hän oli. Olin ehdottomasti sitä mieltä, että meidän pitäisi Danten kanssa osallistua uudestaan alkeistason tunneille hiomaan aivan perustason asioita.

* * *

Annu:

Sonia oli hyvä hoitaja. Se tuli näyttämään, kuka tarhassa olevista hevosista olikaan Raffe, ja antoi taluttaa itse ruunan talliin. Sonia näytti myös, mistä Raffen hoitotarvikkeet löytyivät ja toi satulan ja suitset käytävään valmiiksi odottamaan. Naisesta jäi hyvä fiilis, se oli selvästi ilahtunut eilisestä pizzaillasta ja jaksoi nyt pyöriä tallilla hymyissä suin.

Raffe oli kiva hoitaa, mutta ratsastaessa oli omat haasteensa. Kulmissa se oikoi niin, että Jassu joutui muutamaan kertaan tulemaan seisomaan aivan kulman viereen niin, ettei Raffe kehdannut lähteä pelleilemään. Muuten se kyllä pujotteli kartiot ja nosti jopa laukan, kun apuja hieman auttoi raipalla.

Tunnista jäi kaikin puolin hyvä mieli, ja olin todella onnellinen, että pysyin selässä. Edellisestä ratsastustunnista oli niin paljon aikaa, että olin aivan varma, että löydän itseni maasta jo alkukäyntien aikaan. Toisin kävi. Oli hienoa päästä sanomaan kotona, että kävin ratsastamassa ulkomailla, ja ehkä tosin jättää välistä se fakta, että tuntia piti myös suomea puhuva nainen ja tunti muistutti todella paljon Suomen ratsastuskoulun tuntia. Oli miten oli, hauskaa oli!

Tunnin päätteeksi hieman harmitti, kun Raffe jatkoi viimeiselle tunnille, enkä saanut hoitaa sitä loppuun. Se fiilis kuitenkin meni nopeasti ohi, kun ulkona kentällä meitä odotti Aurora ja Ronja, jota saisin tänään kokeilla myös.
"Mun jalat on ihan hellänä jo nyt", naurahdin Nitalle, joka käveli Danten selässä tallipihan poikki kentälle. Nita naurahti.
"Odotapa vaan huomenna, katsotaan, nousetko sängystä ylös ollenkaan", se vastasi. Ehkä en nousisi, mutta se tuskin johtuisi kipeistä jaloista. En tiennyt, missä vaiheessa olisin kertonut Nitalle iltasuunnitelmistani, mutta se sai nyt odottaa. Aurora nimittäin huomasi meidät ja vilkutti kentältä.

“Hetkonen, eikö tässä ole jalustimia?” kysyin Auroralta, kun olin hyppäämässä kirjavan ponin selkään.
“Ei oo”, Aurora sanoi ja naurahti. “Tykkään mennä oikeastaan ilman satulaa, mutta tämä jakaa jo jonkin verran painoa ja tukee, vaikka rungoton onkin, niin käytän tätä usein”, se jatkoi, “mutta Ronjalla on tosi tasainen töltti ja laukka”. Okei. Mä pysyin selässä edellisen tunnin, ehkä mä pysyisin nytkin. Tai niin ainakin vakuuttelin Auroralle, joka auttoi nousemaan selkään.

Ronja oli matalampi kuin Raffe, mutta sillä oli yllättävän pitkät askeleet. Näin niin kuin poniksi. Oikeastaan se oli kaikin puolin ihan mukava ratsastaa, eikä selässä pysyminen ollutkaan vaikeaa. Ei edes silloin, kun kokeilin tölttiä. Olin kerran aiemmin töltännyt issikkavaelluksella Tahkolla, mutta ihan erilaista se oli nyt kentällä. Muutaman kierroksen jälkeen oli kyllä pakko lopettaa, sillä tasapaino meinasi jo alkaa horjua.
"Eikä, miten kivaa!" hihkaisin Auroralle, joka tuli kysymään ensifiiliksiä Ronjan kanssa.
"Siis jos ikinä hommaisin hevosen, niin haluaisin ehdottomasti samanlaisen kuin Ronja", sanoin Auroralle.
"Heeei, mikä vika Dantessa!" huuteli Nita muka-nyrpeänä toiselta puolen kenttää.
"Ei siinä mitään vikaa oo! Mutta kato nyt miten söpö ja suloinen Ronja on", sanoin lässyttäen ja rapsutin Ronjan kaulaa. Sen turkkikin oli niin pehmeä!
"Et sitten kuitenkaan ole vielä harkinnut ponin ostamista?" kysyi Aurora.
"Eeen. Katsoo nyt, jos opiskelujen ohella pääsisi edes aloittamaan ratsastustunnit joskus uudestaan", vastasin. Myönnän, että Nitan elämää seuranneena välillä kadehdin sitä, miten ihanalta hevosenomistajan arki vaikutti, mutta en mä tiennyt, haluaisinko ihan oikeasti koskaan omaa hevosta. Mutta ei mun onneksi tarvinnut vielä tietääkään.
kirjoittaja Nita
lähetetty To 12 Marras 2020, 19:57
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

10.11. - Viimeiset estetreenit ennen kisoja
#NVRK2020 / #OTsuoritus

Okei, mä myönnän. Meidän olisi Danten kanssa pitänyt ehdottomasti keskittyä kouluosuuteen, sillä en vieläkään muistanut piirinmestaruuskisojen kouluratoja ulkoa. Esteet meillä sujuivat ihan hyvin, ja jostain syystä en osannut edes jännittää esteratoja. Meni miten meni, jos tuli tiputuksia, sitten tuli. Mutta kouluratsastuksessa tuntui, että pitäisi osata hienoja koreografioita ja että jokainen tuomari tarkasteli suurennuslasilla joka ikistä elettä, minkä hevosen selässä tekisin. Siksi olisi ollut todella tyhmää ottaa tällä viikolle lisätunti esteitä kouluratsastuksen sijaan. Ja silti se oli juuri se, mitä mä tein.

Iso kiitos Joonalle, joka jaksoi tulla tiistai-iltana Jannin vakiotuntien jälkeen vielä auttamaan meitä Sonian kanssa treenaamaan esterataa ja erityisesti haastavia lähestymisiä. Ja kiitos myös niille kahdelle nuorelle tytölle, jotka olivat tulleet mielellään seuraamaan tuntia ja auttamaan Joonaa puomien kanssa, kun Joona ei siihen itse pystynyt.

Tänään kuulemma unohdettaisi apupuomit sun muut, sillä ei niitä kisoissakaan olisi. Lähdimme lämmittelemään omaan tahtiin sileällä, ja Danten kanssa saimme keskittyä niihin ongelmiin, joihin olimme törmänneet viikonlopun estetunneilla. Jassun tunnilla olimme keskittyneet erityisesti tukemaan hevosta pohkeella ennen sarjoja, sillä Dante oli jäänyt helposti mutkittelemaan tai hyppäsi vinoon, ja Joonan tunnilla olimme pitäneet huolta siitä, että uskaltaisin ratsastaa reippaammin eteen ja käyttää apuja napakammin.

Alkutunnin lämmittelyesteet sujuivat hyvin, ja laskin mielessäni askelia ennen hyppyjä. Joonan pyynnöstä kokeilin välillä hieman pidentää ja lyhentää askelia vain sen verran, että huomaisin itse muutoksen, mutta että se ei vaikuttaisi varsinaisesti hyppyyn. Sainkin Danteen todella hyvän kontrollin, ja sen askelia oli loppujen lopuksi todella helppo säätää tarvittaessa.

Esteradalla oli neljä pystyestettä ja yksi kolmen esteen sarja. Sarjalla mielessäni kaikuivat Jassun sanat pohkeiden tuesta, minkä ansiosta kaikki kolme estettä ylittyivät todella hyvin, ja askeleet esteiden välillä tuntuivat vain solahtavan paikoilleen. Tuntui, että pääsimme tänään todella helpolla. Keskikroppa oli tehnyt viime kuukausina töitä sen eteen, että istunta pysyi hyvänä kaikissa askellajeissa, ja myötäämisetkin alkoivat Joonan mukaan näyttää hyviltä. Dante taas oli niin kilttiä tyttöä, ja se ylitti esteet hyvin myös silloin, kun itseni valtasi epävarmuus. Oli mukava huomata, miten Danten kanssa ei todellakaan tarvinnut jännittää esteillä, vaan sai keskittyä rauhassa omiin tekemisiin ja tasapainon ylläpitämiseen ja pystyi luottamaan siihen, että Dante teki oman osuutensa.

"Vaikka me nyt ollaan jatkuvasti keskitytty siihen myötäämiseen, niin muista, että älä jää kisoissa liikaa kiinni siihen ajatukseen. Anna mennä vaan, Dante kyllä ylittää jokaisen esteen, kunhan tuet sitä hypyssä etkä jätä yksin. Eikä tarvitse turhia jarrutella, se hevonen on niin kiltti, ettei se lähde avuilta, jos vähän mokaat. Rohkeasti vaan, ja jos tuntuu, että puomit vain kolahtelee maahan, niin uskalla nauraa itselle ja ota loppurata treenin kannalta", Joona piti tsemppipuheen. Ja ihan oikeassahan hän oli, nämä olivat Danten ensimmäiset kisat ikinä, ja eihän me voittoa lähdettykään hakemaan vaan hyvää ja onnistunutta kisakokemusta.
kirjoittaja Nita
lähetetty To 12 Marras 2020, 20:30
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

Back in business
12.11.2020 - #NVRK2020

Yleensä mulla oli torstaisin melko kiire ehtiä koulusta kotiin ja sitten tallille omalle, viideltä alkavalle koulupainotteiselle tunnilleni, mutta tänään mulla ei ollut. Mä en mennyt tänään kouluun, koska mä olin edelleen kuumeessa ja lisäksi yskimiselläni olisin häirinnyt kaikkia niitä harvoja opiskelijoita, jotka jaksoivat kiinnostua äidinkielenopettajan puuduttavasta luennoinnista eri kirjallisuuden lajeista sekä niiden eroista ja yhtäläisyyksistä. Meidän äikänmaikka oli ikivanha mummo, joka veti jokaisen tunnin samalla kaavalla, eikä sitä muuttaisi, vaikka pommi räjähtäisi sen jalkojen alla. Mulla ei käynyt yhtään sääli Astlyriä ja Maddea, jotka olivat luultavasti parhaillaankin homehtumassa sen tunnilla.

Mä olin itse kotona valmistautumassa tallille lähtöön. Mä laitoin mun kulmat kuntoon, ripsiin mustaa väriä sekä luomiin kissansilmärajaukset ja vähän luomiväriä. Muuta meikkipohjaa mä en tehnyt. Huuliin sipaisin kevyen kerroksen huulipunaa. Vaatteiksi valikoitui mustat ratsastushousut ja ratsastussukat sekä vaaleanpunainen toppatakki. Sen alle puin ohuen, mustan fleecepaidan. Mä luulin, että se takki olisi ehkä hieman liian lämmin ratsastaessa, mutta mä puin sen silti, koska sillä hetkellä mua paleli niin paljon. Kuume oli varmaan taas nousussa, mutta mä en enää kerennyt mittaamaan sitä ennen tallille lähtöä. Mä mietin hetken, pitäisikö mun ottaa vielä särkylääkettä, mutta mä päätin kuitenkin olla ottamatta. Kyllä mä selviäisin ilman sitäkin. Onneksi mutsi ei ollut kotona, se olisi pakottanut mut ottamaan sitä ja jäämään kotiin. Eteisestä mä nappasin mukaani avaimet sekä saappaat ja kypärän sisältävän kestokassin ennen kuin painoin kodin ulko-oven kiinni. Mä avasin Audini ovet lukosta, laskin kestokassin takapenkille ja istuin itse kuskin paikalle. Auto hurahti tyytyväisen kuuloisesti käyntiin ja mä peruutin sen näppärästi pois pihasta. Mä säädin auton ilmastoinnin niin lämpimälle kun sen vain sai, ja lähdin ajamaan tallille.


Mulle oli taas jaettu Dimona tunnille, eikä se ollut yhtään huono asia. Me tarvittiin vielä treeniä ennen mestaruuksia, varsinkin kun mä en ollut alkuviikosta päässyt ekstratunneille ratsastamaan. Mä hain pilkullisen pikkuponin tarhasta ja hoidin sen rauhassa pihattotallin rikkumattomassa hiljaisuudessa. Hiljaisuuden katkaisi vain mun yskiminen, joka vain paheni pahenemistaan, kun yritin saada Dimonaa puhtaaksi pinkkiä kumisukaa ja pölyharjaa apuna käyttäen. Tiikerinkirjava tamma oli taas pyörinyt jossain kuralätäkössä, ja sen koko karvapeite oli kuorrutettu kuivuneella mutakerroksella. Se seisoi tyytyväisenä, saamastaan huomiosta nauttien karsinassaan mun yrittäessä epätoivoisesti saada ponia puhtaaksi varustamista varten. Mun henkeä ahdisti ja keuhkoihin sattui jo siinä vaiheessa, kun lopulta olin saanut ponille varusteet niskaan. Mua vähän mietitytti, että miten mä selviäisin pian alkavasta tunnista. Mulla ei kuitenkaan jäänyt aikaa tarkemmalle miettimiselle, koska mulla oli jäljellä vielä omien ratsastusvarusteiden päälle pukeminen ennen kuin pitäisi jo lähteä maneesia kohti.

Mun otsassa oleva patti oli pikkuhiljaa alkanut pienentymään, mutta se puristi silti kypärän alla ja sai mun pään särkemään. Eikä mun musta silmäkään kovin kauniilta näyttänyt. Mä pyysin silti Wildaa hoitavan tytön ottamaan kuvan musta ja Dimonasta tallin käytävällä, ja mä postasin sen mun ig-storyyn tekstillä "day six, back in business". Sen jälkeen mä tungin puhelimeni takaisin toppatakkini taskuun, vedin ratsastushanskat käteeni, otin lattialla olevan raipan sekä juomapullon toiseen käteeni ja toiseen ohjat ennen kuin talutin pilkkuponin ulos pihattotallista.


Ulkona oli jo aivan pimeää, kun me käppäiltiin Dimonan kanssa maneesille. Mulla oli ikävä kunnon talvea ja pakkasta, mutta sen sijaan lämpötilat pysyivät vielä marraskuun puolessa välissäkin plussan puolella. Myös mun ruumiin lämpötila oli viime aikoina pysynyt vähän turhankin lämpimänä, aivan kuin ilmakin. Mua paleli taas ihan hulluna, mutta mä purin hampaani yhteen ja täristen talutin Dimonan muiden tuntilaisten muodostaman letkan perään. Madde ja Astlyr olivat Lidian ja Tegurin kanssa jonon kärjessä, Ella niiden perässä Figaron kanssa ja mun ja niiden välissä oli vielä joku tuntilainen, kenen kanssa mä en kovinkaan paljon ollut koskaan jutellut. Mä käänsin Dimonan kaartoon, yrittäen samalla kuunnella Madden ja Astlyrin epämääräisiä supinoita.

Saatuani satulavyön kiristettyä sekä jalustimet säädettyä sopivan mittaisiksi, ja mä kumarruin nostamaan raippani maneesin pohjalta, minne olin sen hetkeksi nakannut. Mä nousin vähän turhan nopeasti ylös, ja mun päässä heitti ihan huolella. Mä jouduin ottamaan Dimonan satulasta tukea pystyssä pysyäkseni, ja samalla hetkellä mä sain aivan järkyttävän yskänpuuskan. Mä yritin kesken yskimisen epätoivoisesti haukkoa happea keuhkojen huutaessa hallelujaa. Mä kuulin Astlyrin korottavan ääntään ja puhuvan jotain, mutta mä en saanut tarpeeksi selvää voidakseni vastata sille mitenkään. Sivusilmällä näin, että Ella mulkaisi sitä myrkkykäärmettä ja sen oikeaa kättä päin sillä ilmeellä, että ne takuulla olivat puhuneet paskaa musta. Mä en saanut sanaakaan suustani, mutta sain yskänkohtauksen lopulta rauhoittumaan ja huidoin jotain maneesin katsomossa istuvaa tyttöä tuomaan mulle mun juomapullon.

Mä pääsin lopultakin satulaan ja ponin kanssa liikkeelle. Mä hengästyin jo heti alkuverryttelyissä yrittäessäni saada Dimonan jotenkin edes avuille kaikkien alkeisratsastajien jäljiltä. Se tuntui vähintäänkin yhtä jähmeältä kuin sillä viime torstain tunnilla, mikä oli ollut yhtä vääntämistä alusta loppuun asti. Se kulki pää ylhäällä ja selkä alhaalla, kipitti takajalat talliin unohtuneena sitä sen maailman matalinta ja liidottominta ja lyhyintä pikkuponiravia. Se ei todellakaan alkanut mun kanssa yhteistyöhön, ja yksinkertaisesti päätti olla kuuntelematta mua. Avo- ja sulkutaivutuksista ei tullut yhtään mitään ponin kovettaessa kylkensä enkä mä saanut sen jalkoja varmaan kertaakaan kulkemaan siellä, missä niiden olisi pitänyt mennä. Mä yritin epätoivoisesti saada ponin liikkumaan paremmin, mutta mä en jaksanut. Mun voimat yksinkertaisesti vain loppuivat heti alkuunsa, ja mä yritin vain selvitä tunnista, mitä oli jäljellä vielä aivan liian monta minuuttia.


Koko tunti meni jossakin ihme sumussa, ja meidän osalta suorastaan luokattoman ravityöskentelyn jälkeen oli välikäyntien vuoro. Mä huokaisin helpotuksesta saadessani siirtää Dimonan käyntiin ja yritin selvitä seuraavasta yskäkohtauksesta. Mun silmät vaan valuivat vettä, kun yritin välttää tukehtumisen ja vetää happea keuhkoihini. Maneesiin laskeutui täydellinen hiljaisuus, kun mä lopulta sain yskäni rauhoittumaan. Janni ojensi mulle vesipullon samalla, kun alkoi rauhassa selostamaan laukkatehtävää, minkä työstäminen olisi vuorossa heti välikäyntien jälkeen. Se kuulosti vähän monimutkaiselta, mutta samaan aikaan kuitenkin suhteellisen yksinkertaiselta.

Mä otin ohjat kunnolla tuntumalle, painoin pohkeet pienen ratsuni kylkeen ja  nostin laukan pitkän sivun jälkeisestä kulmasta. Mua huimasi, kun mä käänsin Dimonan pääty-ympyrälle ja yritin saada tahmean ponin ylläpitämään laukan. Seuraava kulma tuli aivan liian nopeasti vastaan. Dimona ei ollut yhtään valmis väistöön, multa loppui happi ja mun näkökenttä alkoi uhkaavasti sumenemaan. Mua oksetti, kun mä viimeisillä voimillani yhtä aikaa yritin haukkoa happea ja saada ponia ottamaan edes yhden laukka-askeleen maneesin keskustaa kohti. Mä erotin sumeasti, että meitä vastaan oli tulossa iso, ruunikko puoliverinen Astlyr selässään, ja mä vaatimalla vaadin Dimonaa laittamaan koipensa ristiin. Pilkullinen poni otti lopultakin mun avun kuuleviin korviinsa, se alkoi väistämään ja laukkaamaan loivasti maneesin keskustaa kohti. Mun näkökenttä sumeni entisestään ja yhtäkkiä mä tunsin, kun mun koko kroppa valahti voimattomaksi. Mun ote herpaantui aivan täysin, enkä mä tajunnut mistään enää mitään. Kaikki äänet kaikuivat mun korvissa. Mun olemattomassa näkökentässä vilisi vain paljon karvaisia jalkoja, mä maistoin hiekan mun suussa ja jokin kopsahti voimakkaasti mun kypärään. Silloin mun päässä pimeni.


"Emi? Emilie? Sano nyt jotain", mun aivot rekisteröivät jonkun puhuvan ja samalla ravistelevan mua kevyesti.

Mä mutisin jotain epämääräistä, ja mä kuulin helpottuneen huokaisun. Mun päässä tykytti hullun lailla ja mä yritin nousta istumaan, mutta se sama joku painoi mut takaisin maahan makaamaan.

"Ambulanssi on tulossa", mä kuulin jonkun toisen äänen.

"Älä liiku Emi", mä kuulin taas sen jonkun puhuvan mulle rauhassa, ja mä nyökkäsin varovasti.

Se oli virhe, koska se pieni liikahdus sai mun pään tykyttämään entistä kovemmin, ja mun päässä pimeni uudestaan.


Mun silmissä välkkyi sininen, kun mä seuraavan kerran tulin tajuihini. Mä makasin taas jossakin, ja mä tunsin jonkun pitävän kättään mun rinnan päällä. Se tuntui painavalta, se esti mua liikahtamasta yhtään minnekkään. Mä yritin puhua, mutta mun suusta ei tullut yhtään järkevää sanaa, vain epämääräistä muminaa. Käden omistava henkilö hyssytti mut hiljaiseksi, ja mä vaikenin. Mä näin vielä yhden sinisen välähdyksen, ennen kuin mun päässä pimeni jo kolmannen kerran.

Mä tunsin, kun se asia, missä mä makasin, lähti liikkumaan ja sitten tärisi kauheasti saaden mun päänsäryn pahenemaan sietämättömäksi. Mä pitelin päästäni kiinni, ja sitten tärinä vaimeni. Mä kuulin hälinää mun ympärillä, ja näin kirkkaat, valkeat valot kiinni olevien silmäluomien lävitse. Mä tunsin, kun mua kuskattiin pitkiä käytäviä pitkin, ja kuulin, kun ovet avautuivat ja sulkeutuivat meidän kulkiessa niistä läpi. Mä kuulin vielä lisää epämääräistä hälinää, ja sitten mun päässä pimeni viimeisen kerran.

Sen enempää mä en muistanut, kun mä perjantaina heräsin osastolta.

_________________________
#OTsuoritus - Merkintä 7, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty To 12 Marras 2020, 21:33
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

# Tallikirja 2017 -->

12.11.2020

Tänään olisi viimeinen tunti ennen kisoja ja samalla viimeinen mahdollisuus treenata Vennin kanssa ennen kisoja. Mua toisaalta vähän jännitti että olisinko mä saamassa edes Venniä tälle tunnille, mutta onneksi sen nimi koreili mun nimen perässä ja mä saatoin huokaista helpotuksesta samalla kun mä kävelin kohti maneesia.

Mä kerkesin hetken seurata edellisen ryhmän tuntia, ennen kuin Emilie joka ratsasti Dimonalla tippui ja Janni huusi hakemaan apua. Mä lähdin maneesista mahdollisimman reippaasti mutta säikäyttämättä poneja ja pihalla mä juoksin päätalolle ja hälytin Jassun apuun. Mä en oikein osannut selittää että mitä oli käynyt kun Jassu sitä kyseli, mutta mä vain selitin että Emilieen oli ilmeisesti sattunut tosi pahasti. Jassu lähti juosten kohti maneesia ja mä seurasin sitä perässä, ihmetellen edelleen että mitä tapahtui.

Lopulta koko tilanne saatiin jotenkin selkeytettyä Janni otti tilanteen hallintaan, ja lopulta edellisen tunnin ratsukot suorittivat loppuverkan samalla kun meidän tunnin ratsukot saapuivat paikalle ja me tehtiin pikainen ratsastajien vaihto. Vennillä oli mennyt edellisellä tunnilla joku Jakob ja se oli mua paljon pidempi, joten mä jouduin lyhentämään jalustimia reilusti, ennen kuin mä saatoin nousta sen selkään. Pyydettyäni Vennin käyntiin oli selkeästi tosi paljon reippaampaa ja mä yritin parhaani mukaan saada sitä ratsastettua paremmin kuulolle.

Hiljalleen Janni käski meitä keräämään ohjia ja tekemään temponmuutoksia käynnissä ja jos tilaa oli niin vaikka ihan pysähdyskin. Musta tuntui että mä en saanut Venniä millään hidastamaan askellustaan ja mua alkoi vähän jo turhauttaakkin kun mä ajattelin että me lähdettäisiin vaan nolaamaan itsemme ja koko shelyes kisoihin. Voiskohan osallistumiset vielä perua… Janni taisi huomata että mulla oli vaikeaa ja se tuli kävelemään mun vierelle ja hiljalleen mä aloin saamaan sen neuvoilla Venniin parempaa kontrollia.

Me jatkettiin samaa tehtävää myös ravissa ja siihen lisättiin myös, loivat kiemuraurat, joiden aikana piti tehdä käyntiin siirtyminen ja kävellä neljä askelta ja sitten taas raviin. Musta tuntui että meidän meno meni Vennin kanssa ääripäästä toiseen ja nyt tamma sitten toimi kuin ajatus ja mulla meinas olla vaikeuksia saada sen vuoksi sitä ratsastettua. Kuitenkin me alettiin löytämään koko tunnin aikana parempaa yhteistyötä ja lopputunnista mun olo ei ollut ehkä ihan niin surkea, mutta en mä tiennyt olisiko mun kannattavaa lähteä enään kisaamaan.

”Nea onko kaikki okei?” Janni käveli mun viereen kun mä olin nostamassa Vennin jalustimia. Mä kohautin olkiani, ennen kuin mä kehittelin jotain vastausta.
”Mä oon ihan surkea. Ei mun kannata lähteä mihinkään kisoihin nyt viikonloppuna. Kaikki muut on paljo osaavampia ja semmosia, jotka on ratsastanut paljon pidempään” mä mutisin jostain satulan siiven alta.
”Hei. Kyllä sä pärjäät. Nyt oli vain vähän tällainen poikkeuksellinen päivä mikä ei ollut tietenkään ihan se paras juttu kisavalmisteluja varten. Ei aina kaikki mee ihan täydellisesti ja mulla on ollut paljon pahempiakin kisavalmisteluja. Ja mä oon kuitenkin kisoissa mukana niin mä voin auttaa sua verkassa niin sun ei tartte yksin yrittää pärjätä. Kuulostaako hyvältä?”
”Joo…”
Janni hymyili mulle vielä nopeasti ennen kuin sen piti alkaa opettamaan viimeistä tuntia, ja mä lähdin taluttamaan Venniä talliin.

Hoitaessani Venniä mä mietin että ehkä mun pitäisi käydä edes kokeilemassa että tulisiko meidän kisoista mitään, vaikka mä en osannutkaan yhtään ratsastaa. Olispa äiti täälä…

#NVRK2020 / #OTsuoritus
kirjoittaja Linnea
lähetetty To 12 Marras 2020, 23:12
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 10566

Takaisin alkuun

Sivu 1 / 3 1, 2, 3  Seuraava

Siirry: