Kellonaika on nyt Ma 18 Tammi 2021, 19:26

194 osumaa on löytynyt haulle 0

# Tallikirja 2017 -->

✎ Jengipetturit
sunnuntaina 1. marraskuuta 2020

"Miks Dimonalle on annettu näin vähän heinää?" Linnéa ihmetteli.
Sandra kurkisti Wildan karsinaan, jonne hänen silmäparinsa juuri ja juuri yletti oven ylitse. "Wildalle on annettu paljon enemmän."
"Mun käy kyllä sääliks Dimonaa."
"Niin munkin."

Mun ehkä ei tehnyt. Oli varmasti olemassa hyvä syy, miksi Dimonalla oli vähemmän heinää kuin Wildalla. Eiväthän kaikki ihmisetkään syöneet yhtä paljon.

"Syönhän mäkin paljon vähemmän kuin sä" sanoin Sandralle.

Se oli virhe. Sandra kääntyi kätyrinsä kanssa hyvin terävästi suuntaani ja hänen kulmakarvansa painuivat alaspäin. Linnéa seilasi katseellaan minua kengistä aina pipon lakeen asti. Uhka leijui vahvasti tallin ilmassa. En pitänyt tästä.

"Sanoiksä just et mä oon läski?" Sandra uhitteli astuen painavan askeleen minua kohti.
"En... Tarkoitin, että me kaikki tarvitaan eri määrä ruokaa. Niin kuin sä ja mä, tai Wilda ja Dimona."
Sandra nappasi minua kaulaliinasta kiinni ja sanoi: "Älä puutu mun syömisiin."

Kuin taikaiskusta Sandra päästi irti, avasi Wildan karsinan, nappasi sieltä sylillisen heinää ja heitti ne karsinanoven yli Dimonan puolelle. Hän pudisteli tyytyväisenä takkiaan, johon oli jäänyt heinänkorsia sikinsokin ja Linnéa taputti Sandraa selkään hyvän työn merkiksi. Takista irronneet heinänkorret Sandra heitti lopuksi minun päälleni.

"Miks sä oot aina tommonen?" kysyi Sandra naureskellen.
"Millanen?" ihmettelin nyppiessäni paksuilla lapasilla heiniä pipostani.
"Tollanen idiootti."

Sitten mun sisin tipahti maanpinnasta läpi.

"MITÄ HELVETTIÄ TE TYTÖT TEETTE!!!"

Jassu, TALLINOMISTAJA, oli kävellyt talliin kesken Sandran ja Linnéan oma-aloitteisen ruokintahetken. Hän oli vihainen. Voi pyhä sylvi, Jassu oli suoranaisesti raivoissaan.

"Mitä--..?!? Kuka helvetti teistä kolmesta on noin typerä, että antoi Wildan heiniä Dimonalle?! En ole I-KI-NÄ nähnyt mitään näin idioottimaista toimintaa tallilla, Dimonahan voi saada ähkyn - TAI KUKA VAIN - jos syö enemmän heinää kuin sille on tarkoitettu! Mikä teitä vaivaa?! KENEN IDEA TÄMÄ OLI?!"

Mun päässä tuntui pyörivän. En ollut edes tehnyt mitään väärää, mutta olin joutunut tähän tilanteeseen. Ihan kuin mun sisintä olisi puristettu, päässä humisi ihan tyhjää ja näin tallinkäytävän huojuvan mun silmissä. Paniikki. Apua, sieltä se tuli. En tiennyt mitä tehdä enää. En uskaltanut edes katsoa Jassuun päin. Sisimmässäni käperryin niin pieneksi, että minua ei enää olisi edes huomattu, vaikka suurennuslasilla olisi katsonut.

Sandra ja Linnéa tuijottivat myös maata, mutta nostivat sormensa osoittamaan minua.

Ei ole todellista. Ne kaksi pettivät mut täysin. Ja niiden takia joutuisin vastuuseen koko jutusta, ehkä minut erotettaisiin viimein - enhän sitä ollutkaan pelännyt tässä ratsastusharrastukseni aikana kuin noin kymmenen kertaa. Jassu soittaisi äidille, kertoisi kaiken ja saisin myös kotiarestia.

"Nyt saatana, kehtaatte vielä valehdellakin."

En ollut koskaan nähnyt Jassua yhtä kiivaana, mutta vaikka hän oli raivosta suunnillaan, hän ei enää samalla tavalla pelottanut minua. Hän sentään uskoi, että minä en sitä tehnyt.

"Minä näin omin silmin, kuinka sinä-" Jassu ärisi katsoen tiukasti Sandraan "-heitit ne heinät!"

"JOKA IIKKA ULOS ENNEN KUIN AIHEUTATTE YHTÄÄN ENEMPÄÄ ONGELMIA!!!"

Sandra ja Linnéa poistuivat nöyrästi ruoskittuina varustehuoneen puoleisesta ovesta, kun taas minä suuntasin takavasemmalle toisesta ulko-ovesta. Sydän pamppaili vieläkin. Huomasin käsienikin tärisevän, kun kaivoin puhelinta taskustani ja valitsin äidin numeron.

Odotin äidin saapumista Shelyesiin johtavan tien varrella. En todellakaan kehdannut jäädä tallille norkoilemaan, enkä löytänyt Sandraa ja Linnéaa enää mistään. Etsimiseen en tosin ollut käyttänyt paljoa aikaakaan, vaan olin kävellyt pihattotallista suorinta tietä pois tallialueelta. Silmäkulmastani olin kyllä huomannut ystävieni pinkaisevan maneesin suuntaan sen jälkeen kun meidät ajettiin tallista ulos, mutta siinä kohtaa en edes halunnut lähteä heidän peräänsä. Olin vieläkin shokissa koko tilanteesta.

Siitä, että ystäväni pettivät minut ja siitä, että Jassu oli huutanut meille.

Merkintä 7, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.
kirjoittaja Mathilde
lähetetty Su 01 Marras 2020, 09:54
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5126

Jannin päiväkirja

31.10.2020
Puhelu


Hugo jolkotteli tyytyväisenä pitkin Nybyn katuja, kun yhtäkkiä mun puhelin soi.

”Mitä mun suosikkityttäreni?”

”Äiti mä olen sun ainoa tyttäres”, huokaisin. ”Mutta mitäs tässä, Hugon kanssa ollaan lenkillä ja illalla mennään talliporukalla Halloween-vaellukselle.”
”Oi kun kiva, lähteekö Joonakin?” äiti kyseli juuri, kuten hyvän äidin kuului.
”Joo, en mä sitä estääkään voi vaikka se sen selkä ei oo vieläkään ihan kunnossa.”
”Miehet, aina yhtä itsepäisiä”, äiti naurahti. ”Mutta mites ne teidän kihlajaiset, koskas niitä vietetään?”

”Mitkä??”

Hugo tempoi valjaissaan puussa lymyilevän oravan perään.

”Sun ja Joonan kihlajaiset! Me Joonan äidin kanssa vähän soiteltiin ja ihmeteltiin, kun kutsua ei ole vielä kuulunut, meillä olisi kyllä pari ideaa itse juhlaa varten…”

Kihlajaiset?? Järjestikö joku sellaisiakin??? Mitä niissä edes tapahtui????

”Onko sellaiset pippalot nyt ihan pakolliset?”
”Janni! Totta kai on!” huudahti äiti. ”Kihlautuminen on iso asia, totta kai sitä täytyy juhlia!”
”Jaa”, totesin vain hämmentyneenä. Kihlajaiset eivät varsinaisesti olleet asia, joita olin liiemmin ajatellut.

”Mutta ei me varmaan niitä tän vuoden puolella ehditä järjestää, kun on niin paljon kaikkea. Ja pitää puhua Joonankin kanssa.”
”Jutelkaa vaan rauhassa ja miettikää, mitä haluatte tehdä. Me kyllä autetaan sitten Joonan vanhempien kanssa!”

Puhelu loppui, ja me saimme Hugon kanssa lenkkimme heitettyä.


”Moi”, huhuilin paritalon eteisestä, ja jostain keittiön syövereistä kuului Joonan vastaus. Nappasin naulakossa roikkuvan pyyhkeen ja kuivasin Hugon tassut ennen kuin laskin sen valjaistaan. Se säntäsi heti iloisena isäntänsä jalkoihin pyörimään.

”Varo vähän Hugo, sä kampitat mut kohta kokonaan!” Joona nauroi innoissaan pomppivalle koiralle.
”Keitin kahvia, otaks säkin?”

***

Hämmensin lusikkaa kupissa ja hörppäsin mustaa, höyryävän kuumaa juomaa.

”Äiti soitti”, aloitin istuttuani hetken hiljaa.
”No mitäs se?”
”Hössötti jotain kihlajaisista. Me ollaan ilmeisesti unohdettu ne kokonaan.”

Joonan kasvot muuttuivat hämmentyneiksi.

”Hitto, niin muuten ollaan! Miten voi olla mahdollista, että tommonen asia on jäänyt meiltä ihan täysin?” se pyöritteli päätään ja hörppäsi kahvia kulmat kurtussa.
”No onhan tässä ollut niin paljon kaikkea. Beatan raskaus, Sonia, tulevat kisat…”
”Niin”, Joona nyökytteli edelleen mietteliäänä.

”Meidän pitää kuulemma miettiä, että millon ne järjestetään. Jos ei ala kohta kuulua kutsua mammat varmaan tulee meidän ovesta läpi ja järjestää ne pippalot väkisin”, huokaisin. ”Nyt on kyllä niin paljon kaikkea, että varmaan ois parempi siirtää ne ens vuodelle.”

”Niin jos joskus tammikuussa? Sitten kun ollaan palauduttu uudesta vuodesta?” Joona ehdotti.

”Joo”, nyökkäsin. ”Ja mutseja ei sit oteta tänne niitä juhlia hääräämään, tai täällä on kohta kaikki paikat hyrskyn myrskyn eikä meillä sananvaltaa missään.”

”Shelyläisille pitää kyllä sit painottaa, että ovat kunnolla eivätkä ryyppää sen aikaa, kun porukat on paikalla.”
”Ei hitto, sekin vielä”, parkaisin, ja näin sieluni silmin ne paheksuvat katseet, joita (krhm, melko riehakas) joukkiomme saisi mun ja Joonan äideissä aikaan.


”Miten musta tuntuu että niiden kinkereiden jälkeen saadaan saman tien suunnitella meille häiden sijaan hautajaisia!”


________________________
Merkintä 8, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Janni
lähetetty La 31 Loka 2020, 14:33
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Jannin päiväkirja
Vastaukset: 3
Luettu: 225

Halloween 2020

"Tää oli ihan täydellinen idea!!!"

Joona peilaili minun käsialaani olevia luurankomaisia kasvojaan mun pienestä käsipeilistäni ja virnisti sitten leveästi.

"No, morsiameni, lähdetkös kanssani hyytävälle häämatkalle Tjeldbergtindin vuoren ja Stor Kongsvatnetin ympäri?"
Huitaisin miestä oranssin sävyissä loistavalla morsiuskimpulla.
"Au! Voi olla, että tästä avioliitosta tulee lyhyempi kuin kuvittelinkaan!"
"Noniin, herra luuranko, eiköhän haeta meidän luurankohevoset, jotta päästään joskus lähtemäänkin!"

Olimme maalanneet myrkyttömillä väreillä Robiniin ja Theoon hevosen luurangot. Theo näytti mustaa karvapeitettä vasten valkoisina hohtavien luidensa ja jäänsinisten silmiensä kanssa oikealta aavehevoselta, joten pyysimme Katyaa nappaamaan meistä sen kanssa kuvan oritallin edustalla. Theo katseli ympärillään hyöriviä, toinen toistaan kummempia otuksia korvat höröllä. Se pörisi ja hörisi joka suuntaan eikä näyttänyt osaavan päättää, tulisiko sen nyt juosta henkensä edestä karkuun siniseksi muuntautunutta Figaroa tai lähellämme hyörivää, kerrassaan hyytävän kauniiksi jääkuningattareksi pukeutunutta Auroraa. Kaikki olivat selkeästi käyttäneet kaiken mielikuvituksensa ja osaamisensa: pukuloisto oli henkeä salpaavan upeaa.

Kun kuvat oli otettu, hain Robinin (joka näytti Theon rinnalla lähinnä säälittävältä ja lupsakalta eikä laisinkaan pelottavalta luurangolta), puin heijastinliivin ja kypärän ylleni ja napsautin päälle kypärään kiinnitetyn otsalampun. Pian hevosletka lähti kiemurtelemaan eteenpäin, perässään Beata ja kärryjen eteen asetettu Aage.

"Vapiskaa, aaveet ja kummajaiset, shelyjengi tulee!" Joona huusi. Tästä tulisi mahtava yö.


Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 3 IMG_20201031_132124

________________________
Merkintä 7, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Janni
lähetetty La 31 Loka 2020, 14:04
 
Etsi: Tapahtumat ja toiminta
Aihe: Halloween 2020
Vastaukset: 15
Luettu: 1221

Halloween 2020

✎ Tosi unohtumaton halloweenvaellukseni
lauantaina 31. lokakuuta 2020

"Kaikki pois kuvasta!"
"Ei, myös sinä! Haluan kuvaan vain oman mussukkani!"
"Älä liiku, nää tärähtää tosi helposti kun on niin pimeää!"
"Hymyä! Tai no... Ihan sama. Ei se näy kuitenkaan. Nähdään parin tunnin päästä!"

Muutamat itkut oli jo väännetty ennen tallille pääsyä. Äiti oli nimittäin huomannut Shelyesin Facebook-sivuilta KAKSI TUNTIA ENNEN LÄHTÖÄ, että halloweenvaellukselle pitäisi pukeutua teeman mukaisesti. Kak-si tun-tia. Ei siinä ajassa ehtisi enää naamiaiskauppoihin ostoksille, vaan asu tulisi keksiä oman kaapin kätköistä. Mietitääs... Sopisiko vaaleanpunainen prinsessa-asu? Tai jos änkeytyisin pikkuveljeni Mathiaksen vaatteisiin ja esittäisin vain poikaa?

"Tämä on riittävän hyvä" äiti totesi lähdön hetkellä. "Ota nämä vielä silmillesi. Joo... Meet nyt tällä."

Mua ei ollut varmaan koskaan väsyttänyt niin paljon kuin päästessämme tallin pihalle. Mun nukkumaanmenoaika oli normaalisti viimeistään yhdeksältä. Nyt kello oli jo kymmenen. Olin ehkä viime uutenavuotena valvonut jotakuinkin tähän asti ja siitäkin oli kohta vuosi.

Beata, jonka kanssa olimme viikko aiemmin askarrelleet yhdessä halloweenkoristeita, moikkasi ystävällisesti Aagen viereltä. Koska ratsastustaitoni eivät vielä riittäneet siihen, että olisin voinut itse ratsastaa vaelluksella, äiti oli sopinut Jassun kanssa että osallistuisin vaellukselle Aagen kärryiltä. En tosin tiennyt, että mun pitäisi jakaa vähäinen istumatilani jonkun Liljan kanssa...

Äiti vilkutteli hyvästiksi, kun pitkä hevosletkamme lähti liikkeelle. Aage käveli nytkähtelevästi ja tuntui vähän kuin olisi ollut lastenrattaissa konsanaan ja joku yrittäisi nukuttaa niissä pientä vauvaa.

Eikä aikaakaan kun silmäni alkoivat lupsua kiinni. Sinnittelin hetken, mutta hitto.

Nukuin koko matkan.

Välillä kuitenkin havahduin siihen, kun Lilja työnsi minua kauemmas hapan ilme kasvoillaan, kun olin kallistunut hänen olkapäätään vasten.

Sitten uni sai taas jatkua.

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 3 50550104491_3be81b9d1a

Merkintä 6, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.

kirjoittaja Mathilde
lähetetty La 31 Loka 2020, 11:00
 
Etsi: Tapahtumat ja toiminta
Aihe: Halloween 2020
Vastaukset: 15
Luettu: 1221

Halloween 2020

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 3 2gfnMZ0

Mä meinasin unohtaa koko halloweenvaelluksen pukukilpailun, mutta onneksi löysin vielä kauppoja kiertelemällä sopivat asusteet. Mulle oli laitettu ratsuksi Dimona, jonka pilkullisesta olemuksesta koko idea lopulta lähti. Mikäs nyt sopisi paremmin kuin pukeutumalla Cruella de Viliksi, pilkullisen ratsunsa kanssa? Turkistakki ei onneksi ollut dalmatialaisten eikä minkään muunkaan eläimen karvasta vaan lampaanvillasta, joten eläimiä ei vahingoitettu puvun takia eikä kylmäkään tullut. Ja ylisuuri peruukki meni loistavasti ratsastuskypärän päälle! Dimonalla oli myös hauska mennä maastossa, laukkaosuuksilla pieni poni innostui välillä kunnollakin eikä hidastellut kuten eräs Aage..

Merkintä 1, #Tarinatempaus2020 / Aloituspvm 30.10.2020
kirjoittaja Ylva
lähetetty Pe 30 Loka 2020, 20:32
 
Etsi: Tapahtumat ja toiminta
Aihe: Halloween 2020
Vastaukset: 15
Luettu: 1221

# Tallikirja 2017 -->

29.10.2020

Lidia kelpasi mulle estetunnille. Tai oikeastaan mikä tahansa kelpasi, paitsi Aage. Never again. Janni oli onneksi varmaan sisäistänyt, etten mä suostuisi enää sillä menemään. Kaikista mieluiten mä olisin tietysti ottanut Tegurin, koska pitihän mun silläkin treenata vielä ennen kisoja, mutta onneksi tässä oli vielä parin viikon tunnit ja ensi viikonlopun estevalmennus. Toivottavasti mä saisin Tegurin valmennukseen. Pakkohan mun oli saada, muuten mä peruisin mun kisaosallistumisen, koska en todellakaan menisi sinne nolaamaan itseäni liian vähäisen harjoittelun takia.

Torstain ryhmä oli mun mielestä vähän liian iso esteryhmäksi, koska Jannilla ei koskaan ollut hirveästi aikaa keskittyä yhteen ratsastajaan, ja hyppykerratkin jäivät aika vähäisiksi, kun suorittajia oli niin monta. Vähän myös ärsytti se, että tunnilla oli hirveästi paljon mua nuorempia lapsia, jotka eivät osanneet keskittyä pelkästään omaan tekemiseensä vaan hölöttivät aina tauoilla kavereilleen.

Lidia oli alkuun tapansa mukaan hidas, mutta ottaessamme verryttelyhyppyjä jumppasarjalla se piristyi vähän ja sai takajalkansa mukaan sen verran, että laukka alkoi pyöriä kunnolla.
”Hyvä Asta, se näyttää siinä jo paljon paremmalta ja nyt se oli jo paljon suorempikin siinä sarjalla, kun se eteni eikä jäänyt pohkeen taakse kiemurtelemaan”, Janni kehui, vaikka mä tiesin sen jo itsekin. Tyydyin taputtamaan tamman mustaa karvaista kaulaa nopeasti ja siirsin sen käyntiin.

Tunnin aiheena oli askeleen säätely kahdella eri linjalla, joista toinen oli suora ja toinen kaareva. Kaarevalla se oli paljon helpompaa, mutta suoralla linjalla Lidia oli ensin mielummin vähän pitkänä ja lyhentäminen ei meinannut sujua. Sitten yritin pääty-ympyrällä saada laukan pyörimään paremmin, ja Lidia tuntui tajuavan mitä mä pyysin. Vihdoin onnistuimme tunkemaan kuusi askelta esteiden väliin, ja mä taputin tammaa vähän enemmän tällä kertaa.

Pidentäminen olikin sitten Lidian mielestä jo paljon kivempaa. Hypyistä tuli kuitenkin ensimmäisellä kerralla vähän laakeita, ja jälkimmäinen pysty tulikin alas Lidian ponnistaessa laiskasti.
”Koitat pitää sen takajalkojen päällä ja ryhdissä, vaikka pidennätkin laukkaa, etkä anna sen mennä vain pää viidentenä jalkana, koska sitten niistä hypyistä ei oikeen tuu mitään”, Janni ohjeisti ja laittoi meidät tulemaan uudestaan. Lidia heitti nolon pikku pukin esteiden välissä, ja lähestyminen oli taas huono.
”Ota hetkeksi käyntiin ja vähän kierroksia alas, niin tuutte sit uudestaan”, Janni totesi, ja mua hävetti. Olinko mä tosiaan näin huono, etten mä onnistunut vielä toisellakaan yrityksellä? Jos mä olisin ollut muutaman vuoden nuorempi, mä olisin illalla omassa huoneessani varmaan itkenyt epäonnistumistani. Onneksi mä olin onnistunut vähän kasvattamaan kuortani näissä asioissa, ja kävelytauon jälkeen ryhdistäydyin ja tulimme välin täydellisesti neljällä askeleella ja terävillä hypyillä. No, ehkei sentään täydellisesti, mutta paremmin kuin muut, ja se oli tärkeintä.

Loppuravien jälkeen Lidia oli hikinen ja puuskutti, ja mä huomasin itsekin vähän hengästyneeni. Pitäisi alkaa käydä salilla enemmän, mutta sielläkin tuntui pyörivän vain kaiken maailman tallipoikia nykyään. Ja siellä oli tietysti mahdollisuus törmätä Ellaan, mikä ei varsinaisesti houkutellut. Vaikka törmäsinhän mä siihen perjantaisin tallilla ja muutenkin aina koulussa, mutta salilla se pääsisi liian lähelle. Vaikka ei se kyllä edes vastannut mun viesteihin nykyään. Ja jos ottaisi jonkun kaverin mukaan? Tone varmasti lähtisi, koska salilla oli mahdollisuus törmätä myös Matiakseen. Ja olihan se salin omistajakin aika karkki.


#OTsuoritus / #NVRK2020 / merkintä 3, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 29.10.2020
kirjoittaja Astlyr
lähetetty Pe 30 Loka 2020, 15:38
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5126

Halloween 2020

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 3 Elisa-halloween
Mä olin saanut mun täydellisen pukuidean kesken koulupäivän. Isää oli naurattanut, kun mä olin pahasti salaa soittanut sille, että "Hei! Pitää käydä heppakaupassa! Mulla on pukuidea." Äidin kanssa me oltiin tuunattu sinistä ratsastusloimea liiloilla pilkuilla ja karvareunuksella, ja naamarimaski mikä ikinä olikaan, oli myös saanut väriä pintaan. Isän kaapista mä olin napannut mulle jätti kokoisen T-paidan ja munakennosta oli muodostuneet hienot sarvet. Mä olin Catun avustuksella kaivanut jostain liilan huovan ja jalkaheijastimet oli saanut tallilta. Me oltiin Feitlin kanssa ehdottomasti hienoimmat Tarmo Karvanen ja Boo.

Merkintä 7, #Tarinatempaus2020 / Aloituspvm 11.10.2020
kirjoittaja Elisa
lähetetty To 29 Loka 2020, 20:05
 
Etsi: Tapahtumat ja toiminta
Aihe: Halloween 2020
Vastaukset: 15
Luettu: 1221

Halloween 2020

Iskä halus taas pilata kaiken. Se oli nyt yhtä-äkkiä saanut päähänsä että mä en saisikaan osallistua Shelyesin yömaastoon ja jäädä tallille yöksi, vaikka mä miten perustelin sille sen, että tallilaiset oli mun ainoat ystävät Norjassa. Maastoonhan olisi oikeasti lähdössä ainut kai ystäväksi luokiteltava ihminen ja sitten yökyläilijöistä mä en tuntenut oikeastaan ketään kunnolla, mutta iskän ei tarvinnut tietää sitä.

Oli vaadittu tosi monta rumaa sanaa ja uhkausta, että mä olin saanut sen edes soittamaan Jassulle ja sitten iskällä ja Jassulla oli ollut pitkä ja tiivissanainen keskustelu puhelimessa ja jollain tavalla nainen oli saanut vakuutettua iskän siitä että mä sain osallistua ja näin ollen mä olinkin pakkaamassa reppuani minkä voisin jättää tallille vaelluksen ajaksi, mutta minkä sisällöllä pärjäisin yön.

Kun kaikki oli valmiina mä hyppäsin mun pyörän selkään ja lähdin polkemaan kohti Shelyesiä, jossa oli jo tosi paljon porukkaa laittamassa ratsujaan valmiiksi ja pukemassa niitä vaikka ja minkälaisiin halloween asuihin. Mä en ollut itse keksinyt mitään, joten mä olin varmaan koko porukan alipukeutunein, mutta se ei mua haitannut. Mä nautin siitä että mä olin päässyt edes mukaan koko retkelle ja yritin kehua parhaani mukaan kaikkien asuja, varsinkin sen kirjavan vuonohevosen sekä sen vähän pelottavan oloisen tytön, joka on yleensä sen Christianin kaverin Matiaksen kanssa.

Lopulta kaikki oli ratsujensa selissä ja me päästiin lähtemään meidän retkelle joka koostui erilaisista keskusteluista ja isosta määrästä naurua ja vissiin kai joidenkin tyhmistä vitseistäkin. Palatessamme maastosta ei mua väsyttänyt ollenkaan ja hoitaessani Hillaa pois mä yritin vähän tutustua Venniä hoitavaan Hillaan koska muille mä en uskaltanut puhua jostain syystä. Lopulta kaikki ratsut oli yöpuulla ja seuraavaksi oli aika ratsastajien yöpuun.

#Tarinatempaus2020 / Merkintä 12 / 1.10.2020
kirjoittaja Linnea
lähetetty To 29 Loka 2020, 19:22
 
Etsi: Tapahtumat ja toiminta
Aihe: Halloween 2020
Vastaukset: 15
Luettu: 1221

# Tallikirja 2017 -->

30.10.

Onneksi Janni oli kerrankin ollut fiksu, ja laittanut mulle Tegurin tunnille niiden ainaisten vuonismöhkylöiden ja maailman hitaimman Lidian sijasta. Se tantta oli joutunut Arnen kyytiin, enkä mä voinut peittää vahingoniloani katsellessani sitä taluttamassa harmaata ponia oritallista pimeän tallipihan läpi kohti maneesia, jonka ikkunoista kajasti keltaista valoa. Aurinkoinen perjantai oli jo tummunut pimeäksi, mutta kirkkaaksi yöksi. Iskä oli onneksi vaihtanut mun Mersuun talvirenkaat, joten ei haittaisi, vaikka lämpötila sattuisikin tippumaan pakkaselle ennen kuin pääsisin lähtemään kotia kohti. Mun illan jatkosuunnitelmia se tosin haittasi, koska mua ei yhtään huvittanut jonottaa Havikseen pakkasessa siinä polvien yläpuolelle loppuvassa mekossa, joka odotteli henkarilla pääsevänsä käyttöön tänään.

Nyt mä kuitenkin olin vielä selvin päin ja housut jalassa, ja maneesiin päästyämme mä kiskoin Tegurin pyllyn päällä olleen villaviltin myös omien reisieni päälle alkukäyntien ajaksi. Ella näytti saaneen poninsa taas käyttökuntoon, mutta se ei jostain syystä jutustellut sen suokin omistajan kanssa yhtään samalla tapaa kuin ennen. Oliko neiti Fiksumpi Kuin Muut joutunut sanaharkkaan senkin kanssa? Ehkä tässä suomenhevosen omistajassa oli potentiaalia mun kaveripiiriin. Hyvältä se ainakin näytti siistissä ratsastusasussaan.

Tegur vaati tänään aika paljon lämmittelyä. Se oli alkuun melkein yhtä kuollut jalalle kuin se hirveä poni, Aageko sen nimi oli. Sillä mä olin kerran joutunut menemään torstain tunnilla, mutta en onneksi vielä toista kertaa. Siellä oli sille paljon mua sopivampiakin ratsastajia. Silloin oli hävettänyt aivan hitosti, ja nytkin meinasi hävettää, kun Tegur vain rahjusti uraa pitkin kuin kehäraakki konsanaan ja Ellan tavallisesti nihkeä poni liikkui paljon näppärämmin kuin viime aikoina. Vähän kusetustahan se oli, jos myyjä ei ollut maininnut mahahaavataipumuksesta mitään, mutta eipähän ollut mun poni tai mun iskän rahat.

Onneksi laukkaverryttelyssä Tegur oli jo paljon parempi ja sain sen lantion pyöristymään paljon paremmin, jolloin se myös laukkasi rytmikkäästi takajaloilla eikä enää laahustanut alkeisratsumoodissa ponien kanssa samaan tahtiin. Jannikin ehti jo kehua mua, kun taas sille tantalle se joutui koko ajan antamaan ohjeita. Mua melkein sattui mun melko olemattomiin tisseihin katsoessani sen tantan ainakin kolme lasta imettäneiden ja ylipainosta valahtaneiden rintojen hölskyntää Arnen tikittävän ravin tahtiin, ja hymyilin.

Laukkaväistöjen kuljettua Jannin mukaan ysin arvoisesti mä talutin Tegurin talliin tyytyväisenä. Siellä jostain syystä kohistiin hirveästi huomisesta. Mä en voinut ymmärtää, miksi niin moni oli jättämässä vuoden parhaan lorttoiluillan väliin tulemalla tallille kiertämään puskia hevosen kanssa vesisateessa pilkkopimeällä. Ja sen jälkeen ne meinasivat vielä jäädä tänne yöksi? Mitä helvettiä ihan oikeasti, mä puuskahdin puoliääneen kierittäessäni tummanvihreitä fleecepinteleitä Tegurin etujaloista.
”Hva?”
”Ingenting”, mä vastasin nopeasti ennen kuin edes ehdin rekisteröidä kysyjän. Se oli mua muutamia senttejä pidempi, suunnilleen mun ikäinen kaulaa myöten tatuoitu poika. Naaman tai pukeutumisen perusteella ei mikään hottis, mutta tatuoinnit auttoivat vähän.
”Hvem er dere?” mä kysyin heti perään välittämättä tippaakaan siitä, kuulostinko mä jotenkin töykeältä. Jos joku tässä oli töykeä, niin toi todennäköisesti mun persettä tuijottanut jätkä, joka kippasi Tegurin kuppiin sen iltaruoat.
”Liam”, se vastasi nopeasti ja liukeni sitten paikalta. Hyvä. Ei kiinnostanut sitten tippaakaan olla isonenäisten pikkupoikien kuolattavana. Ainakaan sellaisten, jotka eivät osanneet edes pukeutua. Sen onni, että lähti, koska mulla olisi voinut olla vielä paljon sanottavaa hiiviskelystä ja salakuuntelusta. Eikä välttämättä mitään kovin positiivista.

#OTsuoritus / merkintä 1, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 29.10.2020
kirjoittaja Astlyr
lähetetty To 29 Loka 2020, 18:33
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5126

Ronjas dagbok

19 – Hymy
29. lokakuuta 2020

Tänään kävin lyhyellä maastolenkillä Nitan kanssa, menimme vain leveintä polkua, jolla näki kulkea hyvin otsalampun valossa. Annu oli ollut päivällä shoppailemassa, ja olisi kaupungilla ehkä vieläkin.
“Annu oli eilen baarissa Matiaksen kanssa”, Nita aloitti.
“Mitäh?” naurahdin, kun hämmennyin niin kovin. “Nytkö se pojankloppi iskee sun siskoakin?” heitin.
“Nojoo, ihan kirjaimellisesti”, Nita huokaisi. “Annu ei ollut aamulla kotona, kun heräsin.”
Olin niin äimänä, etten saanut oikein mitään vastattua.
“Soitin sille, olin niin huolissani, kun Soniakin ja kaikki”, Nita sanoi ja huoli paistoi edelleen naisen kasvoilta. “Mutta se oli Matiaksen luona ja kaikki oli sinänsä hyvin.”
“No hyvä ettei mitään käynyt, että se oli vain Matias”, sanoin. “Mutta säälin silti Annua, se ei taida vielä tietää, että Matias on näitä, jotka yrittää jokaista vastaan tulevaa likkaa”, jatkoin.
“No joo, en tiiä pitäiskö sille ees sanoa. Se lähtee huomenna Suomeen.”

Nita oli hetken hiljaa. Miikakin oli lähtenyt Suomeen, ja Nita varmasti haikaili miehen perään.
“Mut sä ehdit viettää Miikan kanssa tyyliin viikon, ja se oli hyvä tyyppi. Tuskin Annu jää haikailemaan Matiaksen perään yhden yön takia, onhan Matias sitä nuorempikin”, järkeilin.
“Niin, ja Matiaksella on ihan varmaan kohta taas joku toinen mielessä, useampikin”, Nita totesi ja vinkkasi silmää. “Se tuntuu edelleen kattelevan sun perään.”
“No joo oon huomannu, ja nyt se utelee vielä Steenistäkin”, sanoin hieman turhautuneena. “Mutta en jaksa vaivata mieltäni sen pojanklopin touhuilla”, sanoin, ja hymynkare nousi huulilleni.
“No mitä, Steeniäkö mietit?” Nita kiusoitteli.
“No joo, se kysyi mua ulos. Mutta Sonia on sen luona, niin en tiedä milloin se ehtii”, sanoin.
“Kyllä sen aika vielä tulee”, Nita lohdutti.

Tallissa jäin vielä hengaamaan Ronjan kanssa karsinaan. Namipussi keikkui taas vyötäisilläni – kokeilisin muutamaa temppua ihan vaan tässä karsinassa. Vein namin Ronjan vatsan alle, ja annoin raipalla merkin sen etupolven alle, ja niin Ronja alkoi kurottelemaan kohti namia. Se ei ihan tajunnut ensin, että mikä oli kyseessä, oltiinhan me poikkeuksellisesti karsinassa, mutta pian se tajusi idean ja vei toista etujalkaa taaksepäin laskien etuosaansa aina alemmas. Ei se vieläkään laskenut polvea maahan, mutta olin tyytyväinen, että se hoksasi tehtävän myös täällä.

Seuraavaksi kokeilin helpompia temppuja. Osoitin poskeani, ja Ronja osasi jo hyvin hamuilla kasvojani antaen “pusun”. Kun osoitin ylöspäin, Ronja alkoi hamuilla ylöspäin, ja irvisti hauskasti. Hassu poni, hymyilin.

Siinä me hymyiltiin, molemmat.

hymy.jpg

Merkintä 24, #Tarinatempaus2020
kirjoittaja Aurora
lähetetty To 29 Loka 2020, 11:57
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Ronjas dagbok
Vastaukset: 31
Luettu: 960

Halloween 2020

halloween20.jpg

Lauantaina pääsin vihdoin käyttämään pukua, jota olin ommellut viikkoja. Olin onnistunut saapumaan tallille hetkeen, jolloin pihalla ei näkynyt juuri ketään. Luikin pihattotallille, jossa harjasin Ronjan ja puin sille suitset ja jouluvaloja tuikkivan koristeen, ja kiinnitin suuret höyhenet tamman ohjiin. Otin kypärän ja heijastimet mukaan – laittaisin ne vaellukselle, mutta ensin Nita ottaisi meistä kuvan. Pihattotallin edessä hyppäsin Ronjan selkään, asettelin pitkän helman Ronjan takamuksen päälle, ja lähdin ratsastamaan kohti tallipihan valoja. Nyt Nita näkisi viimein jääkuningattaren ratsuineen – en ollut paljastanut ystävälleni mitään puvustani.

Kuvan otettuamme liityimme tallipihalla hääräävien ratsukoiden joukkoon. Tunnistin Ellan ja Figaron heti Elsaksi ja Nokk-vesihevoseksi. He olivat upean näköisiä. Ehkä joku vuosi disneyprinsessat saisivat sinitukkaisen prinsessan joukkoonsa, mietin, kun ratsastin Ellan viereen.
"Vi begge er isdronninger", sanoin hänelle hymyillen.

Merkintä 23, #Tarinatempaus2020
kirjoittaja Aurora
lähetetty To 29 Loka 2020, 10:37
 
Etsi: Tapahtumat ja toiminta
Aihe: Halloween 2020
Vastaukset: 15
Luettu: 1221

Elisan pilvilinnat

Koirakeksejä 28.10.

Mua itketti. Eikä vaan vähän, vaan vähän enemmänkin. Mä olin kuullut tallilla huhuja Soniaa vainoavasta mistä lie sekopäästä, mutta mä olin juuri saanut tietää, että Sonian koira kuoli. Ja se kuoli sen hullun takia, joka Soniaa säikytteli. Mulla oli hirveän paha mieli sen puolesta ja mua pelotti Norpan takia. Se ei ollut koira, mutta se oli ihan yhtä ahne, kuin joku norsu tai possu, ja söi oikeasti melkein mitä vaan. Mitä jos se hyypiö tulisi meidän ovelle koputtelemaan ja syöttäisi jotain myrkkyherkkuja meidän kissalle? Äiti oli aika järkyttynyt, kun mä kerroin sille ja se sanoi, että rupeaisi viemään mua enemmän itse tallille. Mä olin tietysti tyytyväinen siitä, mutta asia joka johti siihen ei ollut millään lailla kiva.
"Elisaa? Haluutko sä kutsua Eilan ja Main meille? Te voisitte vaikka leipoa jotain, sillä aikaa, kun käyn siellä kampaajalla, jos haluatte?" äiti huuteli jostain keittiön suunnalta. Mä sain omasta mielestäni oikein hyvän idean.
"Mm, joo. Onko meillä koiramuotteja?"

"Siis oikeesti! Hyii, onneks meillä ei oo koiraa", Eila huudahti järkyttyneenä keittiön pöydän ääressä, kertoessani uutiset. Mai oli valahtanut melko valkoiseksi ja näperteli jauhopussin reunaa.
"Niinpä", mä vastasin vähän vaisusti, "Mutta, voidaanko nyt leipoa niitä keksejä? Mä haen Norpan meidän vahdiksi", lisäsin ja marssin tarmokkaasti hakemaan norjalaista metsäkissaa. Se loikoili pitkin pituuttaan äidin ja isän sängyn päädyssä ja naukaisi tyrmistyneenä, kun mä nappasin sen syliini ja kannoin keittiöön.
"Ooksä ihan varma, et saa olla tossa pöydällä?" Mai tarkisti. Se huolehti aina hassuista, ja välillä aika turhista pikkuasioista.
"Ei se saa. Mutta se on sen omaksi parhaakseen", mä tokaisin. Norppa kökötti silmät sirrillään hedelmälautasen vieressä sellaisessa muna-asennossa ja näytti itsekin vähän karvaiselta hedelmältä. Se hymyilytti vähän. Äiti ei kyllä tykkäisi, jos tietäisi. Se lähti kampaajalle, vasta, kun me oltiin vannottu käsi sydämellä, ettemme polttaisi taloa poroksi. Ei me mitään sellaista tehtäisi. Ainakaan tahallaan.

Mä en tiennyt oliko Sonia tallilla tänään, joten mä päätin kerrankin käyttää hyödykseni Shelyesin whatsapp ryhmää. Niinpä mä laitoin oikein tärkeän kuuloisen viestin samalla, kun mä odotin keksien munakellon pirahdusta.

Sinä kirjoitti:
Sonia! Oletko tallila tänään?
Siis talilla
Tallilla

(talli) Sonia kirjoitti:
Juu!

Sinä kirjoitti:
Okei Very Happy
Älä lähde sieltä

(talli) Sonia kirjoitti:
En en  Smile


Loistavaa. Tämä osa suunnitelmaa suoritettu.
"Pääsettekö te mun kanssa nyt tallille?" Mä kysyin kavereiltani, jotka hihittelivät jotain mua vastapäätä.
"Mun äiti käski mut kotiin syömään. Ja Main piti tulla meille tekemään läksyjä", Eila vastasi katseensa kohottaen.
"Aa. Okei. No mä voin kyllä viedä nää itekki", hymyilin takaisin hypistellessäni folioon käärityn paperilautasen reunaa, vaikka oikeasti olisi tehnyt mieli pyöräyttää silmiä. Folion alta löytyi monta isoa suklaakeksiä, jotka näyttivät jotenkin ehkä kaukaa katsottuna koirilta. Ne eivät olleet oikein pysyneet kasassa uunissa, mutta mummo aina sanoi, että ajatus on tärkein. Tai tässä tapauksessa maku.

Tallille pyöräily pussillinen keksejä toisessa kädessä oli aika vaikeaa. Mä en ollut kovin hyvä pyöräilemään yhdellä kädellä, ja mä en löytänyt niitä tarakalle laitettavia mustekala juttuja mistään, joten mä laitoin pussin roikkumaan ohjaustankoon ja yritin ajaa suoraa kevyestä painosta huolimatta. Rapa roiskui ja lensi tiellä olevista lätäköistä, ja mä toivoin, että sitä ei lentäisi, A mun naamaan, tai B, Sonian kekseihin. Tallipiha onneksi lähestyi melko tasaista vauhtia, vaikka meinasin mä mennä nurinkin jossain vaiheessa. Pihaan saapuessani mä parkkeerasin mun fillarini pihaton kulmalle, koska mä olin vielä keksireissun jälkeen menossa moikkaamaan Feitliä. Nyt vaan pitäisi löytää Sonia.

Mä löysin sen! Sen jälkeen, kun mä olin kiertänyt ensin kaikki tallit läpi ja kurkannut maneesiin. Sonia oli ollut Raffen karsinassa ruuna harjailemassa ja mä sokeana kuin myyrä olin marssinut ihan pokkana ohi.
"Moi", mä tervehdin hymyillen. Tämä ei ollut ihan mun ominta alaa.
"Hei", Sonia vastasi myös hymyillen. Olisi ehkä pitänyt vaan tehdä viesti ja jättää se kaappiin.
"Mä.. kato.. tai siis.. kun mä tein keksejä mun kavereiden kanssa ja öömm… niitä jäi yli ja sitten ne mä vähän koristelin niitä ja siis öm… Nää on sulle, kun sille sun koiralle kävi niin", mä höpötin kaiken yhteen änkyttävään putkeen. Mä avasin sitä samaa foliolautasta, kuin kotonakin ja paljastin koirakeksit, jotka näytti vähän palloilta joissa oli kaksi sojottavaa kökkärettä korvina. Sonia katsoi mua hetken ja sitten se hymyili tosi leveästi ja vähän surullisesti.
"Kiitos ihan tosi paljon. Ei sun olis tarvinnut", se sanoi ja mä pudistelin päätäni. Sonian silmät näytti kiiltävän tallin valaistuksessa, ja mä säikähdin, että se alkaa itkeä. Se ei nimittäin ollut tosiaankaan tarkoitus. Tai siis eihän hyvien keksien takia tarvi itkeä?
"Ne on nyt sun keksejä ja mun tarvitsi, koska muuten Norppa ois syöny ne. Tai isä ehkä", mä sanoin mulle ihmeen hiljaa. Raffe höristi korviaan, kun se kuuli folion rapinan ja Sonia rapsutti ruunaa ryntäiltä.
"Katsotaan jos sä saisit kans maistiaisen", blondi hymyili hoitohevoselleen ja marssi sitten ottamaan mut tiukkaan Sonia halaukseen. Nainen ei ollut mua ihan kamalasti pitempi ja vaikka mulla oli keksilautanen kädessä mä halasin innokkaasti takaisin.
"Kiitos paljon", Sonia vielä toisti.
"Sun koira olis varmasti tosi ylpeä susta", mä sanoin vastaukseksi ja taputin Soniaa sillä tavalla hassusti käteen. Se hymyili mulle ja otti mun ojentaman lautasen käsiinsä.

Merkintä 6, #Tarinatempaus2020 / Aloituspvm 11.10.2020
kirjoittaja Elisa
lähetetty To 29 Loka 2020, 00:23
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Elisan pilvilinnat
Vastaukset: 1
Luettu: 80

Ronjas dagbok

18 – Ponikokeilu
28. lokakuuta 2020

Oli jälleen pimeää, kun pyöräilin tallille. Olin päässyt neljältä töistä ja käynyt kotona syömässä. Pukiessani tallivaatteita olin mittaillut katseellani halloweenasuani, jonka olin ommellut jo lähes valmiiksi. Ihan pari korjausta pitäisi enää tehdä, ja ne ehtisin saada varmasti valmiiksi ennen lauantaita. Ei mun asu ollut kovin pelottava, tai halloweenteemainen, mutta tykkäsin siitä silti. Ja pukua voisi käyttää myöhemminkin, jos vaikka haluaisi ottaa talvisia kuvia. Muille tallilaisille en ollut paljastanut vielä mitään asustani.

Kentällä ei näkynyt ketään, eli tunnit taisivat olla maneesissa. Pääsisin itse kentälle. Eilen olin hypännyt, joten tänään tekisin jotain muuta. Ehkä ratsastaisin ensin, ja tekisin sitten vielä maastakäsin hommia ja harjoittelisin Ronjan kanssa meidän temppuja. Kumartaminen onnistui aina vain paremmin, mutta jalan laskeminen maahan oli edelleen työn alla. Ehkä tänään onnistaisi.

Aattelin kuitenkin poiketa päätallissa matkalla – ehkä siellä törmäisi tuttuihin. Tai tutustuisi johonkuhun, ketä ei vielä niin hyvin tuntenut. Eilen olimme viettäneet ihan mukavan illan Steenin luona, ja olin ehtinyt tutustua Nitan siskoon, Annuun. Hän käytti välillä ruotsin sanoja englantinsa jatkeena, mikä ei minua haitannut – puhuisin varmaan jopa mieluummin ruotsia (jota ymmärsin erittäin hyvin, mutta jota itse puhuessani mulle aina naurettiin norja-aksentin vuoksi).

Ja kukas muukaan tallissa olisi ollut vastassa, kuin Annu. Nyt muistinkin, että hän osallistuisi tänään Nitan kanssa tunnille. Kello olikin jo varttia vaille kuusi, joten heidän tunti alkaisi ihan pian. Annu oli nostamassa satulaa Raffen selkään pääkäytävällä, ja Nita putsasi Danten kavioita sivukäytävällä. Juttelimme hetken, ja sitten muistin eilisen idean:
“Ainiin, Annu, meen Ronjalla kentällä kohta, niin voit tunnin jälkeen tulla kokeilee ponia!”
“Oi, miten kiva! Raffe jatkaakin seuraavalle tunnille, niin se passaa oikein hyvin.”

Nitan ja Annun lähtiessä ratsujensa kanssa kohti maneesia, lähdin itse hakemaan Ronjaa pihattotallista. Se seisoi tarhassa ja katsoi minuun päin, ja pyydystettyäni sen sisälle talliin huomasin, että sen pörröiset jalat olivat polvia myöten harmaan kuran peitossa. Onneksi se ei tarvinut suojia jalkoihin, niin ei haittaisi, vaikken saisi niitä täysin puhtaiksi. Kokemuksesta tiesin, että kentän hiekassa tarpeeksi kauan juostessa jalat putsaantuisivat itsestään jonkin verran, mutta sitten Ronja pääsisi takaisin tarhaan. Ja olisi jälleen itse kurajalka.

Mahan alle roiskuneet kurat putsasin hikiviilalla, josta oli muutenkin tullut mun suosikki. Sillä lähti niin irtokarvat kuin mutapaakut paljon tehokkaammin, kuin harjoilla, ja Ronja tuntui tykkäävän siitä kutinasta, jonka viila sai sen turkissa aikaan. Rapsutin sitä viilalla myös korvista ja niiden takaa, ja se heilutteli päätään huuli tyytyväisen lörpällään. Hassu tamma.

Hain varustehuoneesta tamman suitset ja ratsastushuovan, ja laitoin ne Ronjalle. Otin raipan, riimunnarun, kypärän ja herkkupussin mukaan, ja lähdin kohti kenttää. Pihaton ja kentän kulman valojen väliin jäi lyhyt pätkä polkua, joka oli aika pimeä, mutta suunnistimme tallipihan valoja kohti. Viileä syystuuli humisi puissa, joissa ei ollut enää lähes yhtään lehteä.

Kentällä jätin raipan, narun ja namit laidalle ja hyppäsin Ronjan selkään. Se oli aika reippaalla tuulella ja lähti heti kävelemään, ja oli jo melkein nostamassa ravin, kunnes ennätin toppuutella tammaa ja ohjata sen uralle. Ehkä se oli saanut energiaa eilisistä esteistä. Menimme käyntiä vain hetken, ja sitten nostin töltin. Tunneilla meidän piti lähes aina ravata muiden mukana, niin harjoittelin tölttiä omatoimisesti.

Niinpä jatkoinkin reeniä siirtymisillä töltistä käyntiin, raviin, tölttiin, laukkaan, raviin, käyntiin, laukkaan.. Kaikkia mahdollisia yhdistelmiä. Ronjalla oli ihanat askellajit, mutta niin paljon virtaa, ettei se meinannut malttaa siirtyä hitaampaan askellajiin. Päätin sitten vaihtaa vähän vauhdikkaampaan tehtävään. Tein isoa ravikahdeksikkoa, ja päätyihin välillä voltit, ja sitten vaihdoin laukkakahdeksikkoon. Laukanvaihdot meni ravin kautta, mutta välillä sain vaihdon tehtyä niin ketterästi, ettei raviaskelia ehtinyt tulla montaa. Kerran en saanut Ronjaa hidastamaan, ja sitten me mentiin vastalaukkaa yksi kahdeksikon puolikas.

Otin vielä pätkän vauhdikasta tölttiä uralla, ja mietin, liekö Ronjakin nostaa etusiaan yhtä korkealle kuin issikat töltissä. Olisikohan siitä joihinkin askellajikisoihin? Jospa nyt ensin keskitytään treenaamaan ratsastuskoulumestaruuksiin.

Ratsasin mun tavaroiden viereen, hyppäsin alas selästä ja otin suitset ja satulan pois. Otin herkkupussin maasta, tai se oli oikeastaan vyölaukku, mutta ainakin se sopi erittäin hyvin käyttötarkoitukseensa. Siihen mahtui enemmän nameja kuin taskuihin, ja ne oli paremmin hollilla. Aloin tehdä Ronjan kanssa seuraamisharjoituksia, pysähtymisiä ja siirtymisiä. Käytin palkitsemisen merkkiäänenä naksautusta, mutta ihan joka kerralla en antanut namia. Muuten se söisi pian vatsansa täydeltä pelkkiä herkkuja. Odotin kesää – silloin palkaksi riittäisi haukkaisu nurmikosta tai niitystä.

Menin vielä hetken kaulanarulla tammalla, ennen kuin siirryin harjoittelemaan temppuja. Kumartaessa tamma ei vieläkään saanut laskettua polveaan maahan, mutta minun ei tarvinut enää pitää käsin jalasta kiinni, vaan Ronja venytti itse toista jalkaa taaksepäin. Namin se sai edelleen heti pään vatsan alle taivutettuaan, mutta jossain vaiheessa haluaisin, että se oppisi tekemään ensin liikkeen, ja sitten vasta ottamaan namin.

Harjoittelimme vielä peruuttamista, piruetin kaltaista pyörähystä, pusua ja hymyä. Hymyn Ronja oli oppinut ihmeen nopeasti, sillä olin somessa seuraamiltani hevosihmisiltä kuullut, että hevosen oli joskus vaikea tajuta, mitä siltä siinä haettiin. Ehkä Ronjalla oli luontainen kyky irvistää, ajattelin hymyillen.

Sitten Nita ja Annu tulivatkin jo maneesista Danten ja muutaman muun ratsukon kanssa. Nita ratsasti vielä Dantella, ja ilmoitti jatkavansa loppukäyntejä kentällä sen aikaa, kun Annu kokeilisi Ronjaa.
“Hassua kyllä, että Annu pääsee kokeilemaan Ronjaa ennen mua”, Nita nauroi.
“Nojoo, mutta kyllä turistitkin pääsee Lappiin paljon nopeammin, kuin pohjoismaissa asuvat”, sanoin. Jos pääsi eksoottiseen paikkaan vain lyhyeksi aikaa, yleensä halusi kokea kaikkea mahdollista. Mutta jos muutti uuteen, hienoon paikkaan, olisi tavallaan loputtomasti aikaa toteuttaa suunnitelmia. Ja halusin kantaa oman korteni kekoon, että Annulla olisi kiva loma täällä.

Puin Ronjalle suitset ja ratsastushuovan takaisin.
“Hetkonen, eikö tässä ole jalustimia?” Annu kysyi huomatessaan huovan.
“Ei oo”, naurahdin. “Tykkään mennä oikeastaan ilman satulaa, mutta tämä jakaa jo jonkin verran painoa ja tukee, vaikka rungoton onkin, niin käytän tätä usein”, kerroin. “Mutta Ronjalla on tosi tasainen töltti ja laukka”, jatkoin.
“Ookei, ehkä mä pärjään!” Annu sanoi. Hän vaikutti reippaalta, ja oli kuulemma ratsastanut lapsena. “Voitko puntata mut kyytiin?”

Autoin Annun kyytiin ja hän pääsi hyvin uralle kulkemaan käyntiä. Itse seurasin menoa kentän keskellä kehää kiertäen, ja juttelin milloin Nitan, milloin Annun kanssa, kumpi nyt milloinkin sattui kulkemaan vierestä. Annu tuntui pärjäävän hyvin Ronjan kanssa, ja ihastui etenkin sen tasaiseen tölttiin. Ronja ei tainnut olla moksiskaan vieraasta ratsastajasta. Se sai mut hymyilemään, kun näin Ronjan liikettä katsojan silmin – sillä ei ollutkaan ratsastanut vielä kukaan muu sen jälkeen, kun tamma muutti Shelyesiin.

Ehkä Steen olisi seuraava?

Merkintä 21, #Tarinatempaus2020 / #NVRK2020
kirjoittaja Aurora
lähetetty Ke 28 Loka 2020, 20:18
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Ronjas dagbok
Vastaukset: 31
Luettu: 960

Halloween 2020

31.10.2020
#halloweenvaellus xoxo Anie asu 6HM


Tallin halloween tunnelmassa oli hauska varustaa Bumia yöllistä vaellusta varten. Melua piisasi, kun melkeinpä jokainen oli lähdössä. Pukuloisto oli huikea, vaikka itse en varsinaisesti pitänyt halloweenista. Inhosin kauhuelokuvia ja silti pukeuduin sellaisen leffan innoittamana Pennywise-pelleksi. Käytin kaikkea, mitä sattui vaatekomerosta löytymään valmiiksi. Meikki oli helppo, valkoinen pohja ja punaisella viivat suupielistä yli silmien.

Asun valitseminen sitten veikin hetken, mutta lopulta tuunasin vanhasta valkoisesta tyllihameesta sopivan riekaleisen – sen jämät olin päättänyt letittää Bumin harjaan. Kylmyyden varalta puin jalkaan kunnon urheilukerroksen valkoisten thermosukkahousujen alle sekä paksun villapaidan. Punaisten hiusten ansiosta mun ei tarvinnut kuin pistää ne saparoille.

Letitin parasta aikaa Bumin harjaan roikkuviksi nauhoiksi hameestani ylijääneitä tyllejä. Bumi mulkoili mua siihen malliin, että mitä sä akka tähän aikaan illasta oikein teet. Joku huuteli välitietoja – pian mentäisiin, joten hepoille varusteet niskaan, jos oli valmista. Bumi ei varmasti tykkäisi, jos pukisin sille kauheat määrät somisteita, joten sen Halloween pukeutuminen jäi tosiaan harjan koristeisiin. Olin onnekseni löytänyt lähivarustekaupasta valkoisen heijastinratsastusloimen, joten se sopi loistavasti meidän asuun.

Ja kaikki varmasti näkisivät meidät!

En vielä tiennyt kunnolla mitä Bumi tekisi maastossa, jonka takia puin sille suosiolla martingaalin. Ohjeistusta kunnioittaen – hah, kerran elämässä – laitoin vielä ruskeiden suojien päälle omat heijastimet sekä puin ylleni heijastinliivin. Uskoin kyllä loimen olevan tarpeeksi kirkas, mutta en silti viitsinyt olla ainut, joka ei varustautunut oikein.

Porukka lähti ulos innoissaan ottamaan asuistaan kuvia sitä mukaan kuin saivat itsensä valmiiksi. Taputin Bumia kaulalle, kun se oli valmis ja lähdin itsekin jo pihalle odottamaan lähtöä. Kello oli jo kymmentä vaille kymmenen, joten hiljalleen kaikki olivat lyöttäytyneet lähtöpisteelle. Nousin Bumin selkään ja annoin sen sitten kävellä kentällä löysemmällä tuntumalla siihen asti, että Catu huuteli meidät matkaan.

Puheensorina kaikui metsässä, kun porukka kulki enemmän ja vähemmän jonossa. Jotkut hevoset ottivat rennommin, kun saivat kulkea toisen rinnalla yöllisen lenkkeilyn. Nämä parivaljakot olivat myös aika hyvä blokkaus hieman innokkaimmille hevosille. Bumi itsessään kulki suhteellisen kiltisti jonossa, vaikka jotkut hämärät varjot saivat sen varuilleen. Itsekin huomasin katsovani jokaista näkyvää varjoa epäileväisesti.

Entä jos Sonian stalkkeri olisi myös meidän matkassa?

Hyrr… typerä ajatus. Kirensin Bumin tuntumaa ja siirsin katseeni visusti edellä menijään. Mutta oliko tuo oksan heilautus vain mielikuvitustani?

Merkintä 12, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020
kirjoittaja Løken
lähetetty Ke 28 Loka 2020, 19:29
 
Etsi: Tapahtumat ja toiminta
Aihe: Halloween 2020
Vastaukset: 15
Luettu: 1221

# Tallikirja 2017 -->

To 29.10.2020

Mä en voinut uskoa näkemääni todeksi tuijottaessani Jannin kirjoittamaa hevosjako listaa päivän tunnille.

Usva

Usva.

Us-va…

Olinhan mä nähnyt voikon suomenhevosen meidän tunneilla aikaisemmin, mutta en mä ikinä uskonut että mä voisin päästä ratsastamaan sillä. Kuitenkin mä astelin epäuskon vallassa pihattotalliin keräämään voikon suomitamman varusteet kokoon, ennen kuin hain sen tarhastaan sisälle ja aloin varustamaan sitä tunnille.

Edes taluttaessani Usvaa maneesiin muiden ratsukoiden perässä ja noustessani sen selkään mun oli edelleen vaikea uskoa että Janni oli kokenut mun olevan tarpeeksi kokenut ratsastamaan sitä. Varsinkin kun tamma oli vielä yksityinenkin.

Usvalla oli tosi kiva askel ja sen kanssa joutui tehdä hieman töitä, että sen sai kulkemaan reippaasti ja että se alkoi taipumaan. Janni antoi mulle muutaman tosi hyvän vinkin, minkä avulla mä sain Usvaa taivutettua paljon paremmin isoilla pääty-ympyröillä ja oli helppo huomata miten paljon helpompaa sitä oli ratsastaa kun se ei nojannut sisälle.

Janni teetätti meillä muutenkin koko tunnin ajan paljon taivuttelua niin ympyröillä kuin loivilla kiemura urilla sekä kolmikaarisella. Vaikka musta tuntui että mä olin saanut Jannin ohjeiden avulla Usvan taipumaan kivasti ja kävelemään reippaasti, jouduin mä silti aloittamaan ravissa työt melkein alusta.

”Se on Linnea vielä nuori hevonen, joten sen kanssa joutuu aina vähän palata taakseppäin. Jatkat vaan samaan mallin Usvan kanssa, sä sait sen liikkumaan jo tosi kivasti käynnissä!” Janni kannusti minua maneesin keskeltä. Vaikka musta tuntuikin siltä että mä en osannut oikeasti lopultakaan mitään ja että nainen oli tehnyt ison virheen antaessaan minulle voikon suomenhevosen ratsuksi, mä vedin syvään henkeä, lyhensin Usvan ohjaa ihan vähän ja yritin vain ratsastaa tammaa parhaani mukaan.

Mä toivoin että Beata tai Matias eivät olleet katselemassa mun ratsastusta, koska en mä halunnut aiheuttaa mitään ongelmia kenellekkään sen vuoksi että mä en vaan saanut ratsastettua Usvaa koko ajan tosi hyvin. Mä yritin kuitenkin unohtaa kaikki ulkopuoliset asiat ja vain keskittyä siihen että mä saisin tehtyä parhaani koko lopputunnin ajan, joka tuntui kestävän ikuisuuden.

Jannin ohjeistaessa laukkoja, musta tuntui että mä en saanut yhtäkään nostoa aikaan, vaikka kai me otettiin edes muutama askel laukkaa koko tunnin aikana. Ärsytti että pitikin ratsastaa näin huonosti just tänään ja loppuverkkojen jälkeen laskeuduttuani Usvan satulasta ja lähtiessäni palauttamaan sitä pihattotalliin Jannin annettua siihen luvan, mä tunsin miten lämpimät kyyneleet alkoi kastelemaan mun poskia ja matkalla talliin ja vielä Usvaakin hoitaessa mä vain annoin itseni itkeä kaiken pahan olon ja pettymyksen ulos. Ehkä mun ei kannattaisikaan lähteä mihinkään kisoihin jos mä en osannut ratsastaa edes kotona… Ehkä mun ei kannattaisi ratsastaa enää ollenkaan…

#OTsuoritus / #Tarinatempaus2020 / Merkintä 11 / 1.10.2020
kirjoittaja Linnea
lähetetty Ke 28 Loka 2020, 13:31
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5126

Usvan päiväkirja

27.10.2020
Perustuu Annun/Nitan tarinaan

Olin eilen törmännyt tallipihalla Nitan pikkusiskoon, Annuun, joka oli kaivannut tälle päivälle maastoon opasta ja tokihan minä herrasmiehenä olin lupautunut lähteä Usvan kanssa näyttämään nuoremmalle Pajusalolle maisemia. Siinä samalla saisin itsekin ihailla maisemia - enkä nyt tarkoita maastoreittejä pelkästään.
Joojoo, olisi pitänyt harjoitella NRVK:ta varten, mutta ehtiihän sitä myöhemminkin!

Niinpä me lähdettiin kulkemaan hiekkatietä pitkin jutellen niitä näitä siinä samalla. Usva kulki reippain askelin eteenpäin ja pidempijalkainen Dante askelsi yhtä reippaasti meidän vieressä pienellä hajuraolla. Joku olisi saattanut kiljua, ettei saa kulkea vierekkäin ettei sattuis mitään, mutta sepä ei meitä sillä hetkellä haitannut.

Olisi ollut hauska tutustua Annuun vähän paremminkin, joten utelin oliko se vielä kauankin Norjassa. Perjantaina lähtisi... Harmi.
Kun miniversio Nitasta sitten harmitteli, että missaa kaikki bileet, syttyi hehkulamppu pääni sisällä. Mikäs ulkomaanreissu se sellainen on, jos ei edes kerran pääse bilettämään?!
"Mennään huomenna johonkin. Svolværissa on yksi klubi keskiviikkoisin auki, siellä on halvat juomat", ehdotin tuolle muutaman vuoden vanhemmalle naiselle ja sehän (luonnollisesti) innostui ideasta. Torstaina toki olisi koulua, mutta ei olisi ensimmäinen kerta kun siellä krapulassa olisin.
"Voin pyytää paria koulukaveria mukaan. Jos siis käy?" ehdotin. Pfft, en välttämättä kysyisi yhtään ketään mukaan. Annu nyökkäsi ja hymyili suloisesti.
Asia oli sillä selvä. Huomenna näyttämään Annulle Svolværin yöelämää, joka olisi kyllä ollut huomattavasti vilkkaampi viikonloppuna. Mutta eiköhän me hyvät bileet saatais aikaiseksi!
"Ravataanko pätkä?" ehdotin.

Maastoreissu oli oikeinkin mukava. Annu oli hauskaa seuraa ja hevosetkin olivat käyttäytyneet hienosti, mitä nyt Usva vähän meinasi villiintyä laukkapätkällä, mutta sain sen onneksi rauhoitettua ennen kuin tamma oli nolannut minut ihan totaalisesti.
Siinä Usvalta varusteita pois ottaessa mietin, että nyt tämän jälkeen ihan oikeasti ryhdyttäisiin treenaamaan kunnolla tulevia kisoja varten. En mä mikään hirveä jännittäjä ollut, mutta hetkittäin muljahti mahanpohjassa kun mietin, miten meillä ensimmäiset kisat menisi.
Noh, sen näkisi sitten. Ei me sinne ainakaan häviämään lähdetä, se on varma.

Sonian koiran kohtalo mietitytti myös. Kuka hitto oli niin sairas, että tekisi noin viattomalle koiralle?!  Tai Sonialle.
Liam. Kuka muukaan? Heti kun se oli ilmestynyt kuvioihin, oli alkanut tapahtumaan. Mutta mitä hiivattia sillä oli Soniaa vastaan?
"Miks se poliisi ei pidättänyt sitä jätkää heti?" Christian oli pauhannut, kun oli kuullut että Liamia oli kyllä kuulusteltu mutta vapaalla jalalla se saakelin nilkki edelleen kulki.
Mä olisin Jassuna näyttänyt jätkälle ovea saman tien. Mistä sitä tietää vaikka se päättäis hevosetkin myrkyttää?!

Ajatukset vaihtuivat nopeasti takaisin Annuun ja tajusin, etten mä ollut sille edes puhelinnumeroani tajunnut antaa. Numerot olisi hyvä vaihtaa mikäli huomenna oikeasti lähdettäisiinkin bilettämään.
Kirjoitin oman numeron paperilapulle ja toivoin, ettei Nitan pikkusisko olisi ennättänyt karkaamaan tallilta mihinkään. Ei ollut, siellä se oli tarhoilla.

Tyrkkäsin paperilapun sille kouraan, iskin silmää ja poistuin paikalta. Ei pitänyt vaikuttaa liian innokkaalta kuitenkaan.

Merkintä 10 / #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 2.10.
kirjoittaja Matias B.
lähetetty Ke 28 Loka 2020, 08:30
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Usvan päiväkirja
Vastaukset: 12
Luettu: 732

10.10.2020 (HAP #3) Lauantain yleisvakkari

Valtamerilaiva
10.10.2020

Mä olin jo pitkään odottanut sitä päivää, että pääsisin kiipeämään Shelyesin ehdottomasti osaavimman tuntiratsun, eli koulupuolella jopa Intermediate II -tasolla asti kilpailleen torinhevosruuna Tegurin selkään. Tänään se viimein tapahtui, kun ilokseni löysin ruunan nimen omani perästä lukiessani päivän vakkarituntien hevosjakoa pää tallin käytävällä olevalta ilmoitustaululta. Mun kanssa samalla tunnilla vakituisesti ratsastavalla Katyalla oli ratsuna Lidia, ja irtotunnille osallistuvat Sonia ja Lilja olivat saaneet ratsuikseen Hillan ja Vennin. Ihan mukavan oloinen kattaus erilaisia ratsastajia ja hevosia siis mukana tunnilla, ja lähdimme Katyan ja Sonian kanssa rupatellen hakemaan ratsujamme sisään hoitamista ja varustamista varten. Lilja oli mukana myös edellisellä tunnilla, joten saimme seuraksemme lisäksi tallivuorossa olevan Catun, joka laittoi tytölle ratsun valmiiksi.

Säkäkorkeudeltaan Tegur on senttimetrin pienempi kuin oma jättiläiseni, mutta se tuntui silti selkään huomattavasti suuremmalta. Mä ajattelin sen johtuvan siitä, että Tegur on rakenteeltaan suuri ja massiivinen, valtamerialustyyppinen kouluhevonen, kun taas Theo hieman sirompi ja solakampi kenttäratsu. Mä hieman järkytyin Tegurin yleissatulasta jo ruunikkoa herrasmiestä varustaessani, mutta vielä enemmän järkytyin päästyäni (tai jouduttuani...) siihen istumaan asti. Anteeksi Jassu nyt vaan, mutta miten ihmeessä siinä satulassa oikein pitäisi muka yrittää istua edes mitenkään järkevästi, kun se parhaansa mukaan yritti vääntää ratsastajan kaikin mahdollisin puolin väärään asentoon?!? Ihme kun en löytänyt itseäni väärin päin ja nurinniskoin. No, joka tapauksessa, kun mä sain lopulta istuntani edes suunnilleen järkevän tuntuiseksi, mä pyysin Tegurin liikkeelle. Oli ihan positiivinen yllätys, että se lähti vain tyynen rauhallisesti kävelemään sen sijaan, että olisi yrittänyt singota kuuta kiertävälle radalle ensimmäisestä pienestä pohkeiden hipaisusta. Siihen mä olin saanut tottua sen seitsemän vuoden aikana, kun mä olin omistanut mun oman kuurakettini, joka myös fwb-ruuna Theona tunnettiin.

Tegurin kouluhevostaustaa oli vaikea olla huomaamatta. Sen kaikki askellajit olivat laadukkaita ja se hakeutui luonnostaan kulkemaan oikein päin jo heti alkukäynneistä alkaen. Hevonen oli kyllä todellinen kultakimpale tämän pienen, pohjois-Norjalaisen ponitallin ja ratsastuskoulun hevosten joukossa. Se oli lempeä jättiläinen, joten sen pystyi antamaan ratsuksi myös ei kovin kauaa ratsasteneillekkin, mutta toisaalta se oli loistava opetusmestari myös ratsastajille, jotka osasivat jo herralta vaatia enemmän. Ja kyllähän mä itsekin sain paljon siitä hevosesta irti.

Tunnin aiheena oli tällä kertaa avo- ja vastataivutukset kaikissa askellajeissa. Me päästiin Tegurin kanssa jo alkuverryttelyiden aikana ihan kivaan yhteisymmärrykseen, joten siitä oli mukava siirtyä itse tehtävän pariin. Tunnin tehtävät olivat oikein mukavia ja niitä tulisi takuulla hyödynnettyä myöhemminkin Theon kanssa treenatessa. Alkuun mä olin vähän turhan varovainen apujeni kanssa erityisesti avotaivutuksesta vastataivutukseen siirryttäessä, mutta se alkoi pikkuhiljaa sujumaan paremmin. Erityisesti avotaivutukset sujuivat tänään kivasti Tegurin kanssa, enkä mä sortunut taivuttamaan sitä liikaa, vaikka ruuna olikin melkoisen taipusa kaulastaan. Mä keskityin huolehtimaan, että ruunikko hevonen taipuu koko rungostaan sen sijaan, että se taivuttaisi vain kaulansa banaaniksi.

Tunnin lopuksi harjoitusravista takaisin kevyeen raviin siirryttäessä mä sain pienen maistiaisen suuren hevosen lennokkaasta lisätystä ravista annettuani sille hieman enemmän ohjaa. Ruuna liiteli tyytyväisenä menemään ja mä en voinut muuta kuin hymyillä ja nauttia. Tegur osoittautui kyllä todella kivaksi ratsuksi ainakin tämän tunnin perustella, ja erittäin mielelläni sen selkään uudelleenkin kiipeäisin. Siis siitä yleissatulasta huolimatta.
_________________________
Merkintä 23, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020
kirjoittaja Joona
lähetetty Ke 28 Loka 2020, 00:48
 
Etsi: HeA+ » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 10.10.2020 (HAP #3) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 3
Luettu: 120

Feitlin puuhat

Uus vanha kasvo 15.10.

Tänään olisi oiva päivä käydä testaamassa itsenäisellä ratsastuksella lähialueen maasto mahdollisuuksia. Niin mä ajattelin, kun mä asettelin mun hienoa (mutta vähän pientä)  keltaista pyörääni tallin seinän vierustalle. Mun pitäisi vaan löytää joku vapaaehtoinen mun seuraksi, koska mähän en saanut mennä vielä yksin. Mä olin juuri marssimassa muina miehinä (tai tyttöinä) ison tallin ilmoitustaululle, kun mä huomasin jotain todella mielenkiintoista. Mä hengaan yleensä monta tuntia tallilla, normaalisti ainakin torstaina, perjantaina ja lauantaina, mutta mä en ollut aikasemmin törmännyt näin kiinnostavaan ilmiöön. Tämä kyseinen ilmiö seisoi tarkalleen ottaen ison tallin kolmannessa karsinassa, ja näpäytti Jätkää juuri jostain ruunan toilailusta. Harrastiko kaikkien (tyhmän siskoni Adan ja äidin) ylistämä Livia Dalsvik Kvaak (tai jotain sinne päin) ratsastusta ja hevosia? Ja vielä tarkemmin, oliko hän, uskomattoman upea kilpahiihtäjä päläpälä löytänyt juuri Shelyesiin, johon hänen hyvä ystävänsä Ada ei suostu astumaan jalallakaan?

Okei. Tämä piti tehdä nyt coolisti. Ohitat Livian normaalisti kävelemällä ja tervehdit nopeasti nyökkäämällä. Jep, kyllä, varsinkin jos löntystää isoja kumppareita raahaten ohi, kolistelee itsensä harjapakkiin ja jää takin hupusta kiinni satulatelineeseen.
"Elisa? Kato moi. Sun siskos onki kertonu, että pyörit täällä", blondi käänsi päätään juuri parahiksi nähdäkseen tunarointini.
"Hei Liv!" vastasin ihan yhtä iloisesti (eli sellaisella hassulla ilmeellä, joka on naamalla silloin, kun ei oikein tiedä mitä mieltä pitäisi jostakin olla), "Mitä sä teet Jätkän karsinassa?  Sehän on Katyan hevonen", jatkoin ihmetellen.
"Mä hoidan sitä", Liv vastasi mulle hymyillen. Se oli jotenkin aavistuksen liian ylpeän näköinen.
"Ahaa", nyökkäsin, "Mä en tiennyt, että Jätkälle haettiin hoitajaa." Ei sillä, että mä olisin halunnut sen hoitajaksi. Totta puhuen mun mielestä koko hevonen oli vähän pelottava. Se luimi usein ja välillä se ryskäsi edestakaisin karsinassaan. Vaikka Liv näytti kyllä pärjäävän sen kanssa ihan hyvin. Blondi oli kovinkin pelottoman näköinen ottaessaan ruunan kavioita, samalla kun Jätkä meinasi napata häntä hampailla takamuksesta.
“En mäkään ennen kuin hain”, Liv vastasi pyllistellen edelleen mun suuntaani. Mielenkiintoista.

Olin jo melkein ohittanut Jätkän karsinan, kun sain päähäni hyvin oleellisen kysymyksen. Tai ainakin mun mielestä tosi oleellisen.
"Ooksä saman ikänen ku Ada?” kysyin.
“Joo? Mehän ollaan samalla luokalla”, Livia vastasi kulmiaan kohottaen.
“Hmph, voi persikka.”
“Häh?” tyttö katsoi mua lievästi huvittuneena.
“Ei mitään”, mä totesin viattomasti hymyillen. Piru vieköön, vieläkään ei tärpännyt mun vapaaehtois valvojaystäväisen etsinnässä.

Mä olin toivonut synttärilahjaksi ponia. Sellaista hienoa ja kilttiä, joka olisi oikein pörröinen ja söpö vuonohevonen. Äiti sanoi edelleen ei. Sen takia mä toivoin yksityistuntia ja uutta sulkismailaa. Niihin äiti myöntyi paljon paremmin kuin poniin. Se vähän harmitti, mutta mä aioin jatkaa mun suostuttelua, vaikka hamaan tappiin asti. Mun synttäreihin on yhteensä 22 päivää, ja mä olen jo suunnitellut, mun uraa uurtavat synttärijuhlat. Niitä odotellessa mä kuitenkin kalastelin Feitlin pihatosta, varustin sen ja marssin maneesin ovelle vihellellen. Mä en ollut löytänyt vielä valvojaystävää, joten mun täytyi tyytyä maneesin toisella puolella menoon samaan aikaan, kun tunti pyöri toisella.

Feitli oli tavalliseen tapaansa reipas, enkä mä ollut vielä niin hyvä, että mä olisin keksinyt mitään oikeasti fiksuja tehtäviä tehtäväksi. Niinpä me tehtiin vaan ympyröitä, vähän lisää ympyröitä ja vielä muutamia ympyröitä. Jos jotain positiivista, niin Janni, joka oli pitänyt toisella puolella tuntia, sanoi jonkin aikaa pyörittyäni, että Feitli asettuu hyvin. Mä en ihan älynnyt miten ihmeessä se pystyi samaan aikaan opettamaan, ja seuraamaan sivusilmällä mitä mä tein. Eipä siinä, Janni oli hyvä ope ja se oli kuulemma mennyt Joonan kanssa naimisiin. Tai kihloihin. Tai johonkin vakavaan mihin aikuiset ihmiset menee. Onneksi mun ei tarvinnut olla näistä perillä vielä vähään aikaan. Feitlin seura riittäisi vallan mainiosti nimittäin.

Viides vakoilija


Merkintä 5, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 11.10.2020
kirjoittaja Elisa
lähetetty Ti 27 Loka 2020, 22:30
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Feitlin puuhat
Vastaukset: 23
Luettu: 1373

Nitan päiväkirja

26.10. - Uusi viikko

”Mulla on koko joulukuu vapaata!” hihkuin riemuissani Annulle, joka makasi sohvalla selällään ja selasi puhelintaan. Työnantajalta oli juuri tullut sähköpostia, ja lomapäiviä olikin kertynyt enemmän kuin muistin. Hänen ehdotuksestaan voisin siis pitää ensimmäistä kertaa opiskelujen jälkeen kunnollisen joululoman.
”No oho, enemmän kuin mulla”, Annu totesi silmät kiinni ruudussa.
”Meinaatko tulla käymään Suomessa?” hän kysyi. En ollut ajatellut asiaa, olin viettänyt joka ikisen joulun perheeni kanssa, mutta matka Suomeen olisi pitkä. Enkä tiedä, voisinko jättää Dantea yksin jouluksi.
”En osaa vielä sanoa”, vastasin vähän vaisuna.
”Mutta mun työpäivä loppui nyt, mennäänkö moikkaamaan Dantea?” kysyin Annulta, joka kääntyi istumaan, mutta kirjoitti vielä viestinsä loppuun.
”Joo, ihan just.”

* * *

Tallilla oli jo jonkin verran porukkaa, vaikka kello oli hädin tuskin kolmea. Auroraa ei näkynyt, hän oli varmaan vielä töissä. Harmi, olisin mielelläni esitellyt siskoni hänelle. Sen sijaan kävelimme kuitenkin pihatolle, ja pääsin esittelemään Ronjan Annulle.
”Siis mitä, onko tuossa vuonoponia ja issikkaa? Ihan sairaan söpö”, hän sanoi ja ihaili kirjavaa tammaa, joka juoksi innoissaan kilpaa Wildan kanssa.

Haimme Danten tarhasta ja veimme sen sisälle talliin. Esittelin Annulle varustehuoneen sekä tallituvan, ja käytävällä meitä vastaan tuli hyvin vakavan näköinen Janni. Tervehdin naista iloisesti, mutta hän tuntui olevan aivan ajatuksissaan.
”Siis ihan kamala se Sonian tilanne”, hän sanoi. Olin hieman hämilläni, oliko jotain uutta sattunut? Patistin Annun etsimään Danten varusteämpärin ja jäin kuuntelemaan, kuinka Janni kertoi, mitä Sonian koiralle oli käynyt.
”Siis mitä ihmettä? Hyi hitto”, sain sanottua kaiken epäuskon keskeltä. Olin kuullut vastaavaa tapahtuneen muille, mutta en ikinä kenellekään läheiselle. Voi Sonia-parka, miten näin edes voi käydä?

Keskustelun päätteeksi kävelin järkyttyneenä Danten karsinaan, jossa Annu harjasi tammaa kovaa vauhtia. En halunnut huolestuttaa naista asialla, joten yritin nostaa kasvoilleni hymyn ja siirtää ajatukseni muualle. Oksetti.

* * *

Annu katsoi vierestä, kun kevensin Danten ravin tahtiin kentällä.
”Siis se liikkuu tosi hyvin”, kommentoi hän katsoessaan tamman rentoa mutta reipasta askelta.
”Pääset kohta selkään, jos haluat”, kommentoin naiselle.
”No äh, mulla on huonot kengät”, hän sanoi ja viittasi valkoisiin tennareihinsa. Oli siinäkin meillä hevostyttö.
”Mutta jos se maastotarjous on vielä voimassa, niin voin kyllä huomenna lähteä tutustumaan Norjaan hevosen selästä”, hän sanoi. Sopi oikein hyvin.
”Älä sitten ihan uuvuta Dantea, meillä on illalla valmennus”, muistutin naista vielä kun nostin laukan.

* * *

Kun hoidin Dantea ratsastuksen jäljiltä, alkoi talliin ilmaantua enemmän porukkaa. Ensimmäiset tuntilaiset ihmettelivät tuntilistaa, ja myös Anie tuli tuomaan hevosensa sisälle. Annu oli lähtenyt kiertämään tallipihaa ja tuli pian takaisin hymyillen.
”Löysin oppaan huomiselle”, hän sanoi ja tuli harjan kanssa Danten karsinaan.
”Kenet?”
”Se oli se joku Matias”, hän sanoi ja alkoi harjata Danten kaulaa. Matias?? No ei kai siinä, ihan mukava mieshän Matias oli, mutta ei hän koskaan minun kanssani tarjoutunut maastoon lähtemään.
”No kiva”, vastasin Annulle hymyillen mielessäni.

* * *

Vietimme tallilla pitkän illan, ja Annu pääsi myös tutustumaan Ronjaan paremmin. Samalla, kun nainen rapsutteli ponia, me Auroran kanssa keskustelimme Sonian tilanteesta.
”Voidaanko me tehdä jotain?” hän mietti. Toivoin mielessäni, että kunpa vain saisimme Sonian koiran takaisin henkiin, mutta tyydyin pudistamaan päätäni.
”En tiedä. Olla tukena”, vastasin. Se oli ainoa, mitä osasin tähän hätään tehdä.
”Ja onhan Sonialla onneksi kuitenkin Steen”, sanoin Auroralle jättäen kaikki vihjailut tällä kertaa väliin. Huoli Soniasta oli kova.

* * *

Illalla kävimme vielä Annun kanssa läpi, mitä Danten kanssa tuli muistaa. Nainen oli kuitenkin ollut tamman selässä niin monta kertaa, että uskalsin hyvillä mielin päästää kaksikon maastoon. Matiaksesta taas en ollut niinkään varma.
”Ja pidä puhelin päällä ja soita heti, jos tulee jotain”, yritin sanoa Annulle samalla kun pesin hampaitani.
”Joo joo”, hän vastasi naurahtaen, varmasti lisäten mielessään kyllä äiti.

--------

Merkintä 24, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020
kirjoittaja Nita
lähetetty Ti 27 Loka 2020, 17:37
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Nitan päiväkirja
Vastaukset: 27
Luettu: 969

Jannin päiväkirja

27.10.2020
Liam


Hugo tempoili hihnassaan iloisena päästäessäni sen auton takapenkiltä Shelyesin pihaan. Kieli pitkällä läähättäen se katseli innoissaan ympärilleen ja jähmettyi sitten tuijottamaan kentällä löntystelevää Jätkää.

”Noni, tuus nyt!”

Kaikki ne Svolværin ja Kabelvågin koiranomistajat, joiden korviin Sonian koiran Kennyn kohtalo oli kantautunut, oli vallannut hysteria. Kukaan ei uskaltanut päästää omaa nelijalkaistaan silmistään. Joona oli töissä, enkä minäkään (vaikken ylireagoiva, saati hysteerinen koskaan olekaan) uskaltanut jättää Hugoa yksin kotiin. Siispä olin päättänyt raahata labradorini mukaan tallille, mistä se tietenkin oli valtavan innoissaan. Hugo oli täydellinen tallikoira, se ei pelännyt hevosia, muttei myöskään mennyt liian lähelle, saati haukkunut niille. Niinpä se heilutti häntäänsä innosta pinkeänä niin, että koko sen takapuoli heilui puolelta toiselle hännän mukana. Voi Hugo, kunpa vaan tietäisit, ajattelin.


Robbarilla oli tänään vapaapäivä, joten annoin sen möllöttää karsinassaan kaikessa rauhassa ja lähdin Hugo vierelläni jolkotellen kipaisemaan Jassulla.

Catu ja Jassu kinastelivat taas jostain tavallisen kotoisaan ja toverilliseen tapaansa, kun mutaa kengistäni kopistellen painelin sisälle. Hugo riuhtaisi hihnan käsistäni kuullessaan Jassun tutun äänen keittiöstä ja rynni kuratassuineen kiehnäämään Jassun jalkoihin, hyppi sen reisiä vasten rapsutuksia kerjäten ja antoi välillä Jassulle, välillä Catulle kuolaisia pusuja.

”No kuka tuli? Onko se meidän lempilapsi Hugo, onko?” Jassu lässytti saaden Catun pyörittelemään silmiään.
”Sori, se varmaan sotki teidän vaatteet kun se on ihan ravassa. Ulkona on aika mutasta”, virnistin, ja kaadoin itselleni kahvia.
”No paskassa tässä ollaan jo muutenkin.”

”Kuulitko jo Kennystä?”
”Joo”, vastasin. Hetken kestäneen hiljaisuuden katkaisi Hugon vaativa murahdus, ja Jassu jatkoi koiran rapsuttamista hajamielisesti.

”Sen takia mä Hugon tänne oikeestaan toinkin, kun ei sitä uskaltanut yksin kotiinkaan jättää.”
”No me vahditaan tätä kullannuppua oikeen mielellään tuntien ajan! Eiks vaan Hugo? Jäät tänne tekemään Jassu-tädin kanssa paperihommia!” Jassu leperteli.
”Voi olla et jää työt tekemättä”, hymähdin hiljaa.

”No mutta, mäpä tästä meen viemään tuntilistat”, suoristauduin, hörppäsin loput kahvit kurkustani alas ja hyvästelin Catun ja Jassun.


Loikkiessani pihamaan yli mutaisimpia kohtia väistellen osui katseeni kaiketi tupakalle suuntaavaan Liamiin. Liam oli vetänyt hupun päähänsä ja työntänyt kätensä syvälle nukkavierun takkinsa taskuihin. Tallista kottikärryjen kanssa ulos astellut Christian vilkaisi tupakkaansa sytyttävää Liamia ja sihahti, muttei mun kylmäävän katseen nähtyään sanonut mitään.

Hetken emmittyäni harpoin kiiltonahkaiset saappaat märkään pihamaahan upoten Liamin luo. Se nosti katseensa ja ojensi röökiään.

”Ei kiitti, mä en polta”, sanoin.
”Arvasin. Sä näytät sellaselta joka vetää mieluummin vihreetä protskusmoothieta kuin Marlboroa. Ei pahalla.”

Hymähdin. Olimme hetken verran hiljaa.

”Osaatko sä ratsastaa?”

Liam hämmentyi kysymyksestä niin, että alkoi yskiä ja kesti hetki, ennen kuin miehenalku sai kerättyä jälleen itsensä.

”Minä? Ratsastaa?” se kysyi huvittuneena, ja olin ensimmäistä kertaa näkevinäni sen kasvoilla jonkin hymyn tapaisen. ”En helvetissä, enhän mä ollut suurin piirtein ees nähnyt hevosta ennen kuin mä tänne tulin. Oon täällä vaan koska on pakko, ja vaan lappaamassa paskaa, siinä se.”
”Mitä jos kokeilisit?”

Liam tumppasi tupakkansa edelleen naureskellen. ”Saat kyllä yrittää aika kauan, jos meinaat saada mut satulaan.”

”Onneksi mä en satu olevaan luovuttajatyyppiä”, totesin.


Ehdin jo kääntyä lähteäkseni talliin, kunnes pysähdyin ja käännyin kannoillani.

”Kuule Liam?”
”Niin?”
”Mä en usko että sä teit sen.”
”Jaa.”
”Eikä kovin moni muukaan usko oikeasti. Christian nyt on Christian, mutta noin niinku muuten.”
”Kiva.”


Ilmoitustaululla pyöri jo tuntilaisia, kun kiinnitin käsin kirjoitetun lappusen taululle. ”Jes, Venni!” iloitsi joku, toinen harmitteli menevänsä Aagella.

Harmaaseen pukeutunut nukkavieru poika livahti ohitseni huomaamatta kuin aave. Hetken verran jäin katsomaan rappusiin katoavan huppupään perään.

Jokin siinä ulkopuolisen oloisessa, hieman reppanassa ihmisessä huusi minulle, että auta.  


________________________
Merkintä 6, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Janni
lähetetty Ti 27 Loka 2020, 17:27
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Jannin päiväkirja
Vastaukset: 3
Luettu: 225

Linnean päiväkirja

27.10.2020

Iskä halus viedä mut tänään kouluun. Se ei ollut halunnut tehdä sitä ollenkaan koko sinä aikana kun me oltiin asuttu Norjassa ja mä olin käynyt koulua. Mä ihmettelin sen intoa koko ekan tunnin mutta sitten mun oli pakko keskittyä koulunkäyntiin.

Koulupäivän loppuessa iskän yllättävä innostus viedä mut kouluun selvisi. Poimittuaan mut kyytiinsä me lähdettiin ajamaan johonkin. Lopulta iskän päämääräksi paljastu Svolvær rytterhus ja mä ihmettelin että mitä se meinasi. Se kai näki mun ilmeestä kysymyksen.

”Sullahan on ne kisat ens kuus? Ajattelin että voitaisiin käydä ostamassa sulle kisavaatteet kun sulla ei taida sellaisia olla?”
Mä nousin hämmentyneenä iskän perässä autosta ja lähdin kävelemään sisälle liikkeeseen. Vaikka liike ei ollut iso, mulla meni hetki silti tajuta että tilanne on totta ja että mä sain alettua katselemaan itselleni kisavaatteita.

Mä sovitin ekana monia ratsastushousuja, ennen kuin löysin sopivat ja sitten päädyttiin löytämään mulle valkoinen kisapaita jossa meni siniset koristeraidat ja lopuksi ostettin vielä sininen kisatakki jossa oli muutama hopea blingi. Iskä halusi ostaa mulle vielä uudet hanskatkin ja monta sataa kruunua myöhemmin me asteltiin ulos liikkeestä ja mä olin vain entistä hämmentyneempi.

Iskä vei mut vielä syömään ja kun me ajettiin syömään mä näin jotenkin tutun näköisen ihmisen lähtevän just sen ruokapaikan rannasta. Mulla meni hetki ennen kuin tajusin että se oli se Liam joka oli ilmestynyt Shelyesiin ja jolle Christian oli tosi inhottava. Iskä huomasi että mä tunnistin sen mutta se ei onneksi kysynyt multa mitään Liamiin liittyen, koska en mä tiennyt mitä mä olisin vastannut koska en mä oikeestaan ees tuntenut Liamia, saati puhunut sille ikinä.

Syömisen jälkeen me ajettiin kotiin ja mä laitoin heti mun uudet kisavaatteet roikkumaan henkarille ja mä ennvoinut edelleenkään tajuta että iskä oli omasta tahdostaan ostanut mulle kisavaatteet.

#Tarinatempaus2020 / merkintä 10 / 1.10.2020
kirjoittaja Linnea
lähetetty Ti 27 Loka 2020, 16:41
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Linnean päiväkirja
Vastaukset: 6
Luettu: 203

Joonan päiväkirja

Pettymys
26.10.2020 - #janna

Mä heräsin jo kukonlaulun aikaan ja hetken sängyssä pyörittyäni nousin ylös ja lähdin Hugon kanssa ulkoilemaan Jannin jäädessä vielä kotiin nukkumaan, koska sillä oli tänään vapaata töistä. Ulkona oli vielä hämärää ja vettäkin sataa tihkutti, kun lähdimme innokkaan labradorinnoutajan kanssa sairaslomani aikana jo melkein rutiiniksi muodostuneelle aamukävelyllemme. Mä en huonosta ilmasta välittänyt, vaan vedin pipoa ja tuulitakkini huppua vähän syvemmälle päähäni ja marssin päättäväisesti läpi tuulen ja sateen. Hugo luimisti hieman korviaan surkean ilman huomatessaan ja yritti kääntyä ympäri heti kotipihassa, mutta lähti sitten lannistuneena lenkille. Se koira oli todellinen hienohelma, ainakin mitä sateeseen tuli. Sitten se kuitenkin tallilla saattoi innoissaan kieriä kuralätäköissä ja hevosen paskassa? Mä en ihan aina pystynyt ymmärtämään sen ajatusmaailmaa, mutta kiva lenkkikaveri se kuitenkin oli noin yleisesti ottaen.


"Huomenta", huhuilin hiljaa makuuhuoneen puolelle saatuani Hugon kuratassut pestyä ja kuivattua lenkin jälkeen, "Vieläkö täällä nukutaan?"

Vastaukseksi sain vain epämääräistä muminaa. Mä olin jo sulkemassa huoneen ovea ajatuksena antaa Jannin vielä nukkua, mutta Hugo innostui emäntänsä äänen kuullessaan ja pääsi livahtamaan makuuhuoneeseen ennen, kuin ehdin kissaa sanomaan. Koira pomppasi muitta mutkitta suoraan parisängylle ja meni häntä heiluen herättämään Jannin märillä pusuilla.

"Anteeksi kun herätin", kiiruhdin pahoittelemaan, "Tai no, Hugo herätti…"

"Ei haittaa, onhan tässä jo ihan tarpeeksi tullut nukuttua", nainen hymyili ja haukotteli sitten makeasti saaden kauniit, kylmänharmaat silmänsä vettymään.

"Ihan varmasti?" naurahdin ja kumarruin antamaan suukon naisen päälaelle, sen pyyhkiessä märkiä silmiään.

"Joo joo", se hymähti ja nousi sängystä ylös, "Tuu, mennään laittaan aamupalaa, mulla on kauhee nälkä."

Janni söi aamupalaksi jättilautasellisen puuroa ja marjoja, mä söin loput kattilan pohjalle jääneet puurot ja tein lisäksi itselle muutaman leivän. Ja luonnollisesti aamupalaani kuului myös muutama särkylääke selkäkipujani helpottamaan. Ratsastuskoulujen piirinmestaruuskilpailut alkoivat pikkuhiljaa kolkutella jo aivan nurkan takana, ja mulla ei ollut edelleenkään mitään tietoa siitä, olisiko mulla mitään mahdollisuutta osallistua niihin itse ratsastajana.


***


"Mä ajattelin klipata Theon tänään", huikkasin tallivaatteet päällä Jannille kylpyhuoneeseen, missä se oli meikkaamassa, "Sillä on niin pitkä karva, että se on aina ihan hiessä liikkuessaan vähänkin raskaammin."

Koska vastausta ei kuulunut, mä kävelin kylppärin ovelle ja jatkoin varovaisesti: "Ja… Mä mietin myös, että voisin ehkä tänään kiivetä Theon selkään. Edes hetkeksi. Kokeilla mitä tuo selkä tykkää."

"Anteeks MITÄ?" Janni karjaisi niin kovaa, että paritalomme seinänaapurit takuulla viimeistään nyt heräsivät yöuniltaan, "JOONA VUORINEN, OLETKO SÄ AIVAN TÄYS IDIOOTTI VAI MIKÄ?"

"En, koska -- ", mä yritin aloittaa epävarmasti, mutta Janni tunki kätensä mun suun eteen niin, että en saanut sanaa suustani.

"Nyt sä kuuntelet mua. Sun selkä on edelleen siinä kunnossa, ettet selviä ilman särkylääkkeitä ja sit vaan casuaalisti ilmotat että joo hei määpä ajattelin ratsastaa tänään?!?" Janni paasasi kuin myrskynmerkki antamatta mulle mitään mahdollisuutta puhua, "Mä luulin, että sulla sen verran ois järkeä päässä, että malttaisit kuntouttaa selkäsi kunnolla. Ilmeisesti ei."

Jannin kylmänharmaat silmät näkivät takuulla mun sieluun asti sen poratessa jäätävän katseensa suoraan mun silmiin. Se ei näyttänyt vihaiselta, vaan pikemminkin ehkä… pettyneeltä? Huolestuneelta? Naisen katsetta oli vaikea tulkita, enkä mä saanut sanaakaan ulos suustani, vaikka se jo laskikin kätensä pois mun suun edestä. Mä vain seisoin hievahtamattakaan paikallaan, kun se loi muhun vielä viimeisen silmäyksen ja kääntyi sitten takaisin peilin ääreen. Sanaakaan sanomatta se otti meikinpoistoliinan ja pyyhki poskestaan mustat ripsivärit, jotka olivat levinneet aivan miten sattuu naisen tökättyä aiemmin itseään ripsarilla naamaan.

"Mä meen tallille", huokaisin lopulta ja käänsin selkäni naiselle.

Mä pystyin suorastaan tuntemaan ne selkää polttavat, myrkylliset katseet, mitä sain osakseni kävellessäni eteiseen, minne Jannilla oli suora näköyhteys kylpyhuoneesta. Rikkumattoman hiljaisuuden vallitessa mä puin takin päälleni, pipon päähän, kengät jalkaan ja hanskat käteen. Mä kaivoin auton ja kodin avaimet taskustani ja avasin ulko-oven, molempien pysyessä edelleen vaiti.

"Hauskaa vapaapäivää", mä sanoin hiljaa ennen kuin suljin oven perässäni. Se loksahti lukkoon ja mä tiesin jo silloin, että takaisin ei olisi tulemista vielä moneen tuntiin.

Voi helvetti.

Mä olin onnistunut pilaamaan Jannin koko tämän viikon ainoan vapaapäivän. Ja myös oman päiväni. Mä tiesin, että Janni ei tulisi hyvin suhtautumaan ajatukseeni, mutta en mä ihan tuollaista tulivuorenpurkausta ollut kuitenkaan odottanut. Vaikka kyllähän mä tiesin myös, miten huolestuneena se oli vierestä seurannut mun selän kuntoutumista. Mutta mä en ikinä olisi uskonut, miten pahalta saattoi tuntua, kun kylpyhuoneessa Jannin katsoi mua sen pettyneillä silmillä, lähestulkoon… säälien? Sitäkö se oli? Sääliä? Pelkoa? Huolta? Pettymystä? Niitä kaikkia yhdessä? Pettymyksen tuottaminen oli mun mielestä ehkä yksi maailman kauheimmista tunteista, ja siinä mä olin todellakin onnistunut tahtomattani.


Tallilla mä siivosin Robinin ja Theon karsinat sekä klippasin Theon mun ajatusten ollessa yhtä suurta pyörremyrskyä ja vuoristorataa. Theokin alkoi hermoilemaan mun ollessa niin poissaoleva, ja lopulta se tyrkkäsi mut äkäisesti kumoon kävellessäni sen pään edestä. Selkä ei tuntunut siitä tykkäävän, ja se vihloi koko loppuajan aivan helvetillisesti, mutta hammasta purren mä sain kuin sainkin hevoseltani ajettua ylimääräiset karvat pois. Klippauksen jälkeen mä kävin juoksuttamassa Theon kentällä tuulessa ja sateessa, enkä suonut ajatustakaan ratsastamiselle. Mun oli pakko myöntää, että Janni oli ollut aivan oikeassa. Mun pitäisi malttaa mieleni ja pysyä poissa hevosen selästä niin kauan aikaa, että saisin siihen luvan lääkäriltä. Eikä se ollut vielä. Seuraava kontrollikäynti olisi muutaman päivän päästä, ehkä mä sitten voisin varovasti tiedustella asiaa.


Monen tunnin kuluttua mä istahdin aivan läpimärkänä ja rättiväsyneenä autoni rattiin. Mun pitäisi lähteä kotiin. Pyytämään anteeksi Jannilta.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 22, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020
kirjoittaja Joona
lähetetty Ma 26 Loka 2020, 23:30
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Joonan päiväkirja
Vastaukset: 7
Luettu: 596

# Tallikirja 2017 -->

Syystalkoot / vuosipäivä 24.10.2020

Tänään. Tänään siitä oli kokonaiset kahdeksan vuotta, kun mä olin taluttanut Hetan ensimmäistä kertaa pihattotalliin omaan karsinaansa oranssi riimu päässään. Ja alle kahden kuukauden kuluttua siitä olisi kolme vuotta, kun mä talutin sen sieltä viimeistä kertaa pois. Se ei kuitenkaan ollut oleellista, vaan se, että mä olin toden totta asunut Norjassa taas jo kahdeksan vuotta. Samaan aikaan mä muistin sen päivän kuin eilisen, mutta sitten taas se pikkuinen seiskaluokkalainen Beata oli niin kaukana menneisyydessä, että mua melkein nauratti. Olisko se uskonut Petterin ensimmäistä kertaa tavatessaan tekevänsä lapsen sen kanssa vuosia myöhemmin? No ei todellakaan. Siinä iässä viiden vuoden ikäero oli huomattavasti paljon enemmän kuin nyt.

Ensilumi oli tipahdellut aamuyöstä Svolværiin, ja mä kiitin onneani siitä, että isä oli vaihtanut mulle talvirenkaat viime viikonloppuna. Ihan hirveästi ei olisi houkutellut lähteä liukastelemaan edes nelivedolla kohti Shelyesiä ilman nastoja.

Tallilla oli jo täysi tohina päällä, kun mä kävelin isoon talliin sisään ja näin Jassun.
”Moi! Sulle onkin säästynyt just sopiva tehtävä”, se kertoi edes kysymättä, meinasinko mä talkoilla. Totta munassa mä meinasin, mutta Jassulla ei selvästi käynyt mielessäkään mikään muu vaihtoehto.
”Ai jaa, no kiva”, mä naurahdin. ”Minkähänlainen homma?”
”Saat askarrella halloween-koristeita ens lauantaita varten. Kaivertaa kurpitsoja ja muuta semmosta. Niin kai sä oot tulossa ens lauantaina?”
”No saa nähdä, en ainakaan maastoon.”
”Mitä? Tottakai sä tuut mukaan.”
”No en mä ainakaan ratsasta, enkä kyllä aatellut lenkkeilläkään semmosta matkaa”, mä naurahdin ja Jassu pyöräytti silmiään.
”Ei kun ajat Aagella, Mathilde ja Lilja tulee kyytiin. Kyllähän sä ajaa osaat. Mä voin aivan hyvin jättää väliin.”
”No en mä nyt sun paikkaa voi viedä.”
”Miten niin et voi? Joo joo, mä laitan sun nimen listaan Aagen kuskiksi. Kai sä jäät yöksi?” se vielä huikkasi jatkaessaan tohinoitaan johonkin, enkä mä ehtinyt kieltäytyäkään Jassun kadotessa näköpiiristä.

Taukotuvassa ei ollut vielä ketään, mutta pöydällä oli iso rivi pyöreitä oransseja kurpitsoja, pari puukkoa ja hirveä kasa askarteluvälineitä. Mä en ollut ikinä koskenutkaan kurpitsaan, mutta tässähän sitä oli hyvä harjoitella, vielä ennen kuin kukaan tulisi katsomaan mun totaalista epäonnistumista.

Ensimmäinen ongelma: puukko. Kaikki taukotuvan veitset olivat enemmän tai vähemmän tarpeeksi teräviä korkeintaan kirjeen avaamiseen, joten koikkelehdin portaat alas ja kävin varastamassa rehuhuoneesta säkkien avaamiseen tarkoitetun puukon. Ei sekään terävimmästä päästä ollut, mutta ihan käyttökelpoinen. Oven pielestä nappasin mukaan vielä mattopuukon, koska se voisi olla parempi koristekaiverruksiin.

Toinen ongelma: asento. Mihin tahansa mä yritin saada kurpitsan tukevasti eteeni, se oli joko liian korkealla ettei mun kädet olisi väsyneet heti (pöydällä), tai sitten mun uhkaavasti kasvava mahani oli viemässä siltä kaiken tilan (sylissä). Lopulta päädyin kuitenkin avaamaan kurpitsan niin, että se oli pöydällä, ja mä seisoin siinä vieressä. Syötävän osan poistaminen oli kuitenkin ensimmäisenä vuorossa, ennen kuin mä voisin alkaa tekemään mitään koristeellista (eli todella rumaa).

Kurpitsan tyhjennys oli niin työmaa, että mä päätin pitää kahvinkeittotauon, ennen kuin alkaisin keksiä koristekaiverruksia. Juuri napsautettuani keittimen päälle taukotuvan ovi kävi, ja kaksi pientä tyttöä käveli sisään.
”Öö, moi”, sanoi niistä ensimmäinen. Toisena tuli pitkillä vaaleilla hiuksilla varustettu vaaleanpunaiseen pukeutunut.
”Moikka”, mä vastasin. ”Tuuttekste askartelemaan mun kanssa?”
”Joo.”
”Okei, kiva! Siinä on pöydällä kaikenlaisia tarvikkeita, mä mietin et semmonen kurpitsanauha olis ainakin varmaan hauska. Silleen että taittelee sen paperin ja sit leikkaa kurpitsan muodon siihen ja sit avaa sen paperin niin siinä on silleen monta kurpitsaa rivissä”, mä selitin.
”Joo, mä tajusin kyllä”, sanoi ensimmäisenä tullut. Vaaleanpunaiseen pukeutunut ei ollut sanonut vielä mitään.
”No hyvä. Mulla on tossa toi kurpitsaprojekti kesken, mutta mä en ehkä uskalla antaa noita puukkoja teidän käsiin. Ne on niin tylsiä, että ne lipsahtaa helposti.”
”Mä oon seittemän, enkä mikään pikkulapsi”, ensimmäisenä tullut tokaisi ja sen kaveri näytti saavan paskahalvauksen kaverinsa puhuessa niin topakasti Vieraalle Aikuiselle. Mun sielusta kuoli osa. Tulisko munkin lapsesta noin nokkava? Toivottavasti ei.
”Ai sä oot jo niin iso”, mä hymähdin ja kaadoin kahvia mukiini. ”Otatteko kahvia?”
”Yäk!”
Niin mä vähän ajattelinkin, tuhahdin itsekseni ja istuin mukini kanssa sohvalle. ”Ketäs te ootte? Mä oon Beata ja mulla on se vaalea Usva-poni.”
”Ei suomenhevoset oo mitään poneja”, ensimmäisenä tullut kertoi tietäväisenä. ”Mä oon Sandra.”
”Mä oon Mathilde”, mutisi vaaleanpunaiseen pukeutunut niin hiljaa, että mä juuri ja juuri kuulin sen huoneen poikki. Mathilde… Miksi se oli niin tuttu nimi? Ai niin, tämä oli se toinen kärryttelyseuralainen.
”Ai jaa, kiva, sä vissiin tuut kanssa ens lauantaina?”
”Joo.”
”Kiva! Me just Jassun kanssa sovittiin että mä ajan Aagella. Pitäiskö meidän sopia joku teema-asu?”
”Käy.”
”Noni jes kiva, voidaan vaikka pohtia sitä yhdessä tässä koristeiden teon lomassa.”

Sandra näytti vähän loukkaantuneelta, että mä puhuin enemmän Mathildelle kuin sille, mutta mä en ollut siinä mielentilassa, että olisin jaksanut kuunnella kakkosluokkalaisen pätemistä. Toisaalta olisi ehkä pitänyt alkaa opetella jo siihenkin.

Mä olin saanut ensimmäiselle kurpitsalle naaman ja ottanut hatun pois seuraavalta patistaen nuoremmat tytöt kovertamishommiin lepuuttaakseni selkääni taas kerran. Tuvan ovi kävi taas, ja punatukkainen, suunnilleen mun ikäinen nainen käveli sisään. Naama oli etäisesti tuttu, mutta ei tämänkään kohdalla mitään hajua, että mistä.
”Moi”, se tervehti reippaasti ja marssi suoraan kahvinkeittimen luo. ”Säkin oot jaksanut tallille.”
”Joo”, mä vastasin lievästi hämmentyneenä, koska nainen näytti selvästi tunnistavan mut. ”Löysin tämmöstä mulle sopivaa tekemistä.”
”No hyvä. Jassu laittoi mut tänne kans, kun kaikkialla muualla vissiin on jo porukkaa.” Punapää tuntui tajuavan, etten mä varsinaisesti tunnistanut sitä. ”Mä oon Anie, Bumin omistaja. Oltiin mun veljen kanssa siellä sun bileissä.”
Aaaaaivan. Mysteerikaksikko, joita varmaan kaikki olivat luulleet pariskunnaksi, ja joita kukaan ei oikein tuntenut, mutta ei myöskään ollut varma, tunsiko joku muu.
”Aaa, joo, niinpä”, mä naurahdin. ”Siis tunnistin sun naaman, mutten tosiaan keksinyt, että mistä mä sut muistan.”
”Joo, siellä oli mullekin aika paljon uusia naamoja”, Anie hymähti. ”Mitäs, tytötkö on askarrellu kartongista koristeita?”
”Joo ollaan”, Sandra vastasi reippaana ja survaisi saksien kärjet kurpitsoiden silmistä läpi niin, että taukotuvan pöytään ihan varmasti tuli jälki. Mathilde puolestaan näytti taas vähän kauhistuneelta.
”Mulla on tossa toi seuraava kurpitsa kesken. Ottaa vaan selän päälle tommoset huonot työasennot”, mä totesin ja kampesin itseni ylös sohvalta. ”Ei kai se auta kuin jatkaa.”


merkintä 11, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 3.10.2020
kirjoittaja Beata
lähetetty Ma 26 Loka 2020, 15:59
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5126

Theon päiväkirja

Kääpiö ja jättiläinen
25.10.2020

Eilen sataneesta ensilumesta ei ollut enää tietoakaan, kun aamupäivällä talsin Jannin kanssa käsi kädessä loskassa ja vesisateessa kohti oritallia. Se oli menossa maastoilemaan Robinin kanssa, minä koutsaamaan Matiasta Theon kanssa. Matiaksella ja Theolla oli alkanut synkkaamaan ihan kivasti, mutta ratsukon tekemisessä riitti kuitenkin vielä loputtomasti hiottavaa. Mä en halunnut edes ajatella, miten ruosteessa itse olisin sitten, kun joskus pääsisin takaisin hevoseni selkään ja kunnon treenien pariin. Mä olin ollut poissa ratsailta pian jo kaksi viikkoa, ja päivä päivältä mua houkutteli vain enemmän ja enemmän nousta edes hetkeksi mustan ruunani satulaan. Toistaiseksi olin kuitenkin pysynyt maan kamaralla, koska a) Janni pakotti ja b) välilevynpullistuma tykkäsi edelleen muistutella olemassaolostaan tuskaisilla kivuilla aina, kun särkylääkkeiden vaikutus läheni loppuaan. Ensi viikolla se päivä kuitenkin viimeistään koittaisi, koska Halloweenvaellukselle mä lähtisin vaikka pää kainalossa tai selkä paketissa.

Eiliset syystalkoot olivat saaneet mun intohimoisen este- ja kenttäratsastajan nostamaan jälleen päätään, kun me oltiin Jannin kanssa pesty kentän puomit kiiltävän puhtaiksi. Tai no, Janni oli topakasti multa kieltänyt puomien kantamisen, joten mä jouduin pesuhommiin Jannin roudatessa puomeja edestakaisin. Puomeista oli tullut niin puhtaat ja houkuttelevat, että tänään mua harmitti ja turhautti ihan ekstrapaljon se, että joutuisin jälleen kerran vain katselemaan vierestä, kun Matias ratsasti hevosellani.


Oritalliin tultuamme Janni haki Robinin karsinan ovesta riimun ja narun ja lähti hakemaan oria tarhasta, mä hain kottikärryt ja talikon. Karsinoiden siivoaminen oli tällä hetkellä yksi niistä ainoista asioista, mitä tallilla pystyin tekemään, joten mä olin ottanut vastuulleni sekä Theon, että Robinin karsinan puhtauden. Fyysinen työ, edes kevyt sellainen, oli ainoa tapa pitää mut järjissäni, kun sekä ratsastaminen, salitreeni että futiksen pelaaminen oli multa kiellettyjä. Mä napsautin tallin radion päälle ja iskin talikon Theon karsinan puruihin samalla, kun muutaman karsinan päässä Matias ja Janni juttelivat ja laittoivat ratsujaan kuntoon liikutusta varten.

"Me mennään nyt", Janni huikkasi ja talutti Robinin sen karsinasta käytävälle samaan aikaan, kun mä aloin olla valmis Theon karsinan osalta.

"Ilman satulaa? Hulluksikko sä oot tullut?" mä kyselin hämmentyneenä nähdessäni tummanruunikon orin varustuksen maastoreissua varten: kankisuitset ja fleeceloimen.

"Hei rauhotu, me kävellään vaan. Ja Robin on Robin, ei Theo", se naurahti, "Kyllä me pärjätään."

"Ettei nyt vaan sattuis mitään", mä mutisin ja Janni vaan hymyili ja antoi mulle pikaisen pusun poskelle ennen kuin poistui tallista Robinin kanssa. Matias ja Theo lähti samaan aikaan kuin Janni ja Robinkin, ja mä jäin vielä putsaamaan Robinin karsinan. Mä käänsin hiljaisen tallin radiota vähän isommalle ja purin turhautumistani lantaan talikoimalla sitä hieman turhan aggressiivisin ottein kottikärryihin.


Saatuani karsinan siivottua mä kärräsin lannat lantalaan ja palautin kottikärryt paikalleen, ennen kuin suuntasin kohti maneesia, missä Matias oli verryttelemässä Theoa. Ja sitten siellä oli Ella Figaronsa kanssa. Figaron, jonka surkealle käytökselle oli viimein löytynyt syy parin viikon takaisella klinikkareissulla. Mahahaavahan se poniparkaa vaivasi, joten ei ihme että sitä ei huvittanut liikkua ja koko yleisilme oli ollut apea siitä saakka, kun se Shelyesin pihaan oli ensi kertaa astunut. Mahahaava oli onneksi alkanut pikkuhiljaa paranemaan, ja nyt ponia pystyi jo kevyesti liikuttamaan.

"Otahan sitä ohjaa taas vähän paremmin tuntumalle, älä anna sen hevosen kulkea kilometrin pituisena ja etupainoisena", tokaisin Matiakselle sen laukatessa ohitseni, "Nyt sillä on takajalat tallissa ja selkä alhaalla."

Se ohjasi Theon suurelle ympyrälle ja alkoi siinä ratsastamaan hevosta lyhyemmäksi ja aktiivisemmaksi takaa. Pikkuhiljaa meno alkoi näyttää huomattavasti paremmalta, mutta se pieni, viimeinen silaus jäi tänään uupumaan. Mä tiesin tasan tarkkaan mitä se vaatisi ja yritin parhaani mukaan ohjeistaa ja neuvoa Matiasta, mutta se ei ollut niin helppoa. Mä olin ratsastanut Theoa sen satulaan laitosta asti ja mä tunsin sen hevosen läpikotaisin kuin omat taskuni, joten oli yllättävän haastavaa yrittää sanoittaa se, mitä itse tein ratsastaessani Theolla. Se kun tuli itsellä jo niin automaattisesti suoraan selkärangasta ilman kummempaa pohtimista.

Matias siirsi Theon hieman turhautuneen oloisena käyntiin ja antoi sekä ruunan, että itsensä hengähtää hetken. Ella teki samoin hölkkäiltyään Figaron kanssa ravissa eteen-alas -tyyppisesti. Rautias sukkajalka näytti iloisemmalta kuin olin sitä koskaan aikaisemmin nähnyt, ja pärski tyytyväisenä kävellessään.

"Figaro näyttää kivalta", Matias totesi Ellalle kaksikon kävellessä rinnakkain, "Theo on tänään… ei niin kiva."

"Vaihetaanko?" Ella ehdotti yllättäen ja Matias kääntyi hämmentyneenä platinablondin puoleen, "Ratsuja siis?"

"Ai että mä menisin Figarolla ja sä kääpiö Theolla?" Matias naurahti uskomatta tytön sanoja, "Et oo tosissas."

"Oon mä", Ella hymyili ja käänsi jäänsiniset silmänsä suoraan muhun, "Jos siis sulle Joona sopii."

"Sopiihan se", mä nyökkäsin. Tämä sunnuntaipäivä ei paljoa ainakaan paskemmaksi enää voisi muuttua, ja mua vähän nauratti jo pelkkä ajatuskin mini-Ellasta ja jätti-Theosta. Tämä olisi luultavasti juuri sitä jotain, mitä mä olin kaivannut tähän päivään.


Matias ja Ella pysäyttivät ratsunsa ja hyppäsivät alas selästä. Mä tulin katsomosta pois ja menin auttamaan Ellaa Theon kanssa. Matias nyt kyllä pärjäsi Figaron kanssa, joka vain olla möllötti paikoillaan pojan häärätessä jalustinten kimpussa. Se joutui pidentämään jalustinhihnoja vaikka miten monta reikää Ellan tappijalkojen jäljiltä siitä huolimatta, että ei hän itsekään kovin pitkä ollut.

"Tää hevonen on ihan valtava", Ella henkäisi siirtyessään Theon ohjaksiin ja taluttaessaan sen selkäännousujakkaran viereen. "Enhän mä pääse tän selkään tästä jakkaraltakaan."

"Ootas vaan, ku lyhennetään vielä nuo jalkkarit. Kiitä vaan onneasi, että Theolla on nyt koulusatula selässä."

"On tässäkin jo ihan tarpeeksi kulttuurishokkia", se naurahti häivähdys epävarmuutta äänessään.

Mä punttasin Ellan Theon selkään ja sitten autoin säätämään jalustinhihnat sopivan mittaisiksi.

"Joudunko mä ihan oikeasti tekemään kierteet", mä vaikeroin huomatessani, että reikiä ollut riittävästi, "Hemmetin tappijalka."

"Kilometrikoipi", Ella piikitteli nauraen takaisin.


Sillä aikaa, kun mä väkersin kierteitä Ellan jalustimiin, Matias sai omansa säädettyä sopivan mittaisiksi ja se kiipesi hyvin epäluuloisen näköisen Figaron satulaan. Rautas poniruuna huokaisi suorastaan närkästyneesti Matiaksen ottaessa ohjat käteen ja painaessa pohkeensa sen kylkiin.

"Mä niin tunnen sen, miten tää poni vihaa mua koko sydämestään", Matias tuskaili yrittäessään saada ponin liikkumaan edes suunnilleen reipasta käyntiä eteenpäin. "Tää laahustaa ja puhisee niin kuin mikäkin kuivalle maalle joutunut kala."

"Ei vittu, tulipa tää päiväkin nähtyä", Ella kikatti Theon selässä, "Matias ponin selässä. Siis jonkin muun ku Usvan, ei sitä lasketa vaikka ponikokoinen onkin."

"Mä tunnen itteni niin nöyryytetyksi", Matias kommentoi saaden Ellan kikattamaan lähes hysteerisesti, "Äläkä yhtään naura siellä, kyllä kohta hymy hyytyy kunhan Theo pääsee vauhtiin."

Sitä odotellessa Ella ehti vielä kaivaa puhelimensa esiin ja lähettää Matiaksesta ja lurppakorvaisesta ja huokailevasta Figarosta huvattomilla äänitehosteilla höystetyn videon talliporukan whatasapp-ryhmään. Video sai varsinaisen chatin puolella aikaan itkunauruemojitulvan sekä maneesiin melkoisen yleisöryntäyksen tallilla toimettomana hengailevien tallilaisten, eli Lunan, Auroran, Amiran sekä Nitan toimesta.

"Tässähän tulee ihan suorituspaineita, mitä ihmettä mä oon mennyt tekemään", Ella huokaisi hermostuneena jalustimien ollessa viimein riittävän lyhyet hänen huikean pitkille jaloilleen, "Theo oo sit pliis kiltisti."

”Sehän on aina kiltisti”, virnistin Ellalle sen painaessa varovasti pohkeensa mustan ruunan kylkiin. Neiti vain tuhahti vastaukseksi ja otti Theon ohjia paremmin tuntumalle.


Mä en ollut hetkeen nauranut yhtä makeasti kuin katsellessani epätoivoisten Matiaksen ja Ellan yrittäessä selvitä itselleen vieraiden ratsujen kanssa. Figaro näytti laamalta ja Theo yritti malttaa mielensä ja olla nätisti. Katsomon puolella istuva nelikko tirskui myös vähän väliä sekä kiitteli Matiasta ja Ellaa hauskasta sunnuntaiviihteestä. Lopulta ensimmäisten laukannostojen jälkeen mun oli kuitenkin pakko vakavoitua, jotta hommaan saataisiin jotain järkeä.

"Mä tiedän, että Theolla on isot liikkeet. Ne on silti pehmeät, niissä on yllättävän helppo istua oikean rytmin löytyessä", selostin harjoitusravia mun ympärillä ratsastavalle Ellalle, "Rentouta jalkaa, älä purista reidellä ja polvella. Rentouta myös hartiat ja kädet, nyt sä istut aika jäykkänä ja jännittyneenä siellä selässä. Ei se hevonen siitä alta lähde minnekään, päinvastoin. Se ravaa nyt oikein tyytyväisen ja rennon näköisesti."

"Kokeiles vähän lisätä laukkaa tuossa lävistäjällä. Sun tarvii vaan vähän pyytää sitä eteen ja sitten päästää menemään", huikkasin Ellalle sen siirryttyä ympyrältä uralle ratsastamaan, "Lisäykset Theo tekee vaikka unissaan, ne on sen bravuuri."

Theon satulassa istuva platinablondi teki ensin huolellisen laukannoston pitkän sivun jälkeisessä kulmassa ja ratsasti päätyyn voltin, missä se kokosi laukkaa hieman. Seuraavassa kulmassa se valmisteli Theon lisäystä varten ja saatuaan hevosen suoristettua se pyysi siltä vähän enemmän laukkaa. Ja siitä innostunut Theohan teki sellaisen lisäyksen, että Ella ei voinut muuta kuin hymyillä siirtyessään harjoituslaukan ja -ravin kautta käyntiin.

"Wau", se henkäisi haukottuaan hetken aikaa happea, "Mä en tiennyt oikein mitä odotin, mutta sen mä tiiän, että en ainakaan tämmöstä… Vitsi mikä hevonen."

"Theo on yllättävän kiva kouluratsukin, vaikka sen sydän sykkii esteille", mä virnistin hämmentyneelle tytölle, "Sitä ei vaan oikein kukaan usko, ennen kuin itse sen kokee."

_________________________
Merkintä 21, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020
kirjoittaja Joona
lähetetty Su 25 Loka 2020, 23:57
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Theon päiväkirja
Vastaukset: 17
Luettu: 1149

24.10. Ensilumen maasto

Matias jaksoi leveillä futistaidoillaan, mikä sai mut hymyilemään lähinnä siksi, etten enää ihan tiennyt, pystyikö tyyppiä ottamaan vakavasti. Sen käytös ärsytti ja huvitti mua, ja tyydyin vastailemaan sen heittoihin lyhyesti, jos edes vastasin mitään.

Oikeastaan ajattelin Steeniä, jonka kanssa olin kävellyt toissaillan. Olimme puhuneet paljon, ja laittaneet sen jälkeen viestiä. Olisin voinut kävellä vaikka koko illan ja jutella vielä pitkään sen jälkeenkin, ja olisi mun vähän tehnyt mieli muutakin kuin puhua mukavia, mutta maltoin mieleni ja ujostellen jätin kysymättä, olisiko Steen halunnut jäädä vielä mun luokse. Niin se oli illasta kiitettyään lähtenyt ajamaan Kabelvågiin, ja minä haaveilin koko illan kotona saamatta mitään järkevää aikaan.

Jossain vaiheessa Luna pöllähti pihattotalliin ja puhui iloisesti vuoroin mulle, vuoroin Matiakselle, tai meille molemmille, eikä Matias päässyt enää kyselemään Steenistä. Tiesin, että Sonia oli tulossa maastoretkelle, tallitalkoisiin sekä vakkaritunnille, joten ehkä pysyisin vielä ihan hiljaa Steenistä. Se oli tuskin kertonut Sonialle vielä mitään.

Mun olisi niin tehnyt mieli avautua Nitalle, kun pääsimme liikkeelle tallipihalta, mutta ajattelin jättää sen parempaan hetkeen. Juttelin hevosista, reittisuunnitelmastani, ihailin lumihiutaleita ja kerroin, että olin Oslossa kaivannut lunta.

Mutta mieleni leijaili suklaasilmäisen Steenin ympärillä kuin lumihiutaleet meidän ympärillä – ne tavoittivat meidät, mutta sulivat saman tien.

Merkintä 18, #Tarinatempaus2020
kirjoittaja Aurora
lähetetty Su 25 Loka 2020, 21:31
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 24.10. Ensilumen maasto
Vastaukset: 8
Luettu: 424

Takaisin alkuun

Sivu 3 / 8 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8  Seuraava

Siirry: