Kellonaika on nyt Ma 18 Tammi 2021, 19:41

194 osumaa on löytynyt haulle 0

# Tallikirja 2017 -->

3⁂ Uusi poni

Lauantaina oli ollut mun ensimmäinen ratsastustunti uudella tallilla. Mathilde oli kertonut minulle koulussa, että lauantaisin oli joka toinen viikko tunti, joka oli samaa tasoa, kuin maanantain alkeisjatko. Ja että Sandra ja Linnéa eivät käyneet siinä ryhmässä. En oikein välittänyt Sandrasta, niin innostuin heti ajatuksesta. Olin pyytänyt kauniisti kotona, että saisinko käydä joka toinen viikko kahdesti tallilla, ja lopulta olin saanut luvan.

Oli ollut jännittävää mennä ensimmäistä kertaa uudelle tallille. Se oli iso ja talleja oli monta. Maneesi oli ollut valtava. Tai ehkä Trondheimin maneesi oli ollut isompi, mutta uusi, vieras maneesi oli valtava. Opettaja oli ollut ihan kiva, ja vannonut antaneensa minulle tallin pienimmän ponin, mutta Wilda oli silti ollut ihan kamalan iso. En edes nähnyt sen selän yli! Paitsi jos oikein varvistin. Missä olivat kaikki pienet shetlanninponit?

Mutta tänään tarhoilta löytyi shettis! Mathilde esitteli sen minulle. Se oli kuulemma tullut vasta tänään talliin! Se oli vähän isompi kuin Bella, mutta muuten tosi söpö.
“Mut se alkaa tekee tunteja vasta myöhemmin”, Mathilde tiesi kertoa.
“No, ehkä ensiviikolla voin saada sen! Toivottavasti saan tänään taas Wildan, kaikki muut on vielä isompia, kuin se”, nauroin.

Toinen tehtävä ennen tuntia oli odottaa sitä, kun mun, Mathilden, Sandran ja Linnéan äidit menivät yhdessä jututtamaan Jassua. En tiedä, miksei ne heti lauantaina kysyneet, olisin halunnut tietää jo kauan sitten, mutten uskaltanut kysyä itse Jassulta. He kysyivät, mitä maanantaina oli oikein tapahtunut tallilla, kun “tytöt ovat kuulleet jostain ammuskelusta” ja “työkaveri ihmetteli, että miten en ole vielä kuullut”.

En minä ihan ymmärtänyt, mutta ilmeisesti jollakin miehellä oli jotain jotain tyttöä vastaan ja se oli ollut pelottava mies, mutta nyt se oli poliisilla vankilassa. Eikä ketään sattunut ja kaikki oli taas hyvin. Ja äidit uskaltaisivat kyllä antaa lasten kävellä kouluun rauhassa ja käydä tallilla. Huh, pääasia.

Mathilde oli saanut Dimonan tunnille, ja minä kaikeksi onneksi Wildan. Niiden hoitajat Wildan hoitaja Bea auttoi meitä valmistautumaan tunnille pihattotallissa. Bea oli hurjan pitkä ja vanhan näköinen, ihan aikuinen jo, ja tiesi vaikka mitä. Pääsisiköhän täällä hoitajaksi, ennen kuin olisin yhtä ikivanha, kuin hän? Olisi niin kiva olla hoitaja vaikka kolmosluokalla! Olisinhan silloin jo vuoden vanhempi kuin nyt. Kahdeksan, se oli tosi paljon!

Bea saattoi meidät maneesiin asti, mikä oli hyvä. Wilda oli niin iso, että en varmaan jaksaisi pitää sitä yksin kiinni, jos se päättäisi karata. Onneksi se oli kai ihan kiltti. Maneesissa meidän kaikkien äidit istuivat jo kälättämässä katsomon penkeillä, mutta tulivat vielä auttamaan meitä. Bea uskalsi lähteä takaisin talliin, kun mamma oli tullut viereeni, laittanut mun ison, keikkuvan kypärän soljen kiinni ja nostanut mut Wildan selkään.
“Hymyä!” hän huikkasi ja otti kuvan.

Tunti meni ihan hyvin, me mentiin paljon ravia niin, että jalustimet oli kaulalla ristissä. Mun jalat eivät yltäneet edes satulan alareunaan asti, mutta pidin kiinni etukaaren lenkistä, niin pysyin hyvin kyydissä. Olinhan harjoitellut tätä shettiksilläkin. Me tehtiin ympyröitä ja voltteja, ja Wilda oli oikein kiva.

Harmi, ettei tällä viikolla ollut toista tuntia, en malta odottaa, että pääsen viikon päästä taas tallille! Toivottavasti saan silloin Sam-shettiksen, tai vaikka Wildan kolmannen kerran. Ja ehkä sitä seuraavalla kerralla uskallan vaikka Dimonan selkään. Tosin se on jo niin iso, että joudun varmaan tekemään spagaatin satulassa istuessa.

#OTsuoritus / 3. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.
kirjoittaja Frida
lähetetty Ma 09 Marras 2020, 23:16
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5126

Princess Emilie

Still alive
9.11.2020 - #russedrama

Mä en muistanut, koska mä olisin ollut yhtä kipeä kuin nyt. Varmaan joskus pikkupentuna, koska tunnetusti mä olin just se tyyppi, joka ei koskaan ollut kipeänä. Paitsi tietysti nyt, kun oli maailman surkein ajoitus tulla kipeäksi, mulle nousi järkyttävä kuume, mikä ei tuntunut laskevan, ei sitten millään. Koko loppulauantai meni ihan sumussa sen jälkeen, kun selvisin kotiin tallilta. Mä en muistanut koko päivästä muuta, kuin Astlyrin Robinin selässä ja Madden sihisemässä mun korvaan niin paljon kuin vain kerkesi. Niin, ja oli mulla mun kameran rullassa myös videot Ellasta ja Figarosta. Ella oli kysellyt multa niitä videoita jo useaan otteeseen, mutta mä olin ihan pihalla koko elämästä ja en millään meinannut pysyä edes hereillä. Mä olin ilmeisesti houraillutkin jotain jossain vaiheessa, joten mutsi oli huolestuneena pakottanut mut sohvalle lojumaan omasta huoneestani. Niinpä otin sen ohjeistuksen mukaan kahta eri särkylääkettä vuorotellen ja yritin saada kuumeen laskemaan edes puolella asteella. Mä yritin katsoa Netflixiä ja selata instagramia, mutta siitä ei tullut yhtään mitään.

Sunnuntai meni aikalailla samoissa merkeissä. Sunnuntain ja maanantain välisen yön mutsi pakotti mut nukkumaankin sohvalla mun oman, yläkerrassa sijaitsevan huoneen ja ihanan pehmeän pedin sijaan, jotta se kuulisi sen ja faijan makuuhuoneesta, jos mä lähtisin kuumehouruissani harhailemaan keskellä yötä jonnekkin pihalle. En mä lähtenyt, mutta sen sijaan mä tukehduin ja hikoilin hulluna ensin kuumeen laskiessa viimein vähän sen särkylääkecocktailin jäljiltä, ja lähes heti sen perään tärisin kuin horkassa kuumeen lähtiessä jälleen nousuun. Kello oli 3:58, kun mä mittasin kuumeeksi 39,4 astetta, otin kuvan mittarista ja särkylääkepaketista ja postasin sen mun ig-stooriin tekstillä "day two, kuolema korjaa". Enkä mä valehdellut tippaakaan. Mulla ei ollut koskaan ollut yhtä hirveä olo, ja mun teki mieli mennä herättämään äiti ja kömpiä sen kainaloon itkemään. Sen sijaan mä käperryin sohvalle Minnien kanssa ja hautauduin kahden peiton sekä kolmen viltin alle.


"Emilie? Emi? EMI?" Mä avasin mun silmät ja mä näin mun naaman edessä hysteerisen mutsin, "Ootko sä sä elossa, herranjumala vastaa nyt edes jotain?!"

"Mitä hittoa sä siinä hössötät, tietty oon", mä mutisin unenpöpperöisenä ja suljin silmäni uudestaan, "Mitä kello on?"

"Puoli kuusi… iltapäivällä. Ootko sä nukkunut koko sen ajan, kun mä ja isä ollaan oltu töissä?"

"Mee siitä häiriköimästä ja anna mun nukkua", mumisin sille silmät edelleen kiinni ja yritin työntää sen pois.

Ei se antanut, vaan se kiskoi mut istumaan, tyrkkäsi kuumemittarin kainaloon, päästi Minnien aidatulle takapihalle pissalle ja kiiruhti keittiöön laittamaan mulle jotain syötävää.

"Sano sit heti kun se piippaa", se hössötti mun yrittäessä saada itseäni takaisin tähän maailmaan.

Olinko mä ihan oikeasti nukkunut yli kolmetoista tuntia vai kuvittelinko mä vain kaiken? Mä hapuilin puhelimen käteen, ja kun lukitusnäytön kello sanoi ajaksi 17:41 ja alla luki Mandag 9. November, mä viimein ymmärsin mitä päivää ja aikaa tässä oikein elettiinkään.


Ja samalla mä muistin sen. Joonan NVRK:n esteosuudelle valmentavan estevalmennuksen, mihin Astlyr oli sunnuntaina osallistunut Tegurin kanssa. Mä olin sen päivän ollu ihan sumussa, enkä mä ollut suonut ajatustakaan sille Idiootille. Enkä kyllä oikeastaan yhtään muillekaan. Ellan huolestuneisiin kyselyihin mä olin jotenkin saanut vastattua ja ne Figarovideot olin myös lähettänyt sille noin kymmenennen pyynnön jälkeen, mutta muuten mä olin ollut ihan ulapalla ihan kaikesta. Mä laitoin whatsapissa Ellalle pikaisen tilannekatsauksen ja avasin sitten mun instagramin, joka oli suorastaan räjähtänyt sen reilu kolmentoista tunnin aikana, kun mä olin sitä ollut avaamatta. Mun dire oli tupaten täynnä viestejä mun yöllisen stoorin takia, ja mä päivitin stooriin uuden kuvan. Otin kuvan mutsin tekemästä smoothiebowlista, kirjoitin tekstiksi "day three, still alive" ja vaihdoin heppainstagramin puolelle lukematta yhtäkään direviestiä.

Heppainstagram oli tottakai täynnä sitä itse neiti täydellisyyttä, eli Astlyr Myhrvoldia. Siellä se hehkutti Robinia, eikä luonnollisesti maininnut sanallakaan sitä perjantain katastrofituntia, millä Tegur kulki suurimman osan ajasta kuin mikäkin kirahvi. Ehei, se oli laittanut lauantailta täydellisiä kuvia täydellisestä Robinista ja leikannut videoon vain parhaat pätkät niin kuin mikäkin maailmanluokan influensseri. Sitä se ei todellakaan ollut muutamalla seuraajallaan. Robin sitä, Robin tätä, ja vittu Robin vielä tuotakin. Hyi hitto, mua yökötti sen muijan päivitykset orista, joka oikeasti oli hieno kuin mikä, ja mä scrollasin äkkiä alaspäin.

Seuraava päivitys oli Ellan tekemä, myöskin lauantaisesta valmennuksesta. Se oli tägännyt mut videoiden kuvaajaksi, ja mä kiiruhdin kommentoimaan päivitystä muutamalla emojilla sekä "super" tekstillä. Mä selasin vielä vähän alaspäin, ja seuraavaksi vastaan tuli tottakai Astlyrin päivitys eilisestä estevalkasta Tegurin kanssa. Se oli laittanut ekaksi kuvan siitä ja Tegurista, ja swaippaamalla pääsi videoon, minkä arvatenkin Madde oli kuvannut. Videoon oli Astlyrille tyypilliseen ja oksettavaan tyyliin tietysti myös leikattu vain parhaat pätkät ja äänet se oli jättänyt päälle, jotta kaikki voisivat kuulla Joonan ylistävät kommentit siitä ja Tegurista. Mä pidin parhaillani mun peukaloa videon päällä samalla kun scrollasin hieman alaspäin lukeakseni Astlyrin kirjoittaman oksettavan soopan, kun mun jo unohtama kuumemittari piippasi niin, että mä hätkähdin ja pomppasin melkein puoli metriä ilmaan säikähtäessäni ääntä pahanpäiväisesti.

"39,4 astetta", mä ilmoitin mutsille, joka istui keittiön pöydän ääressä syöden omaa smoothiebowliansa.

Se toi mulle taas särkylääkettä vesilasin kera, ja mä otin lääkkeet vastaanpanematta olon ollessa jälleen aivan hirveä. Se toi mulle vielä toisenkin vesilasin, ja mä join senkin, koska mulla oli varmaan ihan jäätävä nestehukka sen yöllisen kuumeenlaskusta johtuvan hikoilemisen ja yli kolmentoista tunnin nukkumisen jälkeen. Mä lysähdin takaisin sohvalle kaikkien peittojen ja vilttien alle, otin Minnien kainalooni ja tartuin taas puhelimeeni instagramin avaten.


Ja silloin mä näin sen. Pienen, punaisen sydämen sen julkaisun alla, missä itse neiti täydellisyys hehkutti Robinia maasta taivaisiin. Mä menin pieneen paniikkiin ja yritin poistaa tykkäystäni kuvasta, mutta sen sijaan mun puhelin sekoili omiaan ja se meni ja kommentoi sen saman pienen, punaisen sydämen siihen kuvaan.

"FY FAEN", mä kiljaisin niin kovaa, että mutsi juoksi olkkariin luullen varmaan, että mä sain sydärin tai jotain muuta vastaavaa. Niin mä sainkin, mutta henkisesti. Mä huidoin mutsin painumaan vaikka pisiä nypläämään, ja kädet täristen sain kuin sainkin lopulta poistettua sekä tykkäyksen, että sen mun kommentoiman pienen, punaisen sydämen siitä julkaisusta.

Mä suljin instagramin toivoen, että Astlyr ei olisi ehtinyt huomata mun mokaa.

Ainakaan vielä toistaiseksi se ei ollut tullut kuittailemaan.

Still alive.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 4, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ma 09 Marras 2020, 21:03
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 585

8.11.2020 NVRK:n esteosuudelle valmentava tehotreeni

Mun polvi oli alkanut onneksi jo toipua, eikä se ollut enää kuin noin puolitoista kertaa paksumpi kuin toinen polvi. Siispä mä olin tänäänkin ehtinyt hyvin lenkkeillä aamulla, minkä jälkeen suuntasin tallille ja suoraan maneesiin auttamaan radan rakentamisessa. Kerkesin katsella hetken aikaa ensimmäisen ryhmän valmennusta. Madde oli saapunut kannustamaan ja videoimaan mun treenejä, ja mun onneksi Emiä ei näkynyt katsomossa. En kaivannut sitä pikkuprinsessaa vittuilemaan mulle enää yhtään enempää tällä viikolla.
”Se on kuumeessa kotona”, Madde tiesi informoida, ennen kuin mä ehdin edes kysyä. Se sopi mulle oikein hyvin. Ei tulisi todennäköisesti huomennakaan vittuilemaan, ainakaan naamatusten.

Kävelytin Teguria kunnolla ensimmäisen ryhmän aikana. Tälle päivälle mä olin etsinyt sen vihreän fleeceni, jota en käyttänyt yleensä koskaan, mutta se mätsäsi Tegurin varusteisiin ihan kivasti. Pitihän sitä nyt valmennuksissa näyttää hyvältä. Tegur vaikutti paljon perjantaita rennommalta, ja alkuverryttelyssä se tuntui vähän turhankin rennolta hipsutellessaan muina kouluhevosina pitkin uraa. Joona komensi mua ratsastamaan sitä aktiivisemmaksi ja terävämmäksi, mutta se ei meinannut sujua vielä verkkahyppyjenkään aikana, vaan Tegur löllähteli löysästi pitkässä laukassa esteistä yli. Tehtävien pituuden noustessa sen mielenkiintokin tuntui vähän heräävän, ja varsinkin suhteutettu kutoselta seiskalle sujui jo paremmin Tegurin siirtyessä takajaloilleen ja laukatessa rytmikkäämmin.

Ensimmäinen radanpätkä oli vielä vähän löysää tekemistä ja mua jännitti etenkin tiukat käännökset aika paljon, koska tippuminen ja polven telominen pahemmin tässä vaiheessa olisi ollut ehkä pahinta, mitä mulle olisi voinut käydä. Ja tippuminen olisi ollut pahinta, mitä mun itsetunnolle olisi voinut käydä. Toinen radanpätkä oli jo vähän parempi, vaikka etenkin sarjalla mä en uskaltanut ratsastaa esteiden välissä juuri ollenkaan, kunhan vain keskityin pitämään jalan kiinni, painon vähän takana ja kädet Tegurin lyhyessä harjassa, että mulla olisi mahdollisimman hyvät mahdollisuudet pysyä kyydissä. Ja pysyinkin, mutta Joona joutui muistuttamaan mua siitä, että myös sarjalla oli mahdollista ratsastaa eikä vain matkustella. Kolmas radanpätkä olisi pitänyt mennä uusintatahdissa, mutta mulla oli tuoreessa muistissa torstain tunnilta kääntämisen hankaluus, ja mä keskityin vähän liikaa saamaan ruunan taipumaan rehellisesti mun pohkeen ympäri. Se toki oli myös hyödyllistä, mutta laukka olisi saanut edetä huomattavasti paremmin.

Olisimme voineet hypätä koko radan meidän kisakorkeudella, mutta mä valitsin mennä sen 90-senttisenä. Jos me selvittäisiin 90 sentin radasta valmennuksessa, me selvittäisiin 80-senttisestä kisoissa vaikka silmät kiinni. Tegurille 90 cm ei tuntunut juuri missään, vaikka sillä tunneilla ei yleensä sellaisia esteitä ainakaan ratana hypättykään.

Mä en tiedä, mistä se itsetuntoboosti ennen suoritusta kumpusi, mutta nostaessani laukan omalla vuorollani mä tiesin, että meidän oli näytettävä sekä Joonalle että kaikille katsomossa istuville sekä kaikille mun heppainstagramin seuraajille, että me pystyttäisiin tähän, ja me pystyttäisiin myös kisarataan sunnuntaina. Nostin kädet vaistomaisesti hieman ylemmäs ja survaisin pohkeeni kiinni ruunan kylkiin. Se nosti päätään ja koko etukroppaansa ylemmäs mun käsien mukana ja liimasi katseensa korvat hörössä ensimmäiselle esteelle. Nyt mentäisiin eikä meinattaisi, perkele.

Ensimmäinen linja kakkoselta kolmoselle oli suorastaan pelottavan pitkä, mutta mä keskityin pitämään rytmin yllä Tegurin imiessä voimakkaasti kohti kakkosta. Paikka jäi pidentyneessä laukassa vähän kauas, mutta ei niin kauas, ettemmekö olisi pystystä selvinneet puhtaasti. Heti esteen jälkeen nyppäsin Tegurin ylös ehkä vähän turhankin voimakkaasti ja käänsin sen niin tiukasti kuin 176-senttisen ruunan vain pystyi, ja se kääntyi kuin kääntyikin vitosen edestä kohti kolmatta estettä. Okseri ylittyi kivasti, vaikka tulimmekin vähän pohjaan, ja ruuna kääntyi ykkösen ja ysin välistä kohti pitkää sivua. Laukanvaihtoja en ehtinyt esteiden päällä ajatella, mutta Tegur onneksi vaihtoi ne esteiden välissä helposti ja isommat kaarteet se pystyi menemään vastalaukassakin täysin ongelmitta.

Neloselta vitoselle tuntui olevan pitkä kuin nälkävuosi ja annoin Tegurin pidentää askelta reippaasti ennen päätyä, jossa otin sen kaarteessa kiinni pitäen pohkeet kuitenkin lähellä, jotta laukka säilyi. Vitoselta kutoselle oli hauskan helppo tie, jossa pystyin keskittymään ruunan taivuttamiseen ja muokkaamaan reittiä vähän tiukemmaksi verryttelyssä tehtyyn verrattuna, ja sain kuin sainkin oikein hyvän tien pystylle. Tegur oli suhteutetulla ennemminkin pitkä kuin lyhyt, joten Sidneyn tungettua väliin seitsemän laukkaa me tultiin se näppärästi viidellä. Päädyssä sain Tegurin kuitenkin taas rytmikkäämmäksi ja lyhyemmäksi, jotta saimme käännyttyä ja suoristettua hyvin ennen sarjaa tekemättä ikuisuuden pitkää tietä sinnekin. Sarja ei jännittänyt mua enää niin paljoa, vaikka 85-senttiset pystyt näyttivätkin pelottavan isoilta. Kahden askeleen mittaisessa välissä mä muistin tällä kertaa istua alas, tehdä puolipidätteen ja sitten vasta lähteä seuraavaan hyppyyn.

Sarjan jäljiltä Tegur oli mukavan lyhyt ja terävä, joten sain sen juuri ja juuri käännettyä ennen kakkosestettä, ja suoran linjan ysille saatuamme annoin ruunan taas venyttää askeltaan reippaastikin. Muutama askel ennen estettä piti kuitenkin ottaa se hyvin kiinni, tehdä mahdollisimman pieni hyppy ysille ja alkaa jo esteen päällä valmistella kääntymistä vasemmalle. Emme kuitenkaan saaneet kaikista pienintä tietä kympille, koska Tegur ei ihan pikkuponien tapaan kääntynyt, mutta pääsimme okserista kuitenkin puhtaasti yli ja saimme taas kiihdytellä kohti estettä numero yksitoista. Sen ja kahdentoista väliin jäi vähän ikävän iso kaarre, enkä lähtenyt kokeilemaan Amiran tekemää reittiä kahdeltatoista kolmelletoista, vaan kiersimme ysin ja jatkoimme ehkä vähän turhan vauhdikkaasti pitkän sivun keskellä olevalle viimeiselle esteelle. Maalilinjan jälkeen Tegurkin alkoi olla jo mielestään suorittanut tarpeeksi, ja Joonalta emme saaneet kuin kehuja ja kehotuksen harjoitella kääntämistä vaikka pienillä kavaleteilla sillä hannunvaakunatehtävällä, jota se oli laittanut kauhupuomitunnin tuntilaiset treenaamaan alkuviikosta. En luvannut ottaa sitä repertuaariin, koska mulla ei varsinaisesti ollut mahdollisuutta treenata itsekseni, mutta ensi viikon koulutunneilla voisin varmasti keskittyä laukassa kääntämiseen. Loppuravien aikana Madde näytti mulle peukkua, enkä mä voinut kuin hymyillä takaisin, vaikka keventäminen sai mut lähes irvistämään joka askeleella polven takia.


Kiitos valmennuksesta! #NVRK2020 / merkintä 11, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 29.10.2020
kirjoittaja Astlyr
lähetetty Ma 09 Marras 2020, 18:18
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 8.11.2020 NVRK:n esteosuudelle valmentava tehotreeni
Vastaukset: 7
Luettu: 357

Robinin päiväkirja

9.11.2020
Kilpailuhenkisyyttä

Pimeys oli laskeutunut Shelyesin pihamaalle, kun työpäiväni oli viimein pulkassa ja viimeisetkin alkeiskurssilaiset olivat kadonneet tallin käytäviltä kailottamasta. Lapset olivat ihan jees, ajattelin, mutta kiintiö oli minullakin. Heti alkeisjatko-tunnin perään pidetty alkeistunti alkoi jo hieman puuduttaa. Mulla oli mennyt koko päivä pää kolmantena jalkana juostessa ja asioita hoitaessa, joten en ollut mitenkään ehtinyt ratsastaa Robbaria ennen tuntien alkamista. Lisäksi pikkuponi Samin saapuminen oli saanut mulla pasmat aivan sekaisin ja verenpaineen uhkaavaan nousuun: ei ollut mennyt varmaan edes puolta tuntia Samin saapumisesta, kun se poni oli jo ollut kömpimässä pihaton aitojen alta karkuteille. Olimmekin saaneet ensitöiksemme askarrella pihaton alimman lankun alle sähköaidan, jotta se pikkuriiviö pysyisi jatkossa aitojen oikealla puolen.

Mutta ei auttanut valitus eikä murhe, vaan mun oli vielä kiivettävä Robinin satulaan, vaikka yötöiksihän mulla taas menisi. Sunnuntain ratsastuskoulupiirimestaruudet häämöttivät edessämme, enkä ollut uhrannut kilpailulle tuskin puolittaista ajatustakaan. Joona niistä oli toki vouhottanut innosta soikeana, mutta itse olin keskittynyt niin vahvasti omien oppilaideni koutsaamiseen, että oma suoritukseni oli jäänyt kokonaan unholaan. Emme olleet kilpailleetkaan Robinin kanssa hetkeen, joten odotukseni radan suhteet eivät olleet mitenkään järisyttävän korkealla, mutta silti. Kyllä minä parisuhdekriisin saisin aikaan, jos Joona peittoaisi minut koululuokassa.

Robin rouskutti jo tyytyväisenä heiniään, kun harjasin sen pikaisesti ja heitin mustan koulusatulan sen selkään. Sitä ei selkeästikään olisi huvittanut lähteä enää hommiin, mutta se seurasi kuitenkin kiltisti (vaikkakin jokseenkin vastentahtoisesti) minua oritallista maneesiin.

Maneesi oli autio, kun kiipesin Robinin satulaan. Käveltyäni pari kierrosta siirsin Robinin rennon letkeään raviin, jumppailin molempiin suuntiin loivia kaarteita tehden ja lämmittelin sitä ennen kuin siirryin varsinaisiin tehtäviin.

Hioimme Robinin kanssa kouluratamme osia, etenkin takaosakäännöksiä, joissa Robin jäi helposti melko heikoksi, sekä pysähdyksiä. Robin tuntui aluksi kamalan hitaalta, mutta pikkuhiljaa se heräsi ja alkoi löytää energiaa takaosaansa. Tunsin, miten hevonen allani nosti selkäänsä ja ponnisti takajaloilla kunnolla alleen esittäen mitä lennokkainta ja irtonaisinta ravia.

Minua hymyilytti, kun lopulta annoin Robinille pitkän ohjan ja taputin sitä kaulalle. Ehkei kilpailustamme tulisikaan niin tuhoon tuomittu, kuin olisin kuvitellut!

Samassa maneesin ovi aukesi.
”Täällähän sä oot! Etkö sä malta lähteä kotiin ollenkaan?” Joona huhuili maneesin ovelta.
”Pakkohan mun on treenata, jos meinaan hakata teidät sunnuntaina!”  virnistin. Joona näytti mulle kieltä.

”Ei mulla mee enää kauaa, käyn heittämässä tän talliin ja annan sille sen safkat, niin sit voidaan lähtä.”
”Hyvä”, Joona vastasi, kun hyppäsin alas Robinin selästä ja talutin hikisen mutta tyytyväisen tummanruunikkoni hänen ohitseen. ”Mutta älä kuvittelekaan, että voittaisit meidät! Me ollaan kuule lyömättömiä Theon kanssa!”
”Sehän nähdään!”

Tästä saataisiin aikaan vielä vuosisadan kriisi.


________________________
Merkintä 12!!!, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Janni
lähetetty Ma 09 Marras 2020, 16:29
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Robinin päiväkirja
Vastaukset: 10
Luettu: 879

# Tallikirja 2017 -->

Myrsky
6.11.2020 /#OTsuoritus / merkintä 10, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 29.10.2020 / #NVRK2020

Mun polvi oli kirjava. Siihen sattui ihan saatanasti, mutta 800 milligrammaa buranaa vei pahimman terän pois. Tän päivän lenkki oli vaihtunut uimahalliin, koska mä en halunnut riskeerata isompaa vammautumista näin lähellä kisoja. Perjantain koulutuntia mä en kuitenkaan jättänyt väliin, koska koulutunti olisi polvelle paljon kevyempi kuin estetunti. Ja koko viikonlopun olisi valmennuksia, joita mä en todellakaan skippaisi.

Tegur puolestaan oli vähintään yhtä lennokkaalla tuulella kuin eilen. Se ei vaikuttanut kovin lupaavalta. Päivällä käyty keskustelu Bergistä kalvoi mua edelleen, ja koko maailma tuntui olevan mua vastaan tänään. Madde onneksi oli myös samalla tunnilla. Valitettavasti siellä olivat myös Emilie ja Ella-Amalie, joista ensimmäinen oli tuupattu tänäänkin sen pikkuruisen pilkkuponin kyytiin. Mä en voinut olla kommentoimatta sitä Maddelle, sen verran ääneen, että pikkuisetkin kuulivat, vaikka melkein hävettikin Jannin ilmestyessä kuuloetäisyydelle.

Tegur oli tänään kuin mikäkin kirahvi kuunnellessaan jokaista tuulen raksahdusta hallin nurkissa ja jännittyessään niistä jokaisesta. Mä en varmaan auttanut asiaa pelätessäni tippumista ja pahempaa loukkaantumista. Samaan aikaan Janni kehui kääpiöprinsessaa kääpiöponin selässä, ja mua melkein itketti, kun hävetti ja vitutti niin paljon. Siirtymisistä ei meinannut tulla mitään Tegurin kipittäessä jännittyneenä ja selättömänä karkuun mun apuja, eikä sen tavanomaisesta rentoudesta ollut tietoakaan. Janni ei varmaan edes ottaisi mua valmennukseen huomenna, kun mulla meni näin huonosti.

”Se Astlyr aistii sun jännittymisen. Jos sä et tippunut siltä eilenkään niin et sä varmasti tänäänkään tipu, että yrität vaan rentoutua. Tuut vaikka uran sisäpuolelle tekemään käynnissä siirtymisiä askellajin sisällä ja vähän väistöjä, niin saat sen paremmin kuulolle ja ittes rentoutumaan. Ja muista hengittää.”
Mä olisin voinut kuolla häpeästä. Käyntityöskentelyä uran sisällä samaan aikaan kun muut tekivät laukka-käyntisiirtymisiä. Emilie väläytti mulle kirkkaan hymyn laukatessaan uraa pitkin mun ohi pikku Dimonansa kanssa, ja mä hetkein toivoin ratsastavani jollain Tammalla, joka olisi monottanut Emilieä naamaan sen laukatessa liian läheltä. Harmi että Tegur oli ruunana vähän liian chill eikä korvaansa lotkauttanut matalan kaksikon suuntaan.

Käyntityöskentely sai kuitenkin meidät molemmat vähän rentoutumaan, ja pääsimme lopulta tekemään laukkasiirtymisiä muiden kanssa. Janni antoi hyvän vinkin hakea avotaivutusta koko ajan, jolloin Tegurilla oli niin paljon ajateltavaa mun avuissa ettei se ehtinyt spookata ihan jokaista rasahdusta. Mun itsetunto palaili pikku hiljaa siirtymisten onnistuessa, eikä huominen kouluvalmennus enää tuntunut niin maailmanlopulta kuin vielä hetki sitten.

Loppuverryttelyjen jälkeen mä olin oikeastaan jo ihan tyytyväinen meidän tämänpäiväiseen suoriutumiseen. Emi ei selkeästi ollut omaansa, koska sen piti ruveta vielä vittuilemaan tunnin lopuksi. Mutta se ei enää tuntunut missään. Mä tiesin, että huonoimmillammekin olimme Tegurin kanssa noin tuhat kertaa parempia kuin Emi ja Dimona ikinä. Se pikkuprinsessa ei mun nenille hyppisi. Ja huomenna mä näyttäisin Robinin selässä, että mä osasin ratsastaa. Toisin kuin se puolituinen.
kirjoittaja Astlyr
lähetetty Ma 09 Marras 2020, 14:34
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5126

# Tallikirja 2017 -->

Puomien ja tolppien kolinaa
5.11.2020 /#OTsuoritus / merkintä 9, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 29.10.2020 / #NVRK2020


Torstain estetunnille Janni oli antanut mulle Tegurin, että voisin treenata sen kanssa kunnolla ennen NVRK:ta. Tegur oli saanut illan ensimmäisen tunnin jälkeen lepäillä karsinassa hetken, joten mun ei tarvinnut sitä oikeastaan enää harjata isommin, kunhan tarkistin, että satulan ja suojien kohdat oli kunnolla harjattu. Sen jälkeen puin ruunalle jännesuojat etujalkoihin, estesatulan ja suitset ja lähdin taluttamaan ruunaa maneesiin muutamaa minuuttia ennen seitsemää.

Tegur tuntui piristyvän jo nähdessään Jannin kantamassa puomeja pituushalkaisijalle ja menin auttamaan sitä nostelemalla tolppia puomien luokse Tegurin kävellessä reippaasti perässäni.
”Sillä näyttää olevan nyt jo virtaa”, Arnea taluttava Hilla naurahti laskiessaan tolpan puomin toiseen päähän harmaan ponin luimistellessa Tegurille.
”Joo se vaikuttaa olevan ihan fiiliksissä jo nyt”, mä naurahdin ja lähdin taluttamaan ruunaa takaisin puomivaraston luo.

Alkuraveissa teimme nelikaarista kiemurauraa ylittäen pituushalkaisijalla pitkittäin olevat puomit, jotka myöhemmin nostettaisiin esteiksi. Tegur oli innolla menossa, ja mä jouduin jarruttelemaan sitä aika paljon.
”Yrität Astlyr siinäkin vaikka kevennät ja alhaalla ollessa oot esteistunnassa, niin koittaa pystyä jarruttamaan sitä istunnallakin eikä vaan ohjalla. Rento käsi, muuten se jännittyy ja alkaa mennä vaan kovempaa. Kevennät mahdollisimman raskaasti vain”, Janni huuteli yhden kaaren keskeltä. ”Ja keskityt aina suoristamaan sen kaarteiden välissä ja taivuttamaan kunnolla, niin sillä ei oo aikaa tohottaa niin vauhdilla, kun se joutuu ajattelemaan.”
Jannin ohjeilla tai ehkä päästyään alkuinnostuksesta yli Tegur alkoi rentoutua ja esittelikin oikein kelvollista ravia suurimman osan ajasta, vaikkei se toki aivan kouluratsastukseen sopivassa muodossa ollutkaan. Esteverkassa pyrin kuitenkin lähinnä saamaan sen kunnolla ylämäkeen huolehtimatta pään ja kaulan asennosta liikaa, vaikkei tällä hevosella ollutkaan tapana painua edestä matalaksi samalla tavalla kuin joillain vuonispalleroilla tai esimerkiksi Aagella, jonka selässä istuva tyttö näytti hikoilevan jo nyt.

Alkuravien jälkeen otimme ensin laukkaa uraa pitkin, jonka jälkeen siirryimme isolle keskiympyrälle, tai pikemminkin soikiolle, laukaten reunimmaisten puomien yli. Sain Tegurin laukan pompottamaan hyvin takajaloilla, jolloin puomille tähtääminen oli joka kerta melko sujuvaa, vaikka huonojakin lähestymisiä sattui ruunan kiihdytellessä omiaan. Pian siirryimme tekemään kolmikaarista kiemurauraa laukassa tehden laukanvaihdot puomien päällä, ja parin onnistuneen kierroksen jälkeen Janni nosti puomit irti maasta noin 50 sentin korkeudelle.

”Tullaan ensin kolmikaarisena niin, että skippaatte ton keskimmäisen, eli päädystä ensimmäiselle esteelle, siinä laukanvaihto, iso kaarre, suoristus ja tonne viimeselle, jossa vaihdatte taas laukan. Sit hyvä kaarre päätyyn, ja siellä käyntiin, saatte kävellä tän pitkän sivun niin ei tuu ruuhkaa ja helpompi väistellä suorittavia.”

Ensimmäinen kolmikaarinen meni käytännössä aivan metsään. En saanut innokasta Teguria taipumaan ensimmäisessä kaarteessa sen puskiessa mun pohjetta vastaan, joten tulimme vinossa ensimmäiselle esteelle ja laukanvaihtokin jäi haaveeksi. Kaarteessa sain Tegurin onneksi sen verran avuille, että sain laukan vaihdettua, ja toiselle esteelle lähestyminen sujui vähän paremmin, vaikka tällä kertaa en ihan osannut kääntää oikeassa kohtaa ja lähestyminen oli taas vähän vinossa. Ehdin kuitenkin valmistella vaihdon, ja viimeinen kaarre oli jo vähän parempi.
”Voit Astlyr ottaa vaikka alkuun ympyrän laukassa, että saat avut läpi ennen lähestymistä, jos tuntuu että tarvii”, Janni ohjeisti meidän päästyä tehtävän loppuun. Meidän oli aivan turha haaveilla sijoituksista NVRK:n esteluokissa, jos kääntäminenkin oli jo näin vaikeaa. Toinen kierros onneksi sujui jo paremmin, ja seuraavaksi tulimmekin jo taas nelikaarista kiemurauraa, jossa kaikki kaarteet olivat yhtä jyrkkiä ja hyppyjä yksi enemmän. Tässä tehtävässä rytmi säilyi jo paremmin, ja laukat vaihtuivat käytännössä aina jo esteellä.

”Sitten loppuun harjotellaan vinoja lähestymisiä. Kisaradalla teillä ei oo mahdollisuutta tehdä volttia ja ottaa uutta lähestymistä, jos teillä tulee huono linja esteelle. Tai on, mutta siitä tulee turhia virhepisteitä. Toki joskus joku voltti voi olla turvallisuussyistä ihan paikallaan, mutta lähtökohtaisesti ei kannata niitä tehdä. Alotetaan sillä, että tullaan lävistäjällä toi keskimmäinen este, eli lähdette uralta reippaasti aiemmin kuin suoralle linjalle tarvis, suoristatte kohti estettä niin että teille tulee noin 45 asteen kulma teidän linjan ja esteen väliin, ja esteellä vaihdatte laukan ja jatkatte päätyyn. Astlyr voi alottaa.”
Tehtävä ei ollut hankala, muuten kuin sen osalta, että Tegur lähestyi estettä vähän turhan vauhdilla piittaamatta mun epätoivoisista jarrutusyrityksistä paskan vertaa. Viimeisillä askelilla keskityin vain johtamaan niin, että laukka vaihtuisi, ja vasta päädyssä otin hevosen kunnolla kiinni. Hyppy lähti aivan järjettömän kaukaa, mutta onneksi este oli pieni, eikä Tegurilla ollut vaikeuksia päästä siitä yli. Mäkin ehdin siihen varautua ja pysyin onneksi aivan hyvin kyydissä. Janni laittoi meidät kuitenkin tulemaan uudestaan ennen tehtävän vaikeuttamista, ja toisella kerralla mulla oli poni vähän paremmin lapasessa.
”Voitais kattella sille ainakin martingaali sunnuntaiksi”, Janni totesi. ”Ja jos silloinkin näyttää vielä mahdottomalta, niin vois kokeilla jotain vähän vahvempaa kuolainta, kun se tuntuu nyt ryysäävän esteille vähän turhan vauhdilla. Se yleensä kyllä pysyy lapasessa ihan nivelelläkin, mutta sillä on nyt varmaan kylmyydestä tai hyppytauosta virtaa. Niin en tiedä kuinka se sitten kisatilanteessa muistaa kuunnella.”

Seuraava tehtävä oli kolmikaarinen, joka oli oikeastaan vain iso loiva kiemura, jossa hypättiin kahden reunimmaisen esteen yli samaan tyyliin vinolla linjalla. Se oli taas helpompaa, kun Tegurilla ei ollut kaikista pisin mahdollinen suora kiihdytyskaistana, vaan sen piti kääntyä jo puolessa välissä maneesin pituutta. Toiselle esteelle lähestyminen varsinkin oli jo hyvä, kun ratsastin käytännössä suoraan maneesin nurkkaa kohti. Lopuksi tulimme vielä nelikaarista samaan malliin, mutta tällä kertaa ei ollut mitään mahdollisuutta yrittää ehtiä uralle asti esteiden välissä. Tegur ei oikein taipunut ihan niin kuin mä olisin toivonut, ja viimeisen esteen keilasimme maahan. Ei siksi, että Tegur olisi osunut puomiin, vaan koska mun polvi kopsahti tolppaan. Se sattui ihan saatanasti, ja mulle turskahti vedet silmiin pelkästä kivusta.
”Sattuiko pahasti?” Janni kysyi heti rynnätessään kokoamaan estettä uudelleen.
”Ei yhtään”, mä valehtelin kyynelten läpi, ja olin onnellinen siitä, että tunti loppuisi pian. Onneksi se oli vasen polvi, jota mä en tarvitsisi autoa ajaessa. Totta kai mulla oli automaatti.

Tulimme tehtävän vielä onnistuneesti 50 sentin korkeudella, jonka jälkeen Janni nosti esteet halukkaille vielä noin 80 senttiin. Se ei ollut lähelläkään Tegurin äärirajaa, mutta meidän kisakorkeus se oli, joten mä halusin tehdä vielä tehtävän silläkin korkeudella, vaikka mun polveen sattui niin paljon, että jokainen laukka-askel sai mut lähes huutamaan kivusta. Onneksi esteiden korkeus sai Tegurin vähän terävöitymään, ja tehtävä sujui paljon paremmin tällä kertaa ruunan kuunnellessa mua huomattavasti paremmin.

”Ootko varma ettei sattunut?” Janni kysyi vielä mun kantaessa puomeja loppukäyntien aikana pois.
”Joo oon”, mä vastasin, vaikka nainen kyllä näki mun kyynelten raidoittaman naaman ja lievästi ontuvan kävelytyylin.
”Mä voin kyllä hakea sulle siihen kylmäpakkauksen”, nainen tarjoutui vielä.
”Ei ihan totta tarvi. Mustelma siihen varmaan vaan tulee”, mä vastasin, ja todella toivoin olevani oikeassa.

Tallissa mä kuitenkin hieroin kylmälinimenttiä ensin Tegurin jalkoihin ja sitten varovasti omaan polveeni, joka alkoi olla jo pelottavan kirjava. Oli siihen näköjään pieni haavakin tullut. Onneksi mun ratsastushousut olivat mustat, eikä veritahra näkynyt päällepäin.
kirjoittaja Astlyr
lähetetty Su 08 Marras 2020, 23:43
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5126

Princess Emilie

Idiootti nro. 1 sekä Idiootti nro. 2
7.11.2020 - #russedrama

Mua otti niin paljon päähän, kun en ollut ollut riittävän nopea ehtiäkseni ilmoittautumaan Jannin kouluratsastusklinikkaan, ja vielä enemmän mua vitutti kun sain kuulla, että Astlyr, se aivan helvetin idiootti tyhjäpää, saisi Robinin lainaan valmennukseensa. Mä en ihan oikeasti voinut käsittää, että miksi helvetissä juuri se lipputanko saisi kunnian kiivetä sen tummanruunikon fwb-orin satulaan. Robin oli ratsastuksenopettajamme, Jannin, silmäterä ja sillä pääsi ratsastamaan vain harvat ja valitut. Janni varmaan jättäisi Joonankin alttarille, mikäli sen pitäisi valita hevosensa ja miehensä väliltä. Ja tottakai se muija, joka oli tiukkaan kierrettyä korkkiruuviakin kierompi, valittiin kaikkien innokkaiden joukosta. Sen Jannin alituinen, ällöttävä mielistely oli sitten ilmeisesti tehnyt tehtävänsä. Mulla melkein nousi oksennus kurkkuun, kun kuvittelin sen blondin puhumaan ratsastuksenopettajallemme kaikista hunajaisimmalla ja makeimmalla äänellään. Sen muijan olisi sietänyt hävetä, mutta mä en oikeastaan voinut olla täysin varma siitä, että tiesikö Astlyr edes, mitä häpeä tarkoitti. Luultavasti ei.

Oli lauantai-aamu, kello vasta puoli yhdeksän, ja mä olin jo käyttänyt koirani aamulenkillä sekä käynyt salilla tekemässä keskivartalolihastreenin. Tottahan mun piti sinne ehtiä vielä ennen tallille lähtöä, jotta sain vatsalihaksiini tuntumaan sen poltteen, minkä olisin aivan takuuvarmasti saanut myös Jannin valmennuksesta. Itseasiassa klinikkaan olisi vielä mahtunut mukaan helppo C -tasoiseen ryhmään, mutta mä en todellakaan mennyt sinne saattamaan itseäni naurunalaiseksi sen pikku kipittäjän, Dimonan, kanssa. Jo ne muutamat tunnit ja tulevat kisat olivat aivan riittämiin. Mä olin eilen haukkunut Tegurin ja Lidian kirahviksi ja karhuksi niiden lipputankojen kuullen, mutta olihan mun pakko myöntää, että oikeasti ne painivat aivan eri luokassa, kuin pikku Dimona. Erityisesti Tegur. Se torinhevosruuna oli näyttävä ilmestys ja älyttömän taitava kouluratsu. Sillä oli ilo ratsastaa. Mun harmikseni Tegur oli niin suuri, ja minä niin pieni, että harvemmin mä sillä pääsin ratsastamaan. Yleensä joko Madde tai Astlyr saivat sen ratsukseen, ja mä menin poneilla, jotka olivat mulle sopivamman kokoisia ratsuja. Mua harvemmin harmitti mun pituuteni, tai oikeastaan sen olemattomuus, mutta Tegurin Shelyesiin saapumisesta asti mua oli se harmittanut hieman enemmän kuin aiemmin.


Mä olin jo ajoissa tallilla, koska mä halusin saada parhaat paikat maneesin katsomosta. Mä aioin seurata Jannin demon sekä kaikki valmennukset alusta loppuun asti silmä tarkkana ja ottaa niistä irti kaikki, mitä vain oli saatavissa itse ratsastajana osallistumatta. Maksu oli kuunteluoppilailta vapaaehtoinen, mutta mä olin aivan ehdottomasti sitä mieltä, että ilmaiseksi ei Jannin tulisi klinikoita pitää. Ne olivat loistavia tilaisuuksia oppia maailmanluokan kouluratsastajalta. Joonakin pitäisi huomenna valmennuksia, esteillä, enkä mä vielä tiennyt, menisinkö katsomaan vaiko en. Mä en esteitä hypännyt juuri koskaan, koska mä olin ihan puhdas kouluratsastaja ollut jo useamman vuoden ajan. Mutta mua houkutteli ajatus siitä, että Astlyr osallistuisi Joonan valmennukseen Tegurin kanssa. Se olisi lähes pakko päästä näkemään, koska sitä muijaa mä vihasin koko sydämestäni.

Ella saapui maneesiin pian mun jälkeen, ja se toi lämmikettä mukanaan. Mä otin kiitollisena vastaan Figaron enkkuviltin ja käärin sen tiukasti ympärilleni. Ulkona ei ollut edes kovinkaan kylmä ilma, mutta luvassa olisi useampi tunti paikallaan istumista, joten viltti tuli todellakin tarpeeseen. Mä olin pukeutunut aika huonosti, ja mua hytisytti vähän jo valmiiksi Jannin ratsastusdemon alkua odotellessani. Onneksi mulla oli mukanani iso vanijalatte, jonka olin vielä hakenut mukaani kahvilasta ennen tallille tuloa. Sen hörppiminen lämmitti mukavasti sormia ja koko koppaa. Mua myöskin lämmitti, ei tosin yhtään mukavasti, lipputankojen ylimieliset kommentit niiden tullessa myös katsomoon istumaan.

"Eikö noiden kannattaisi istua vähän kauempana tosta potkulaudasta, että näkisivät sen yli?" taaksemme, hieman oikealle istumaan asettunut Idiootti nro. 1 supatti juuri sillä äänenvoimakkuudella, että se varmasti tiesi mun ja Ellan kuulevan.

"Ei ne varmaan edes tiedä, että niiden pitäisi nähdä jotain. Kunhan ovat tulleet tänne muiden perässä", kuulin Idiootti nro. 2:n vastaavan.

Mä käännyin penkillä ympäri ja mulkaisin niitä Idiootteja niin pahasti, kuin ikinä vain pystyin. Mun käännyttyä takaisin oikein päin Ykkönen pysyi vaiti, Kakkonen yritti vielä jatkaa mutta Ykkönen hiljensi sen vihaisella sihinällä Jannin aloittaessa demonsa. Ymmärsi se näköjään edes jotain.


Idiootit jäivät vielä katsomoon istumaan, kun Ella poistui paikalta Jannin upean demon jälkeen. Sen piti mennä laittamaan Figaro kuntoon omaa valmennustaan varten, mutta mä jäin seuraamaan ensimmäistä ryhmää. Se oli vain noin helppo C -tasoinen, mutta Jannin opeista sai aina jotain kyllä irti. Ja niin mä sain tälläkin kertaa, ja mä suorastaan pursusin motivaatiota jo siinä vaiheessa, kun oli Ellan ryhmän vuoro. Mä kaivoin puhelimeni taskustani valmiiksi asemiin, koska mä tulisin tietysti ottamaan siitä ja Figarosta paljon videoita, niin kuin hyvän ystävän velvollisuuksiin kuuluikin. Mua hytisytti ja tärisytti hetki hetkeltä vain enemmän ja enemmän, ja mä käärin ylleni myös sen toisen villaviltin, minkä Ella oli maneesiin tuonut ja myös jättänyt minulle lähtiessään itse pois. Se onneksi tiesi, millainen vilukissa mä olin.

Idiootti nro. 1 hävisi katsomosta jossain vaiheessa Ellan ryhmän valmennusta, mutta se toinen, vähintään yhtä Idiootti nro. 2 jäi vielä katsomaan. Totta kai se toivoi, että Ella epäonnistuisi Figaron kanssa, jotta saisi kuittailla siitä pitkään.

"Eihän tuo poni kulje millään tapaa oikein päin", se sihisi käärmemäisellä äänellään mun korvaan ylemmältä penkiltä, "Ja Ellakin istuu ihan miten sattuu. Kyllä muuten huomaa, että on iskän maksama poni."

"Hah, oot vaan kateellinen, kun oma iskäsi häipyi jonnekin Osloon jättäen lapsensa tänne syrjäkylään homehtumaan", mutisin sille happamasti, "Ihan on oikein kyllä sun kaltaiselle myrkkykäärmeelle."

Se oli aikeissa vastata mulle jotain ja aloittikin jo lauseensa astetta kovemmalla äänellä, mutta vaikeni huomatessaan Jannin myrkyllisen katseen. Mä käännyin hymyilemään sille oikein iloisesti ja keskityin sitten jälleen videoimiseen. Mun sormet olivat aivan umpijäässä, mutta siitä huolimatta mä tasaisin väliajoin aloitin ja lopetin videon, sekä pidin huolen siitä, että kaikki kehut ja hyvät pätkät tulivat nauhalle.


Syy Astlyrin katoamiselle selvisi myös valitettavasti aika pian. Mä ehdin jo toivoa, että se olisi kompastunut omiin kilometrikoipiinsa ja vaikka kuollut, mutta se ilmestyikin maneesiin Robinia taluttaen jo pian Ellan ryhmän aloituksen jälkeen. Ja tietysti sen viininpunainen ratsastustakki oli juuri samaa sävyä hevosen satulahuovan ja pinteleiden kanssa. Mua turhautti aivan ekstrapaljon, kun se kiipesi orin koulusatulaan, ja kehtasi vielä hymyillä ja iskeä mulle silmää sieltä katsomon ohi kulkiessaan. Mä en sitä luonnollisesti sille näyttänyt, vaan mä hymyilin sille mahdollisimman iloisesti ja nostin vielä peukalonkin pystyyn ihan vain vittuillakseni.

"Sano hyvästit parhaalle ystävällesi, Robin ei takuulla kauaa jaksa tuon selässä keikkumista", mä sihahdin edelleen mun takana istuvalle Idiootti nro. 2:lle.

"Sä et kauaa kestä katsella, miten hyvältä Astlyr ja Robin näyttää yhdessä", se laukoi takaisin ja mä vain tuhahdin pyöritellen silmiäni.


Mä jouduin valitettavasti toteamaan Madden sanat aivan oikeaksi. Ne näytti niin hyvältä, että mun olisi tehnyt mieli ensin juosta maneesista ulos kiljumaan ja sitten ajaa kotiin itkemään, mutta mä kovetin itseni ja viimeisillä itsehillinnän rippeilläni pakotin itseni jäämään katsomoon istumaan koko valmennuksen ajaksi. Mä en todellakaan suonut niille Idiooteille lipputangon mittaisille myrkkykäärmeille sitä iloa, että mä olisin poistunut maneesista ennen aikojani. Sen sijaan mä istuin kuuntelemassa Jannin kehuja sekä Kakkosen vahingoniloisia kommentteja, mitä se jatkuvalla syötöllä supisi mulle. Valmennuksen loputtua mua vitutti ja lisäksi paleli niin paljon, että mä suorastaan tärisin noustessani viimein ylös maneesin katsomosta. Mä väläytin Idiooteille parhaan hymyni, täristen kävelin talliin viemään Figaron viltit Ellalle ja ajoin kotiin palelemaan. Mä tärisin kotona vielä tunnin ja lopulta mutsi pakotti mut mittaamaan ruumiinlämmön, koska mä näytin kuulemma sen mielestä niin kalpealta.

Mulla oli 39,2 astetta kuumetta.

Mä jouduin siirtämään maanantaisen äänestyksen alun myöhemmälle.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 3, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Su 08 Marras 2020, 23:34
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 585

Feitlin puuhat

Kuvatodiste 5.11.

Mä olin yrittänyt saada Feitlin menemään tölttiä jo iät ja ajat, ja tänään mä vihdoin onnistuin vetämään sitä jopa yhden maneesin urallisen verran! Heti, kun Joonan estevalmennus (johon mä olisin halunnut mukaan, mutta äiti sanoi, että mä olin ollut jo eilen yhdessä valmennuksessa, eli en saisi mennä tänäänkin) loppui, mä hyökkäsin haukkana paikalle ihan melko tyhjään maneesiin. Ella-Amalie ja Figaro verrytelivät toisessa päässä ja minä seilasin edes takaisin toisessa päässä Feitlin kanssa. Tamma vaikutti kivan yhteistyökykyiseltä, ja äiti, joka oli tullut juuri hakemaan minua (aavistuksen etuajassa, koska sattumoisin olin edelleen ponin selässä) sai napauttua töltistä kuvatodisteenkin. Se oli oikein hieno kuva, koska mä näytin ihan oikealta kouluratsastajalta, kun mun istunta näytti niin hyvältä. Tai ainakin mun mielestä se näytti. Olisin voinut kysyä Jannin mielipidettä, mutta se ei tietenkään ollut maneesissa, enkä jaksanut raahautua minnekään muuallekaan. Niinpä mä tyydyin vain ihastelemaan kuvaa Feitlin kanssa kahdestaan.

IMG-20201108-215827
Seitsemäs sipsuttelija

Merkintä 12, #Tarinatempaus2020 / Aloituspvm 11.10.2020
kirjoittaja Elisa
lähetetty Su 08 Marras 2020, 23:03
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Feitlin puuhat
Vastaukset: 23
Luettu: 1373

# Tallikirja 2017 -->

9.11.2020
Pikkupiru


”Jassu, mikä tUO ON??!?”

Katsoin silmät järkytyksestä suurina, kun tallinomistaja talutti pienen, pörröisen karvapallon alas trailerin lastaussiltaa.

”Enkö mä oo sanonut, että joku osaava, päälle 170 senttinen seuraavaksi? Eiks näitä poneja oo jo ihan tarpeeksi??”
”Ei oo tämmöstä vielä!!” Jassu parahti loukkaantuneena (ei se oikeasti niin herkkänahkainen ollut, kuhan esitti vaan).
”Jassu, tuo on koiran kokoinen.”
”Mutta eikö oo söpö?? Sam on niin ikkupikkunen!”
”Sam?”

Huokaisin teatraalisesti ja pyöräytin silmiäni. Karvapallo hörähti nähdessään kauempana kentällä hevosia. Sen vatsa oli pyöreä kuin rantapallo, ja lyhyine jalkoineen se näytti aivan lihapullalta. Tuuhean jouhireuhkan takaa tuijotti kaksi ilkikurista, pientä silmää.

”Sano nyt edes, että se osaa jotakin.”
”No, se on kai semmonen helppo C tasoinen…” Jassu aloitti.
”Kai?? Jassu, mitä helvettiä me tehdään tuolla???” parahdin. Sillä naisella ei tainnut olla enää yhtään tervettä järkeä tallella.
”Sehän on täydellinen lasten tunneille! Pieni, pyöreä ja luotettava. Lapset tulee rakastumaan siihen!” Jassu vakuutteli.

”Entä aikuiset? Ja nuoret? Ne on hirveitä lipputankoja nykyään, en mä voi juoksuttaa niillä pelkkää Lidiaa ja Teguria koko aika! Sitä paitsi kaikki alle 140 senttiset ponit on itse saatanan kätyreitä kaikki”, parahdin. Jassu ei selkeästikään tuntunut ymmärtävän, miten haastavaa oli valmentaa oppilaista tulevaisuuden huippulupauksia, kun ratsut olivat lähinnä pyöreitä poneja.

Jassu vain kohautti olkiaan. Sam tuijotti minua nappisilmillään, ja voin melkein vannoa, että sen pienet aivot suunnittelivat jo jotakin pirullista juonta pääni menoksi.

”Ja ennen kuin tonne voi laittaa ketään pientä ratsastajaa jonkun osaavan pitää ratsastaa sitä”, jatkoin. ”Ella-Amalie olisi ainakin tarpeeksi lyhyt, ja se perjantain koulutunneilla käyvä Emiliekin on sopivan kokoinen ja melko osaava.”
”Senkus värväät ne vaan, ne on varmaan innoissaan päästessään ratsastamaan tätä kullannuppua!”
”Epäilemättä”, tuhahdin, kun Jassu lähti raahaamaan Samia kohti pihattoa.

Jassulla ei ollut mitään suhteellisuudentajua, puhisin, kun tarvoin talliin toivoen törmääväni Ella-Amalieen tai siihen toiseen lyhyenpuoleiseen tyttöön, Emilieen. Onnekseni löysin kuin löysinkin Ellan satulahuoneesta Figaron koulupenkkiä puunaamasta.
Ella nosti katseensa satulasta ja kohotti kulmiaan kysyvästi, kun laukkasin huoneeseen ääneen jupisten.

”Ella sulle ois pikkunen homma. Kirjaimellisesti pikkunen.”
Ella laittoi satulasaippuansa sivuun. ”Millanen homma?”
”Jassu on ostanut uuden ponin”, sanoin tympääntyneellä äänensävyllä.
”Millasen?” Ella jo innostui.

”Shetlanninponin”, parahdin. ”Sellaisen, joka ei osaa juuri mitään ja joka heittää kaikki nassikat selästään, ellei sen satulaan istuta jotakuta pätevää ensin.”
”Ja sä haluaisit, että mä menisin sillä?”
”Joo. Sä taidat olla kavereita sen Emilien kanssa? Sano sille, että sekin voisi mielellään hypätä sen pikkupirun selkään. En halua vihaisia poniäitejä perääni kun tuo riiviö tekee niiden muksuista heittosäkkejä. Tai jotain sellaista.”
Ella nyökkäsi ja ryhtyi ilmeisimmin heti näpyttelemään viestiä ystävälleen.

Kiiltonahkaiset kouluratsastussaappaat kopisten ja edelleen jupisten lähdin satulahuoneesta suuntaamaan kohti oritallia. Tarvitsin nyt aimo annoksen lempimieheni Robinin läsnäoloa tästä shokista selvitäkseni!

________________________
Merkintä 11, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Janni
lähetetty Su 08 Marras 2020, 22:25
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5126

24.10.2020 (JHC #4) Lauantain yleisvakkari

Puomeja 24.10.

Dimonan söpöt pikku askeleet tikittivät mun alla meidän ravatessa alkulämmittely raveja. Kentän aidan tolpat vilistivät näkökentän laidalla, kun mä unohduin tuijottelemaan tamman korvia. Mä olin nähnyt, kuinka Mathilde oli ennen tuntia lykännyt Jassun käsiin erehdyttävästi kakulta näyttävän paketin, ja nyt mä mietin olisiko munkin pitänyt tuoda tuntilaisille kakkua. Mähän kun olin lentänyt Venniltä ihan samanlailla tantereeseen kuin Mathildekin. Ehkä mä odottaisin seuraavaan kertaan, kun tippuisin? Tai toisin ensi tunnille? Vai olisko se tyhmää tuoda kaksi tuntia myöhässä? Ehkä Jassu ei pahoittaisi mieltään nyt, kun se sai jo yhden kaku-
"Dimonalle vähän pohjetta lisää. Sehän ravaa, kuin täi tervassa", Jassu napautti keskeltä puomeja kantaessaan. Hetkinen, puomeja? Päästäisiinkö me vihdoin hyppäämään?

Mä vähän petyin, kun raidalliset puomit jäivät vain maan tasalle odottamaan. Mä olin nimittäin osallistunut mun ihka ensimmäisiin este(- ja koulu)kisoihin ja toivoin pääseväni taas hyppäämään ennen kuin marraskuun 14. koittaisi. Torstain tunnilla Janni oli kyllä sanonut, että me päästäisiin vielä hyppäämään jonkun kerran ennen ratsastuskoulujen piirimestaruuksia. Dimona oli vähän reipastunut alkutunnista ja, me saatiin ensimmäisenä tulla päivän tehtävä, jonka ideana oli lyhentää ja pidentää askeleita puomien avulla. Pilkkuponi oli sen verran kääpiökokoinen, että sitä joutui hoputtamaan ihan huolella, jotta sen sai vain neljällä askeleella tehtävästä kunnialla läpi.

"Muista pitää istunta ja jalka rentona, mutta jäntevänä", Jassu taisi nähdä mun kysyvän kulmien kohotuksen, sillä se jatkoi naurahtaen, "mä tiedän, sitä on vaikea toteuttaa ja selittää. Nyt kävi niin, että, kun annoit pohjetta, sun jalka jännittyi siihen malliin, että se sai sun koko istunnan jäykäksi ja se toimi Dimonalle hidastavana apuna, vaikka annoitkin pohjetta samaan aikaan. Muuten hyvä. Linnea voit tulla sieltä seuraavaksi."

Laukan laskeminen oli aika vaikeaa, mutta kun sen hoksasi, se sujui paljon paremmin. Dimona innostui melkoisesti laukkapuomeista, ja vaikka olisi ehkä pitänyt, en oikein malttanut hidastaa tammaa, kun se teki hassuja hyppyjä aina viimeisen puomin päälle. Jassun ilmeestä päätellen se kyllä huomasi mitä tein, muttei sanonut mitään. Pinkki otsapanta vilkkui aina välillä sivuilta, kääntäessäni Dimonaa viimeisen kierroksen jälkeen ympyrälle.

"No niin, sitten voitte päästää vähän ohjaa löysemmälle ja siirtyä uralle ravaamaan. Kevyttä ravia jokaiselle pari kierrosta, ja sitten, kun tuntuu hyvältä, niin voitte siirtää mahdollisimman pienillä avuilla käyntiin…"

Merkintä 11, #Tarinatempaus2020 / Aloituspvm 11.10.2020 | #NVRK2020
kirjoittaja Elisa
lähetetty Su 08 Marras 2020, 22:22
 
Etsi: Jatko—heC » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 24.10.2020 (JHC #4) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 3
Luettu: 118

7.11.2020 Kouluratsastusklinikka

Madde yritti vielä jatkaa jotakin pikkuprinsessoista Jannin aloittaessa demonsa, mutta mä sihisin sille vihaisesti, että se pitäisi turpansa kiinni. Maddea ei ehkä hirveästi kiinnostanut demo, vaan enemmänkin nähdä Ella kohta mokaamassa ylihintaisen poninsa kanssa, mutta mä halusin nähdä jokaisen eleen ja painonsiirron, mitä Janni teki hevosensa selässä. Koska jos mä mokaisin Robinin kanssa, pikkuprinsessat ei antaisi mun unohtaa sitä ikinä.

Poninsa selässä hikoilevan Ellan ilme oli ehdottomasti näkemisen arvoinen, kun mä talutin Robinin maneesiin heB-ryhmän aikana. Janni oli kuitenkin ratsastanut sillä demossa jo aika kunnolla, eikä se ollut reilussa puolessa tunnissa ehtinyt vielä jäähtyä niin paljon, että mun olisi pitänyt se alusta asti verrytellä, joten me ilmestyttiin halliin vasta vähän edellisen ryhmän aloituksen jälkeen. Katsomossa istuvalle, tyrmistyneen näköiselle Emille mä vain hymyilin ja iskin silmää noustuani ruunikon laadukkaaseen koulusatulaan.

Otin varovasti ohjat tuntumalle, ehkä vähän turhan löysälle, ja aloin asetella oria puolelta toiselle käynnissä ja samalla yritin vilkuilla edellisen ryhmän suorituksia. Tai lähinnä Ellan ja Figaron menoa. Poni oli selkeästi jo terveempi, se liikkui reippaammin ja puhtaammin, mutta näytti edelleen kovin jännittyneeltä. Tavallaan se kulki ihan nätisti, mutta joko Ella ratsasti sen jännittyneeksi, tai sitten se ei osannut ratsastaa poniaan rennoksi sen jännittyessä jostain muusta. Joka tapauksessa mä olisin antanut niille korkeintaan kutosia niistä töksähtelevistä siirtymisistä. Harmi, etten mä ollut koulutuomari.

Puoli kahdeltatoista pääsimme Robinin kanssa siirtymään jaetun maneesin isommalle puoliskolle B-ryhmän siirtyessä ravailemaan toiseen päähän.
”Jatketaan laukassa”, Janni totesi jatkettuani hetken myötä- ja vasta-asetuksia keskiympyrällä.
”Sitä sun on helpoin ratsastaa pyöreäksi, jos vaan pystyt istumaan siellä. Sillä on aika isot liikkeet”, nainen varoitti, mutta joutui toteamaan pelkonsa vääräksi mun nostaessa ensin oikean laukan, koska demon aikana olin kuunnellut, että oikea oli Robinin parempi suunta. Sen laukka oli tosiaan aika iso, ainakin Lidian töksähtelyyn verrattuna, mutta siihen verrattuna se oli myös paljon pehmeämpi ja keinuvampi.
”Vatsalihakset kunnolla käyttöön. Otat sen puolipidätteen käytännössä kokonaan istunnalla, niin se jää siihen sun alle, just noin. Lyhennä vähän ohjaa, ettei sun käsien tarvi vaeltaa noin taakse sitten kun se pyöristyy edestä. Hyvä, sit vaan ahkerasti puolipidätteitä aina kun sä tunnet, että sen etuosa meinaa valahtaa matalaksi. Jes, siinä hyvä!” Janni ohjeisti. Robin ei tosiaan ollut mikään tuntipuksu, mutta mun piti vain keskittyä tarkasti pysymään suorassa ja tasapainossa, ettei se alkaisi puskea mihinkään muualle.
”Sitten voit tehdä joka kirjaimen kohdalle käyntiinsiirtymisen. Laukasta suoraan käyntiin, kolme askelta käyntiä, nosto, pari askelta laukkaa ja taas seuraavassa kirjaimessa käyntiin. Tässä sun pitää koko ajan vahtia, että se pysyy siinä sun alla ryhdikkäänä, koska jos sä annat sen valahtaa sinne etujaloille, niin sä et pysty tekemään näitä siirtymisiä näin nopeasti. Ja tuu vähän irti seinästä tässäkin, niin saat koko ajan vahtia, että se pysyy suorana. Varsinkin näin oikeessa kierroksessa se vähän hämää asettumalla helposti vähän sisäänpäin, vaikka sen pitäis pysyä koko ajan suorana. Okei, tee vaan ensimmäinen siirtyminen kun ehdit.”

Janni ei ollut väärässä sanoessaan tätä haastavaksi tehtäväksi, ja mun vatsalihakset joutuivat toden teolla töihin pitäessään 600 kiloa hevosta mun 55-kiloisen kroppani alla.
”Muista kuitenkin, ettet jää pitämään, koska sitten se jännittyy. Ahkerasti puolipidätteitä, mutta muistat aina myödätä, sekä kädellä että vatsalihaksilla.”
Hiki virtasi mun selässäni, mutta aina peilin ohi ratsastaessani mä näin, kuinka hyvältä me Robinin kanssa näytettiin. Se oli todellakin hieno hevonen, mutta ei tosiaankaan helppo. Emi katseli lievästi jopa vittuuntuneen näköisenä. Ehkä se ajatteli koko ajan sitä säälittävää miniponia, jonka kanssa se joutuisi starttaamaan ensi viikolla. K.N. Specialissa Tegur pesisi Dimonan 100 - 0, jos se muistaisi käyttäytyä vähän paremmin kuin eilisellä koulutunnilla myrskytuulta säikkyessään. Sen verran hyvin se oli käyttäytynyt Suomen reissulla, että mä luotin kyllä ruunaan. Ja helppoon A:han Dimonalla ei ollut mitään asiaa. Eikä ollut kyllä Emilläkään, jos multa kysyttiin.


merkintä 8, #tarinatempaus2020 / aloituspvm 29.10.2020 / #NVRK2020
kirjoittaja Astlyr
lähetetty La 07 Marras 2020, 23:59
 
Etsi: Valmennukset
Aihe: 7.11.2020 Kouluratsastusklinikka
Vastaukset: 5
Luettu: 303

Feitlin puuhat

Rapsutuksia 7.11.

Koska tänään oli vihdoin päivä, jolloin mä täytin 11 vuotta, mä kinusin äidiltä kyydin tallille, jotta mä voisin juhlistaa mun synttäreitä Feitlin kanssa. Isän mielestä se oli kamalan hauskaa, että mä halusin mielummin mennä heti hevostelemaan, kuin syödä synttärikakkua perheen kanssa. Äiti katseli lähinnä aavistuksen närkästyneenä sivusta, mutta suli hymyyn heti, kun mä katsoin taas sitä. Mun suunnitelmana oli mennä kalastelemaan Feitli pihatosta heti, kun mä tallille pääsiin ja napata se mukaan kentälle touhuamaan. Me tehtiin paljon ympyröitä ja kiemuroita ja venyteltiin samalla tavalla, kuin Nitan maastakäsittelytunnilla. Feitliä kiinnosti tavalliseen tapaansa enemmän herkut kuin mikään muu ja välillä meinasi mulla mennä vähän herne nenään, kun tamma vaan tunki taskuille.

Takaisin talliin päästyämme, mä laitoin Feitlin kiinni käytävälle, vetelin siitä uudestaan kaikki mahdolliset liat pois (se oli käynyt piehtaroimassa jo kentälläkin kertaalleen) ja pidin oikein kunnon rapsuttelusession. Mä hain jakkarankin sitä varten ja nousin sille taatakseni paremman asennon. Feitli nosti päätään taivaisiin ja sen huuli lörpötti samaan tahtiin rapsutuksen kanssa.

IMG-20201106-WA0014

Kuudes kakkupala

Merkintä 10, #Tarinatempaus2020 / Aloituspvm 11.10.2020
kirjoittaja Elisa
lähetetty La 07 Marras 2020, 21:09
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Feitlin puuhat
Vastaukset: 23
Luettu: 1373

# Tallikirja 2017 -->

Kääpiöt ja lipputangot
6.11.2020 - #russedrama

Dimona puhalsi sieraimistaan lämmin ilmaa mun käsille mun laittaessa sitä kuntoon pian alkavaa tuntia varten. Se ei yleensä edes käynyt meidän tunnilla, mutta jotenkin Janni oli saanut mut taivuteltua osallistumaan ensi viikonlopun ratsastuskoulujen piirinmestaruuskilpailuihin sen kanssa ”koska se olisi hyvää kokemusta Dimonalle”. Olisi se kai sitten, mutta olisin mä silti sen pikku kipittäjän sijaan sata kertaa mielummin osallistunut esimerkiksi Hillalla, joka oli yksi mun lempparituntiratsuista Shelyesissä yhdessä Vennin, Raffen ja Stellan kanssa. No mutta joka tapauksessa mä olin tunnille menossa Dimonan kanssa, koska me tarvittiin ehdottomasti vielä treeniä. Tiikerinkirjava pikkuponi oli kokonsa ja värityksensä vuoksi lasten suosima, joten sen kanssa sai lähes aina keskustella ihan perusasioistakin.

Mä olin mennyt Dimonalla myös eilisellä tunnilla, ja se oli ollut yhtä vääntöä ponin oltua täysin yhteiskyvytön. Onneksi se kilometrin mittainen lipputanko, jota Astlyriksikin kutsuttiin, ei ollut ollut katsomassa, mutta se sen lipputangon oikea käsi ja samalla myös toinen lipputanko, Madde, oli vain virnistellyt vahingoniloisesti kauniissa peräänannossa kulkeneen Tegurin satulasta. Sekin muija oli olevinaan muka niin olympiatason kouluratsastaja ja Kari Vepsän kaltainen hevoskuiskaaja, mutta kyllä mä vaan muistin sen joskus pentuna itkeneen jo ennen tuntia, koska Arne oli purrut sitä sen raahattua sen kolme kusipäistä kaveria yhtä aikaa sen harmaahallakon vuonisruunan karsinaan. Se suoraan helvetistä kotoisin oleva akka oli tullut vielä kävelemään loppukäynnit mun viereen, mutta onneksi Dimona tuntui vihaavan sitä ihan yhtä paljon kuin minäkin, ja oli potkaissut Teguria vihaisesti sen tultua liian lähelle. Enkä mä ollut edes yrittänyt estää sitä. Potku oli osunut suoraan Tegurin mahan alle, mutta Madden nilkkaan se oli ilmeisesti tähdännytkin ja varsin onnistuneesti, koska toista jalkaansa ontuen se muija oli maneesista poistunut sitä ylisuurta hevosta taluttaen.


Ne lipputangot oli jo Lidian ja Tegurin kanssa maneesissa mun saapuessa sinne pikku Dimonaa taluttaen, ja Ella saapui Figaronsa kanssa heti mun jälkeen.

"Katos katos, mitkä pikku kääpiöt sieltä saapuu kääpiökokoisten ratsujensa kanssa", Astlyr naureskeli Maddelle samalla, kun kiristi Tegurin satulavyötä, "Voiko noin pieniä karvakasoja edes poneiksi kutsua?"

"Ylikasvaneita koiriahan nuo näyttää olevan", Madde totesi, kiipesi Lidian satulaan ja mä olisin voinut vaikka oksentaa sitä katsoessani.

"Ei teilläkään sen paremmin taida mennä, kun kirahvin ja vasta talviunilta herätetyn mustakarhun selkään joudutte", mä piikittelin takaisin, "Voi teitä raukkoja."

"Mun koira on sentään hyvin koulutettu", Ella lisäsi vielä nasevasti ja mä vaihdoin ilkikurisen katseen sen kanssa.

Ne heittelivät meihin päin ylimielisiä katseita, mutta mä porasin mun jäätävän katseen suoraan niiden ällöttäviin silmiin niin kauaksi aikaa, että ne käänsivät päänsä pois. Mä talutin Dimonan aivan tahallani suoraan Tegurin viereen kaartoon, ja Astlyr sekä Lidian satulassa jo istuva Madde mulkoilivat mua happamasti, mutta siinäpäs mulkoilivat. Mä suorastaan nautin, kun näin niiden muijan turhautuvan, ja vielä enemmän mä nautin siitä ajatuksesta, että ensi viikolla se alkaisi. Nimittäin se äänestys. Se ei todellakaan ollut ollut pelkkää sanahelinää, vaan mä olin tehnyt koko viikon valmisteluita sen eteen. Heti maanantaina, kellon lyödessä kaksitoista mä marssisin suoraan ruokasaliin, keskeyttäisin ruokailuun ja laittaisin sen alulleen. Niiden muijien sietikin pelätä tulevaa.


Tämän päivän aiheena oli siirtymiset sekä askellajien sisällä, että niiden välillä. Eilisestä väännöstä Dimonan kanssa oli selvästi ollut hyötyä, koska tänään siitä ei ollut enää tietoakaan ja pikkuruinen ponitamma paiski hommia koko sydämellään koko tunnin ajan. Meidän yhteistyömme oli sujuvaa ja mä sain pienen toivonpilkahduksen, ehkä me sittenkin selvittäisiin niistä kisoista. Me mentäisiin sinne näyttämään kaikille, mistä puusta meidät oli veistetty. Mä en todellakaan lähtenyt sinne häviämään, mä lähdin sinne vain tavoittelemaan voittoa. Ja niin mä tavoittelin myös joka tunnilta onnistumisia ja hyviä pätkiä.

Mä olin ihan rättiväsynyt ja hikinen tunnin jälkeen ja niin oli Dimonakin, mutta mä oli niin tyytyväinen siihen pieneen, tiikerinkirjavaan ponitammmaan. Se oli tehnyt parhaansa ja suorastaan loistanut käynti-laukkasiirtymisissä. Jannin sanojen mukaan se ei ollut koskaan nähnyt Dimonan liikkuvan sillä tavalla peräänannossa, kantaen itsensä kauniissa muodossa, nostaen selkänsä ylös ja ottaen takapäänsä alleen. Sen, jos jonkun kuuleminen lämmitti mun mieltä ja samalla jäädytti ne palavat helvetin liekit, minkä voimalla Astlyr ja Madde yrittivät mua mulkoilla ratsujensa selästä meidän liidellessä Dimonan kanssa ympäri maneesia. Tegur oli ollut koko tunnin kunnon kirahvi ja kuunnellut kauhuissaan syysmyrskyn aiheuttamaa meteliä, ja Lidia puolestaan oli ollut jäykkä ja kuuro pohkeelle. Mä olin vain hymyillyt niille lipputangoille mitä maireinta hymyäni minun ja Dimonan tanssahdellessa niitä ohi tai vastaan. Ellalla ja Figarolla oli mennyt kivasti, ainakin sen perusteella mitä ehdin ratsukon menoa katsella.

"Pitäiskö teidän sittenkin ilmoittautua siihen raviluokkaan, ettette vaan nolaa itseänne kisoissa? Oli meinaan niin kamalan näköistä menoa, että mua ihan hävettää noiden hevosraukkojen puolesta", heitin ivallisesti ennen kuin talutin poistuin maneesista Ellan ja Figaron kanssa, jättäen blondit lipputangot omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä.

Mä niin tiesin, että saisin äskeisestä heitostani kuulla ja pian, mutta mä en välittänyt siitä. Mä muistaisin vielä pitkään niiden myrkkykäärmeiden ilmeet, kun Janni kehui minun ja Dimonan menoa tunnilla. Ja maanantaina alkaisi se äänestys. Sitä mä odotin jo kuin kuuta nousevaa.

_________________________
#OTsuoritus #NVRK2020 - Merkintä 2, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Pe 06 Marras 2020, 13:50
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5126

2.11.2020 Painajaismainen puomitunti

Runopuomeja 2.11.

Oli Raffe mun ratsuna
sillä aikaisemminkin mennyt oon.
Vaan ei tän tunnin aihe helppo oo,
Joona kun päähänsä puomit sai.

Selän rikkinäisen kera mies meitä tervehti,
kertoi tehtävän hirmuisen
“Hannunvaakunasta tänään nautitte”
virnisteli hän iloiten

Ratsukoita monta,
ärsyynnystä enemmän kuin meitä.
Ei painajainen loppua voinut,
hengähdystaukojakin tarvittiin kai.

Raffe se yritti
Elisan hermo kireällä,
painoi päässä kysymys
Miksi tähän ryhdyinkään?

Oli ajatus tehtävästä helppo,
vaan ei toteutuksesta nauttinut kuin Joona.
Silmien salamointia kesti enemmän kuin kerran,
hannunvaakunasta ei helpotusta herunut.

Kiitos tunnista! Very Happy

Merkintä 9, #Tarinatempaus2020 /Aloituspvm 11.10.2020
kirjoittaja Elisa
lähetetty To 05 Marras 2020, 19:47
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 2.11.2020 Painajaismainen puomitunti
Vastaukset: 6
Luettu: 425

Jätkän päiväkirja

Koiranilma

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 2 Livxjz11

Joskus kesällä olin vahingossa mutissut kaipaavani syksyistä talliarkea. Tätäkö mä olin siis kaivannut? Kasvoja piiskaavaa vesisadetta. Harmaanruskeiksi muuttuneita alunperin vaaleita hevosia, kosteassa säässä vallattomaksi heittäytyviä kiharoita ja loputtomalta tuntuvaa pimeyttä. En varsinaisesti. Eikä varmaan Jätkäkään. Se tuijotti happamana ympärilleen kun nappasin sen kiinni ja naksautin riimunnarun paikoilleen. Vesisade ei miellyttänyt kumpaakaan meistä. Ehkä siksi me riennettiin tarhoilta sisään niin reippaasti kun liukastumatta päästiin. Kattolampuista loistavan keinovalon alla kelpasi kuivatella.


Merkintä 1, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 05.11.2020.
kirjoittaja Livia
lähetetty To 05 Marras 2020, 15:38
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Jätkän päiväkirja
Vastaukset: 9
Luettu: 379

Fridas dagbok

2⁂ Uusi oppilas

kursivoitu by @Mathilde

Kaksi päivää me oltiin vain järjestelty tavaroita, käyty kaupoissa ja kävelty reittiä kouluun. Tänään mor oli lähtenyt töihin vieden Fionan päiväkotiin, ja mamma hääräsi kotona huolestuneena.
"Muistattehan reitin kouluun?" mamma kysyi.
"Joo", vastasin. Filip ei sanonut mitään, mutta meidän oli käsketty mennä yhtä matkaa.
"Onneksi matkaa on vain puolisen kilometriä", mamma jatkoi. "Lähtekäähän nyt, ja olkaa varovaisia. Mukavaa päivää!"

Filip käveli hiljaa vierelläni. Iso reppu hölskyi selässäni. Vaikka olin paljon pienempi kuin Filip, olisin kyllä kävellyt paljon nopeammin. Filip suorastaan laahusti. Ei kai kaikista lapsista tullut teininä tuollaisia laiskimuksia??

Matkalla oli oikeasti vain muutama risteys, mutta lähes yksin kävelevälle seitsenvuotiaalle matka tuntui pitkältä ja jännittävältä. Mutta olin rohkea! Ei minua pelottanut. Kun pääsimme koulun pihaan, se oli täynnä vilinää ja vilskettä. Ketkähän olisivat kakkosluokkalaisia?

Filip katosi viereltäni, ja jäin yksin pihan laitaan. Jostain juoksi minua pidempi tyttö viereeni ja kysyi topakkana:
"Hwo are you?"
"Hva??" kysyin ihmeissäni.
"Hvem er du?"
"Aa, Frida! Jeg begynner i andre klasse."
"Å okei! Storesøsteren min går i andre klasse, jeg tar deg til henne."

Jäin miettimään, miksi tyttö yritti – siis yritti – puhua mulle englantia, mutta se unohtui äkkiä, kun esittäydyin uudestaan. Pian kello kuitenkin soi, ja tytöt veivät mut oikeaan luokkaan. Filipiä ei enää näkynyt missään, ehkä hän löysi oman luokkansa. Toivottavasti. Meidän luokassa kaikki meni paikoilleen, ja minä jäin luokan eteen. Opettaja tervehti kaikkia ja jatkoi:
"Meidän luokassa aloittaa tänään uusi oppilas. Kertoisitko itsestäsi jotain? Mistä muutit?"
"Hei alle sammen, jeg heter Frida Solberg og jeg kommer fra Trondheim. Jeg er adoptert fra Kina, men jeg kan ikke kinesisk, bare mitt andre navn Li", sanoin, ja etsin liidun käteeni ja kirjoitin taululle toisen nimeni, 丽.
"Så", sanoin reippaasti, ja hymyilin luokalle.


Uusi luokkalainen.

Asia jännitti minua enemmän kuin olin ajatellut. Opettaja oli viime viikolla valmistellut meitä iloitsemalla kovaan ääneen "Meidän luokalle tulee uusi oppilas!" ja me oltiin siitä lähtien jännitetty, kuka sieltä oikein tulisi.

Uusi tyttö seisoi luokan edessä, kun opettaja pyysi häntä esittäytymään. Hän näytti siltä, ettei ollut täältäpäin, mutta hän puhui täydellistä norjaa. Hieroin nihkeitä käsiäni yhteen pulpetin alla. Kurkkua puristi jännityksestä. Mitä uuden tytön tuleminen meidän luokkaan muuttaisi? Saisinko edelleen istua Sandran vieressä? Järjestäisikö opettaja maailman hirveimpiä tutustumisleikkejä tänään? Mitä jos Sandra ystävystyisi tuon kanssa ja jättäisi minut yksin? Tästä ei voinut seurata mitään hyvää.

Opettaja järjesteli pulpetteja niin, että Frida, uusi tyttö, istui Sandran eteen. No niin. Peli oli selvä. He ystävystyisivät tietenkin nyt. Voinkin tästä pakata tavarani ja etsiä uutta kotia, ja uusia ystäviä, jostain muualta Norjasta. Tiesin, että linja-autoja kulki ainakin Tromssaan, joten marssisin koulun jälkeen asemalle ja aloittaisin uuden elämäni Tromssassa. Adios!

Nojasin maani myyneenä pulpetille nostamiini kyynerpäihini ja tuijotin mielenosoituksen omaisesti toiseen suuntaan ikkunasta ulos.

Takaani alkoi kuulua puhetta ja tämän keskustelun olinkin jo odottanut tapahtuvan. Huomasin Fridan ja Sandran alkaneen jutella.
"Mistä oot ostanu ton repun?" Sandra kysyi nähdessään Fridan hevoskuosisen koulurepun.
Frida kääntyi tuolissaan ympäri ja kertoi ystävällisellä äänellä saaneensa sen syntymäpäivälahjaksi viime huhtikuussa.

"No... Noi hevoset on ihan söpöi, mut muuten toi reppu ei oo kyl mikään maailman hienoin. Tääl Svolværissa on enemmän muotia tämmöset Dakinen reput, niin kuin mulla" kuului Sandran tiukka äänensävy. Hän katseli korostetusti Fridan reppua puolelta toiselle ja lopuksi nosti oman pinkkimustan Dakinensa pöydälle. "Sano sun vanhemmille, et ostaa sulle tällasen, tai muuten et pääse meidän jengiin."

Vaikka en halunnut Sandran vaihtavan minua Fridaan, minusta alkoi tuntua pahalta Fridan puolesta joka oli heti ensimmäisellä tunnillaan joutunut Sandran arvostelun kohteeksi.

"Mun mielestä sen reppu on hieno" sanoin hiljaisella äänellä Sandralle.
Sandra näytti pöyristyneeltä. "Kysyttiinkö sulta jotain? Älä puhu mitään, jos sulta ei kysytä mitään."

Frida ei lähtenyt Sandran temppuihin mukaan. Hän kääntyi pois Sandran suunnasta ja katsahti minuun päin. Pieni hymy nousi hiljalleen Fridan saparoiden reunustamille kasvoille.

Minunkin teki mieli vähän hymyillä.

Pieni hymy kävi kasvoillani, mutta sitten tunsin polttavan nolostuksen puskevan esiin. Hymy piiloon. Se tuijotti mua.



"Mitä siellä supistaan?" opettaja kysyi katsoen meidän suuntaan.
"Ei mitään", Mathilde kuiskasi hiljaa edessäni, hyvä että opettaja edes kuuli.
"No hyvä. Voitte tehdä tuttavuutta sitten välitunnilla, nyt mennään tämän tunnin aiheeseen." Hän ohjeisti ensin muita, ja tuli sitten näyttämään minulle oppikirjoja. Lukukirjat olivat jääneet Trondheimiin, joten ne sain kaikki opettajalta, ja sain myös pari tehtäväkirjaa, joita minulla ei vielä ollut.
"Voit jättää ne pulpettiin, ja ottaa kotiin vain, jos tulee läksyjä", opettaja ohjeisti. Hän vaikutti mukavalta, ja hymyili minulle. Ehkä uusi koulu olisi ihan kiva, ja Mathilde oli tykännyt mun repusta. Pitäisi välitunnilla kysyä, pitikö hän hevosista.

Tunti kului tehtävien parissa, ja pian pääsimme ulos. Tuulitakit päälle ja pipot päähän.
"Mathilde, pidätkö hevosista?" kysyin reippaasti kävellessämme kenkätelineiden luokse.
"Joo, mä, Sandra ja Linnéa ollaan alkeisjatkokurssilla Shelyesin tallilla", Mathilde vastasi hymyillen.
"Ai oikeesti! Mä olen käynyt alkeiskurssin Trondheimissa, joten tulen varmaan myös alkeisjatkoon", riemuitsin. "Onko siinä monta ryhmää?"
"Ei, yksi vain, maanantaisin", Mathilde vastasi.
"Jee mä tahdon teidän kurssille heti ensi maanantaina! Täytyy kysyä kotona, voiko joku soittaa tallille ja varata paikan."

"Vaan ettepäs tiedä, mitä hirveyksiä tallilla tapahtui maanantaina", Sandra aloitti.
"Mäpäs tiiän", Linnéa kehaisi.
"No kai kun olit meillä eilen koooooko illan ja kerroin sulle kaiken", Sandra tokaisi tyytyväisenä myhäillen. "Oisin voinut kertoa Mathildellekin, mutta se ei ollut ollut ikuisuuksiin online. Missä sun puhelin nytkin on? Mikset oo tykännyt mun tän aamun kuvasta?" Sandra tivasi heilutellen omaa puhelintaan käsissään.
"Äitillä", Mathilde sanoi hiljaa. "Se takavarikoi sen koska olin ladannut instagramin", tyttö myönsi.
"Mitä! Nyt en saa enää sun tykkäyksiä! Sun pitää lataa insta heti takaisin kun saat puhelimen, ja pidäkin salaisuutes paremmin", Sandra tiuski kiivaasti. "Suhun ei voi kohta edes luottaa."
"Mut pärjäähän sitä ilman instaa tai puhelintakin", sanoin väliin. Mathilde oli puolustanut minua ja mun reppua, joten nyt oli mun hetki puolustaa Mathildea. Niin olin oppinut. "Mulla ei edes ole puhelinta", jatkoin topakkana.
"Käske isääs ostamaan puhelin jos äiti ei suostu", Sandra tiuskaisi. "Ja oikea reppu myös. Muuten et kuulu meidän jengiin!"
"Entäs jos mulla onkin kaks äitiä eikä isää ollenkaan?" sanoin kädet puuskassa. Inhosin sitä, että kaikki aina oletti, että mulla olisi isä. Miksi mulla pitäisi olla isä?
Silloin kello soi keskeyttäen Sandran ennen kuin hän edes aloitti.
"Tämä ei jää tähän", Sandra kihisi lähtiessämme takaisin sisälle. "Sitäpaitsi, teidän pitää opetella kuuuntelemaan, olin kertomassa tallista. Tallilla oli ammuttu, poliisit ja ambulanssi ja kaikki olivat paikalla! Onneksi tajusin olla tulematta tunnille", Sandra sanoi, lopettaen ilmeisesti puheenvuoronsa.

Miksi tallilla olisi ammuttu? Tätä ei kannattaisi kertoa kotona, jos edes oli totta. En ihan luottanut tähän Sandraan. En oikein välittänyt ihmisistä, jotka pomottivat muita huvikseen, mutta en halunnut joutua epäsuosioonkaan. Mua oli vähän kiusattu ykkösluokan alussa, mutta se onneksi loppui, ja mulla oli sitten ollut ihana ystävä Ama.. Ja nyt mulla ei enää ollut häntä täällä, ajattelin harmissani, kunnes keskustelu jatkui käytävällä.


Ripustin takkini luokan naulakkoon ja tartuin Sandran käteen. "Onks jotain hevosta ammuttu siis? Ei kai kukaan oo kuollut?"
"Lol ei. Kai, en mä tiedä. Linnéa oli kuullut sen äidiltä, että uutisissa meidän tallin läheisyydessä olleen ammuttu, sen enempää se ei kertonu. Mut se ei kuulma enää saa mennä itse pyörällä tallille."

Enkä ihmetellyt. En ehkä itsekään enää tämän tiedon jälkeen uskaltaisi astua ulos yksin. Vaikka mihinkä sitä olisin mennytkään, nyt kun olin kotiarestissa koko viikon. Kotiarestin loppuminen tuntui kaukaisemmalta ajatukselta kuin omat unelmahääni.
"Kuka siel oli ampunu? Ja miks?" ihmettelin kun ryhmämme valui luokkahuoneeseen sisään.

Frida käveli perässäni aran oloisesti ja kieltämättä tässä alkoi itseäkin jännittää. Oliko Svolværissä... murhaaja?
"Nyt ei varmaan oo oikea hetki kysyä että mitä pidät meidän pikku kaupungistamme..." sanoin hiljaisesti Fridan suuntaan.

Hän puristi tiukasti kantamaansa nallea, eikä vastannut mitään vaan istuutui omalle paikalleen mietteliään näköisenä.



2. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.
kirjoittaja Frida
lähetetty Ke 04 Marras 2020, 23:06
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Fridas dagbok
Vastaukset: 3
Luettu: 109

# Tallikirja 2017 -->

Jättiläinen 29.10.

IMG-20201104-WA0008

Lidia oli valtava. Mä en todellakaan tajunnut miten ihmeessä mä olin saanut pienen ja kivan Dimonan jälkeen tämän kokoisen valtamerilaivan ratsuksi. Musta tuntui kääpiöltä, kun mä kapusin jakkaran avulla tamman kyytiin. Jannin mukaan mä pärjäisin sen kanssa ihan hyvin, sillä Lidia oli kuulemma valtavan kiltti, mutta silti mua vähän jännitti, kun mä katselin itseäni 25 senttiä korkeamman hevosen selästä maan kamaraa. Linnea näytti mulle vierestä peukkua Vennin selästä ja mä hymyilin sille takaisin. Janni kiinnitti mikkiänsä paremmin kiinni ja kohta naisen ääni kaikuikin maneesin seinillä.
"No niin. Eiköhän aloitella, eli uralle vaan, kun ootte valmiina ponienne kanssa."

#OTsuoritus / Merkintä 8, #Tarinatempaus2020 / Aloituspvm 11.10.2020
kirjoittaja Elisa
lähetetty Ke 04 Marras 2020, 18:59
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5126

Princess Emilie

Mikä v***u sua oikein vaivaa?
3.11.2020 - #russedrama

Mä lähdin eilen koululta heti kotiin yhteiskuntaopin luennolta päästyäni ja kävelin rauhassa kotiin musiikkia kuunnellen. Mä sain juuri Minnielle laitettua vaaleanpunaiset valjaat ja talutushihnan niihin kiinni iltapäivälenkkiä varten, kun mun puhelin alkoi piippaamaan hullun lailla. Mä hoputin valkoisen kääpiövillakoirani äkkiä pihalle, suljin hätäisesti ulko-oven perässäni ja kaivoin puhelimeni vaaleanpunaisen tuulitakkini taskun pohjalta. Sillä samalla sekunnilla, kun sain sen esiin, viestitulva pamahti välkkymään iPhoneni näytölle enkä pysynyt ollenkaan sen perässä uusia viestejä sadellessa koko ajan. Mä avasin WhatsApp-ryhmäkeskustelun hämmentyneenä ja kelasin sekavan viestiketjun alkuun päästäkseni kärryille, mikä ihme porukkaa nyt noin kuohutti.

Syy järkyttävälle viestitulvalle selvisi varsin nopeasti vain muutaman ensimmäisen viestin lukemalla. Svolværin russebussin johtaja, Astlyr Myhrvold, se kieroakin kierompi käärme, oli päivän viimeisten tuntien jälkeen kylmästi päättänyt potkia Ellan pihalle bussijengistä. Tai no, tarkemmin ottaen Ella oli ilmeisesti itse eronnut bussijengistä valtavan väkijoukon ollessa todistamassa koulun käytävällä tapahtunutta yhteenottoa. Se oli ihan oikein sille blondille lipputangolle, että se kehtasikin yrittää niin kieroa temppua. Vaikka kyllähän mä tiesin ilman muuta, että Astlyrin ja Ellan välit eivät olleet liian lämpimät.

Mä jatkoin lenkkiä Minnien kanssa kuin mitään ei olisi tapahtunut, mutta päätin samalla, että tämä ei todellakaan jäisi tähän. Seuraavan kerran, kun mä sen limanuljaskan näkisin ihan missä tahansa, mä sanoisin sille muutaman hyvin tarkkaan valitun sanan. Mulle tärkeille ihmisille ei kukaan, ei edes Astlyr Myhrvold, tekisi pahaa ilman, että saisi henkilökohtaisesti vastata seurauksista.

***

Tänään mulla oli puhelimen kello soimassa vasta ysin maissa, mutta mä heräsin silti joka-aamuiseen tapaani pirteänä ennen seiskaa, pomppasin sängystä ylös ja vein mun koirani lenkille… vesisateeseen. Sekin alkoi tuntumaan jo joka-aamuiselta synkeän ja pimeän syksyn vain jatkuessa ja jatkuessa. Mun mielestä voitaisiin jo ihan hyvin siirtyä mun ehdottomaan lempparivuodenaikaan, eli talveen, mutta sääjumalat olivat ilmeisesti päättäneet toisin. Mä puin sekä Minnielle, että itselleni sadetakit niskaan, vedin vaaleanpunaiset haisaappaat jalkaani ja lähdin hitaasti kävelemään vakioaamulenkkiämme ympäri koiran kipittäessä häntä koipien välissä perässäni. Se hienohelma vihasi tätä ilmaa vähintään yhtä paljon kuin minäkin. Mulla teki pahaa raahata niin liikkumishalutonta koiraa mukanani, joten kävimme puolet normaalia lyhyemmän lenkin ja lopulta luovutin ja kannoin pikku prinsessani sylissäni takaisin kotiin.


Mun aamuinen hyväntuulisuuteni oli haihtunut jo aikoja sitten, ja mun pään päällä oli melkein jo nähtävissä mustat ukkospilvet mun saapuessa koululle ruokailun loppupuolella. Mulla oli onneksi vain neljä tuntia koulua tänään, kaksi tuntia terveystietoa ja iltapäivän piinaavimmat tunnit oli täytetty englannin kertauskurssilla. Ja tottakai siellä englannin kurssilla mukana oli myös Astlyr Myhrvold, se blondi idiootti, jonka pää oli tyhjempi kuin musta aukko. Miten mukavat lähtökohdat niille tunneille olikaan, kun ensin istuin kaksi tuntia kuuntelemassa terveystiedon maikan luennointia. Normaalisti terveystieto oli yksi mun lempiaineista, ja se opettajakin kuului mun suosikkeihin, mutta tänään mä en voinut keskittyä yhtään mitenkään yhtään mihinkään. Mun sisällä kiehui niin paljon raivoa ja vihaa sitä blondia bimboa kohtaan, että mun teki mieli kiljua aina kun joku edes sattui mainitsemaan sen oksettavan nimen. Ja sehän kyllä mainittiin, vaikka se muija ei edes osallistunut koko terveystiedon kurssille.

Kellon lyödessä neljä mä olin aivan valmis tappamaan joka ikisen, joka käveli mua vastaan matkalla englannin luokasta vessan kautta kotiin. Ja sitten se tapahtui. Mun koko päivän odottama tilaisuus räjähtää tuli kuin tilauksesta, sen blondin tyhjäpään astuessa yksin ulos vessasta suoraan mun naaman eteen.

"Astlyr", mä sihahdin sille ja kohotin katseeni suoraan sen sinisiin silmiin, "Mulla ois sulle vähän asiaa."

Se hätkähti vähän tajutessaan, kuka mä olin. Jep. Se Ellan vielä vähän sitäkin lyhyempi kaveri. Se katsoi mua pitkää ja kapeaa nenänvarttaan pitkin kuin halpaa makkaraa, mutta mä en välittänyt. Mä tuijotin sitä vähintään yhtä intensiivisesti takaisin suoraan sen sinisiin silmiin, jotka siristyivät hieman sen ottaessa naamalleen mahdollisimman ylimielisen katseen.

"No kerro murheesi, mä kuuntelen", se vastasi laiskasti venyttäen jokaista sanaansa, "Anna tulla vaan, Emi."

Ja mähän annoin.

"Ensinnäkin", mä aloitin painokkaasti, "Mä oon jo kauan pitänyt suuni supussa sun ja sun jengin toimista, mutta nyt siihen tuli loppu. Mä en aio enää olla vaan hiljaa ja katsoa vierestä, kun sä piikittelet kaikkia, jotka eivät satu olemaan 'sinun korkeudellesi' riittävän tasokasta seuraa."

Astlyrin toinen suupieli notkahti puolikkaan sekunnin ajan alaspäin ja se korjasi pian naamansa takaisin peruslukemille, mutta mä ehdin huomata sen, ja sain siitä vielä lisää boostia purkaukseeni.

"Ja toisekseen", mä jatkoin tilitystäni antamatta sille iljettävästi tekohymyilevälle lipputangolle mitään mahdollisuutta puhua, "Mikä vittu sua oikein vaivaa? Mitä helvettiä on tapahtunut sille edes jollain tasolla siedettävälle ja mukavalle, suhteellisen reilulle Astlyrille, johon mä tutustuin kuusikesäisenä? Missä vaiheessa susta tuli bimbo tyhjäpää, joka potkii porukkaa pihalle bussista ihan tuosta noin vain ilman mitään järkeviä perusteita? Onneksi Ella sentään tajusi itse lähteä, ei se oo teidän luusereiden arvoinen. Mä jään bussiin ihan vaan säälistä, nimittäin kohta siellä ei oo enää ketään jäljellä kaikkien viimein tajutessa, millainen myrkkykäärme sä oot."

Astlyr avasi suunsa kuin sanoakseen, jotakin, mutta sulki sen sanaakaan sanomatta.

"Ja vielä viimeiseksi", mä jatkoin Astlyrin seisoessa typertyneenä ja sanattomana mun edessä, "Mä aion pistää pystyyn äänestyksen. Siis siitä, että kuka sieltä bussista oikein potkitaan pihalle, sinut vaiko Ella."

Mun viimein puhuttua suuni puhtaaksi ja lopetettua saarnani, koulun perimmäisessä nurkassa sijaitsevalla vessankäytävällä oli niin hiljaista, että mun sanat jäivät kaikumaan tyhjille käytäville. Mä mulkaisin Astlyriä vielä viimeisen kerran, käännyin kannoillani ja jätettyäni tytön seisomaan vessan oven eteen lähdin marssimaan kohti lähintä ulko-ovea. Mä olin kuulevinani takaani askelia, ja mun teki mieli hidastaa ja pyytää anteeksi jokaista sanaani, mutta mä jatkoin porhallustani niistä välittämättä.

Siitäpähän sai. Sen oli aika viimein kuulla totuus, ja sen mä sille pamautin suoraan vasten sen kasvoja. Aivan sama, miten paljon mä purkauksestani tulisin myöhemmin ahdistumaan.

Tai itseasiassa mä ahdistuin jo.

_________________________
Merkintä 1, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.11.2020
kirjoittaja Emilie
lähetetty Ti 03 Marras 2020, 21:25
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Princess Emilie
Vastaukset: 12
Luettu: 585

Glitterinhohtoinen muistivihkoni ~

✎ Nyt otti ohraleipä!
tiistaina 3. marraskuuta 2020

"Syömään!"

Joo joo, kohta. Mutta juuri nyt ei ehtisi kömpiä alakertaan. Koko koulupäivän olin ajatellut Petteriä ja hänen suloisia kuviaan, joita kamerani rulla oli nyt täynnä screenshottien muodossa. Norjankielentunnilla olin melkein jäänyt Sandralle kiinni kyseisten kuvien kuolailusta ja opettaja oli siinä rytäkässä takavarikoinut puhelimeni loppupäiväksi (koko luokka oli nauranut, eikä se tuntunut kivalta alkuunkaan). Joten nyt, kun viimein tämän hetken kallein aarteeni oli taas käsissäni, oli siitä otettava kaikki irti. Petterin jokainen kasvonpiirre, kulmakarvan kaarre, silmien väri oli painettava visusti mieleen. Niin, että en sitä koskaan unohtaisi.

Ajatuksen tasolla mielessä kävi myös, että mistä oikeasti tiesin tämän olevan sama mies. Olin nähnyt Petterin vain kerran. Siitäkin oli jo aikaa. Petter-nimisiä oli varmasti tässäkin kaupungissa useampi. Ehkä aika oli kullannut muistot, sillä olin näkevinäni jokaisessa mainoksessa ja jokaisessa musiikkivideossa Petterin. Kaikissa vastaantulijoissa tuntui olevan jotain, mikä muistutti häntä ulkonäöllisesti.

Toivoin niin kovasti aina kotimatkoilla käveleväni häntä vastaan.

Kuvittelin hänen kumartuen katsovan syvälle silmiini, kuvittelin kuinka hän pakahtuisi nähdessään näin kauniin tytön, rakastuisi - ei, vaan hän kertoisi rakastuneensa jo ensikohtaamisellamme - ja ottaisi minua kädestä isolla lämpimällä kädellään. Sitten hän saattaisi minut kotiin ja istuisi kanssani sohvalle. Tekisimme yhdessä ruokaa (osasin lämmittää mikrossa kaikennäköistä, joten sellaista varmaan), söisimme kynttilänvalossa (joita en saanut polttaa ilman aikuisen läsnäoloa, mutta Petterhän oli jo aikuinen) ja miettisimme tulevien lastemme mahdollisia nimiä (olin jo päättänyt, joten Petterillä ei ollut sananvaltaa).

Mielikuvissani Petter nostaisi minut ruokailun jälkeen käsivarsilleen ja kantaisi minut... jonnekkin, ihan sama! Siellä jossain hän laskisi minut alas, tarttuisi minusta tiukasti kiinni ja suutelisi minua.

Hän suutelisi pitkään, puolelta toiselle kuten televisiossa olin nähnyt. Silmät kiinni ja pimeässä mieluiten. Pystyin kuvittelemaan hänen pehmeät huulensa, jotka eivät luovuttaneet vaan suudelma vain jatkui ja jatkui, ja jatkui...

Ja PAM huoneenovi avautui vauhdilla.

"Mathilde! Pussailetko sinä puhelintasi?!" äiti rääkäisi ovensuusta ja jatkoi: "Puhelin tänne! Näytä mitä teet! Oletko jollain luvattomilla sivuilla?? Tänne se nyt!"

"EN!!! Vannon, en ole!"
"Puhelin tänne ja sassiin", hän puuskaisi tuohtuneena riuhtaissen puhelimen kädestäni. Äidin silmät laajenivat kuin hän olisi saanut isommankin tallin päähänsä. Nyt kävisi kalpaten.

"Herregud, nämähän ovat aikuisen miehen kuvia! Kuka hän on? Mistä olet nämä kuvat saanut?"
"No minä..."
"- MATHILDE HAUGEN, onko sinulla INSTAGRAM??"

"No kun minä..."

"Tämä on kerrassaan järkyttävää, Mathilde! Kotiarestia koko loppuviikko! Ja puhelin on myös hyllytetty yhtä pitkään!! Tämä ei ole soveliasta käytöstä seitsemänvuotiaalle, minä olen kieltänyt sinua lataamasta sovelluksia ilman lupaa! Katso nyt mitä sen jälkeen tapahtui - joku iljettävä, aikuinen mies on huokutellut sinut tällaiseen mukaan ja ties mitä hänellä on ollut oikein mielessään!!"

Merkintä 12, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.
kirjoittaja Mathilde
lähetetty Ti 03 Marras 2020, 18:25
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Glitterinhohtoinen muistivihkoni ~
Vastaukset: 6
Luettu: 433

Fridas dagbok

1⁂ Nytt hjem
Muutto! Yhtäkkiä sanottiin, että me muutetaan. Mamma on saanut töitä jostain kaukaa pohjoisesta, kuulemma. Mutta en mä tahdo muuttaa! Mulla oli Trondheimissa paras ystäväni Amanda, jonka kanssa olin ollut jo yli vuoden samalla luokalla. Ja Bella! Mun lempiponi tallilla. Olin saanut ratsastaa sillä jo kahdesti alkeiskurssin aikana.

Mutta ei, me muutettaisiin oikeasti. Mor sai siirron uuden kotikaupungin sairaalaan, ja meille löytyi koulu. Fiona oli saanut paikan päiväkodista. Mun isoveli oli kuutosluokalla, ja se oli ärsyttävä. Se viihtyi kaupungilla, eikä sanonut kotona mitään, vaikka puhuttiin muutosta. Ihan kuin se ei koskisi sitä. Eikä se kyllä edes pakannut.

Minä sentään yritin pakata (tosin Fridan ja Fionan pakkausapu ei aina vienyt asioita eteenpäin), mutta ennen kaikkea halusin nähdä Amaa joka päivä.
“Kirjoitetaan sitten kirjeitä”, olin sanonut, ja ollut ylpeä, että osasin jo kirjoittaa hienoa käsialaa.
“Joka viikko”, Ama oli vastannut ja halannut.
Olin hyvästellyt Bellan, mutta voikko shettistamma oli vain kävellyt takaisin muiden ponien luo.
“Mun tulee silti sua ikävä”, olin kuiskannut. “Tulen moikkaamaan, kun tullaan mummun ja papan luo kylään.”

Ja sitten me oltiin ajettu ikuisuuden pitkä matka pohjoiseen. Matka, joka ei koskaan meinannut loppua. Illalla olimme pysähtyneet valkoisen talon eteen. Pihassa oli iso muuttoauto ja ukkoja kantamassa kalusteita.

Juoksin Fionan kanssa talon läpi.
“Yläkerrassa on teidän huone”, mamma sanoi. “Saatte sen isomman yhdessä, Filip saa pienemmän yksin.” Filip, missä se oli? Istui varmaan edelleen autossa puhelimellaan. Aina se oli kännykällä, jos ei ollut kaupungilla. Minä leikin mieluummin Fionan ja kissojen kanssa.
“Kissoja ei sitten saa päästää ulos”, mor sanoi kantaessaan kissan bokseja sisälle. “Menee aikaa, että ne oppivat, että tämä on niiden uusi koti. Vien ne illan ajaksi kylpyhuoneeseen.”

Meni monta tuntia, että tavarat olivat sen verran oikeilla paikoilla, että päästiin nukkumaan. Filipiä se ei haitannut – valvoi muutenkin aina vain pidempään. Fiona sai väsymyksestään itkupotkuraivarin, ja Fridallekin ilta oli rankka. Lopulta päästiin kuitenkin nukkumaan, ja pitkän päivän jälkeen kaikki onneksi nukahtivat pian.

Frida näki unta niityllä laukkaavista poneista, ja toivoi, että uusi ratsastuskoulu olisi kiva. Vaikkei mikään poni olisikaan yhtä kiva, kuin Bella. Tai ehkä olisi.

1. / #Tarinatempaus2020 / 2.11.
kirjoittaja Frida
lähetetty Ma 02 Marras 2020, 23:19
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Fridas dagbok
Vastaukset: 3
Luettu: 109

# Tallikirja 2017 -->

✎ Puhelimen kuvarullaan täytettä
tiistaina 3. marraskuuta 2020

Potkin koulusta kävellessäni jalkakäytävälle eksyineitä kiviä. Reppu painoi paljon, mutta mieli vielä enemmän.

Sandra oli nimittäin mennyt koulun jälkeen Linnéalle, jonne minua ei oltu taaskaan kutsuttu. Äiti sen sijaan oli lähtenyt kampaajalle ja isä oli Mathiaksen päiväkodilla vasu-keskustelussa. Kotona joutuisin olemaan siis yksin. Ei kiitos.

Siispä kotiin saavuttuani heitin reipun ulkoportaille ja kaivoin polkupyöräni esiin autotallista. Kyllä täällä voisi vielä pyöräillä, eihän maakaan ollut vielä jäässä. Pieni vesisade ei haittaisi ollenkaan, oletettavasti vain polkisin tuplavauhtia kun ajatus kuivasta sisätilasta alkaisi houkutella.

Mullahan ei ollut mitään suunnitelmia tai syytä, miksi olin tallille lähtenyt. Olisin onnellinen jo siitä, että pääsisin silittelemään Wildaa tai Dimonaa. Ottaisin niistä puhelimen täyteen kuvia ja juttelisin niille.

Onnekseni Dimona oli tallissa. Wilda oli ilmeisesti jo tunnilla. Dimonan karsinassa oli kuitenkin  joku, ehkä sen hoitaja, joka vimmatulla vauhdilla yritti harjata kuraista pilkkuponia. Jäin seuraamaan kauempaa kuinka hoitaja ähisi ja puhkui, ehkä jokunen kirosanakin pääsi, kun poni ei tuntunut millään puhdistuvan.

"Ooksä menossa Dimonalla?" hoitaja kysyi ilmestyessään Dimonan karsinan ovelle. Hän suki kahta harjaa yhteen ja kuraiset pikkukarvat lentelivät ympäriinsä.

Pudistin päätäni.

"Aha", hän sanoi ja paineli takaisin karsinan puolelle.

Tutkin aikani kuluksi pihattotallin ovien kylttejä. Jos en muuta keksisi, niin opiskelisin tallin hevosten nimiä ulkoa, sillä en todellakaan tunnistanut kaikkia hevosia. Tiesin Wildan, Dimonan, Aagen ja Feitlin. Ja ne pystytukat tiesin, mutta niiden nimillä en edes tekisi mitään kun kaikki näyttivät ihan samoilta. Tässä tallissa asui Usva, Lola ja Ronja, sekä tietysti Wilda ja Dimona. Näistä mainituista Usva ja Lola olivat poissa, mutta veikeän näköinen Ronja oli karsinassaan. Nostin puhelimeni karsinanseinän yli ja painelin kameranäppäintä. Aika utuisia otoksia tuli. Ronja tunki heti  nenänsä kiinni puhelimeen ja huurusti kameran lämpimällä hengityksellään. Ensimmäisessä sentään näkyi myös vähän sen silmiä, joten asetin sen puhelimeni taustakuvaksi.

"Oisiksä voinu tulla auttaa Dimonan harjauksessa? Tän ratsastaja ei oo vielä tullu ja tän pitäis olla valmiina kymmenen minuutin päästä" ääni kuului takaani.

Koska tallissa ei ollut muita lisäksemme, kysymys oli oletettavasti osoitettu minulle. Astuin varovaisin askelin karsinalle, jossa kurainen poni hamuili turvepohjalle unohtuneita heinänkorsia. Minulle oli opetettu, että eläintä lähestyttiin ojentamalla niille käsi. Siispä nostin käden eteeni ja haparoivin askelin lähestyin Dimonaa. Se ei kuitenkaan tippaakaan ollut kiinnostunut minusta.

"Älä pelkää, se ei tee mitään. Ota vaikka tää harja ja harjaa sillä sen jalkoja siltä toiselta puolelta" hoitaja neuvoi.

Dimona oli kyllä mahdottoman kiltti, joten uskalsin toimia jo vähän rohkeammin. Harjasin ripeästi sen jalkoja, jotka olivat liasta ruskeat, vaikka mutaa ei niissä enää ollutkaan. Tuntui siltä, että niistä ei kyllä valkoisia tulisi millään pelkällä harjalla. Mutta en kyllä rohkenisi edes ehdottaa niiden pesua, olihan tässä ollut kiire saada poni valmiiksi.

"Hei kiitos paljon avusta, nyt mä käyn hakee sille sen satulan ja suitset niin se on valmis!" ruskeahiuksinen tyttö sanoi ja palasi pian Dimonan varusteiden kanssa.

Kun tuntiratsastajakin saapui lopulta hengästyneenä paikalle pahoitellen myöhästymistään, siirryin takaisin käytävän puolelle. Seurasin heidän perässään maneesiin, jonne jäin vielä hetkeksi ratsastustuntia seuraamaan.

Jotenkin ajauduin kuitenkin selaamaan puhelimeni Instagramia. Äidillä ei ollut aavistustakaan, että olin ladannut sen, muutenhan se olisi kielletty ja puhelin hyllytetty. Sandra oli aiemmin syksyllä ladannut itselleen kyseisen sovelluksen ja pakottanut myös minut lataamaan sen, jotta hänen kuvansa saivat tykkäyksiä. Muuta virkaa minulla ei siellä ollut. En ollut lisännyt yhtäkään kuvaa, eikä minulla ollut yhtään seuraajia. Seurattavia oli kuitenkin 1. Sandra, tietenkin.

Tutkin Instagramin ihmeellistä maailmaa. Hashtageja käyttämällä löysi näköjään kaikenlaisia kivoja heppakuvia. Siis aivan ihana tuo palloa potkiva shettis! Mä niin haluun tommosen!

Mieleeni juolahti hakea heppakuvia #shelyes -hashtagillä.

Ihana kuva Wildasta!
Jotain ratsastustuntikuvia...
Vooi, tossa Aage rapsuttaa jotain toista harjasta.
Taas noita pystyharjaisia. Ei. Pois. Seuraava.


Seuraavaksi ruudulle lävähti kuva Shelyesin käytävältä, jossa yhtä isommista hevosista kengitettiin. Katselin kuvaa tarkasti. Oliko se minun pikku-Petterini? En osannut sanoa, kuva oli otettu takaa eikä kasvoja näkynyt. Napautin kuvaa ja kuvaan ilmestyi pieni mustapohjainen teksti, joka oli sijoitettu kengittäjän takapuoleen. pettersvanberg

No ei hitto! Voisiko olla?

Klikkasin pettersvanberg ja puhelimeni näyttö räjähti toinen toistaan komeammista kuvista tulevaisuuden aviomiehestäni. Hihkaisin ääneen onnesta ja peitin äkkiä suuni, sillä olin kokonaan unohtanut olevani vielä maneesin katsomossa. Luikertelin maneesista ulos, hyppäsin pyöräni selkään ja poljin tuhatta ja sataa kotiin.

Otan kyllä screenshotin kaikista naamakuvista kunhan kotiin pääsen!

Merkintä 11, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.

kirjoittaja Mathilde
lähetetty Ma 02 Marras 2020, 08:17
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5126

# Tallikirja 2017 -->

✎ Helppoheikki ja laiskajaakko
maanantaina 2. marraskuuta 2020

Sydän pamppaillen nousin maneesin katsomosta ja hiljaa hiivin Wildan viereen. Jassu ei ehkä ollut vielä huomannut minua seuratessani edellistä tuntia nurkan pimeydessä, mutta nyt hän viimeistään hoksaisi minut. Vaikka olin kertakaikkisen syytön eiliseen heinäepisodiin, olin kehitellyt pitkän unettoman yön aikana mielessäni niin monia skenaarioita tapahtuneesta, että olin loppujen lopuksi varma Jassun vihaavan minua(kin). Sandra oli jäänyt tänään pois tunnilta, koska oli kuulemma "kipeä". Pötypuhetta. Olin varma ettei hän uskaltanut tulla tallille. En olisi uskaltanut minäkään, mutta äiti pakotti.

Edellisen tunnin ratsastaja ojensi pienen ruunivoikon ohjat käteeni ja huikkasi ohimennen Wildan olleen aika laiskalla päällä. Ei haittaisi yhtään, en pitänyt vauhdista, vaan pienet ja hitaat ponit olivat minun juttuni.

Jalustimia säätäessä vilkaisin katsomoon kömpinyttä Jassua päin. Katseemme kohtasivat lyhyesti. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ei muuttanut ilmettään suuntaan taikka toiseen, vaan jatkoi kahvin siemailuaan termospullosta ja näpytteli puhelintaan. Ilmeisesti hän ei kantanut kaunaa minulle. Oletin hänen muussa tapauksessa katsoneen edes suuntaani pahasti, mutta näin ei ollut käynyt.

Paha mieli kalvoi vielä alkutunnin ajan, mutta hälveni alkaessamme ravailemaan. Eihän tässä ehtinyt murehtia samalla.

Ravasimme aluksi vain uraa pitkin ja keskityimme tasaiseen tahtiin. Mielessä piti hyräillä jotain tuntemaansa kappaletta niin, että askeleet osuivat sen kanssa yhteen. Niin oli helpoin huomata, jos tahti kiihtyi tai hidastui.
Kiihtymisen kanssa ei ainakaan ollut ongelmia Wildalla. Sen sijaan se olisi halunnut hidastaa käynnille joka toisella askeleella ja sain maiskutella tuon tuosta pitääkseni ravin yllä. Jaloistakin alkoi loppua voima kun paukutin sille pohjetta "eteen, eteen...".

"Otappa Wilda tähän keskelle, se ei näytä ihan puhtaalta."

Siitä minua ei ainakaan voisi syyttää, en ollut harjannut Wildaa vaan edellinen ratsastaja oli laittanut sen kuntoon. Että jos sillä olisi mutapaakku jossain, niin minä olisin siihen syytön...

"Joo, kyllä se ontuu vähän. YLVA! Käy laittaa Aage kuntoon, harjaa vaan äkkiä satulanpaikka ja pää, ja tuo se tänne. Nyt tehdään poninvaihto" Jassu kailotti katsomooon huhuillen Aagen hoitajan perään.

Nousin Wildan selästä ja ojensin ohjat Ylvalle, joka lähti vaihtamaan päivän ratsuani. Minulle tuli todella orpo olo seisoessani maneesin keskellä odottaessa Aagen saapumista ja tuntui, että kaikki tuijottivat minua. Korjaisipa Jassu nyt ääneen sen, että ei ollut minun vikani että Wilda oli ollut likainen. Vai halusiko Jassu nöyryyttää tällä minua kostona heinäepisodista?

Katseltuani hetken aikaa muiden aloittaessa jo laukkatehtävää, Ylva talutti Aagen maneesiin.

"Onneksi Aage oli äskeisellä tunnilla, niin sillä on lihakset lämpimänä. Ei muuta kuin uralle vain, ja pari kierrosta ravia ennen kuin hyppäät tähän laukkatehtävään mukaan!" ohjeisti Jassu ja viittasi kädellään uraa kohti.

Muiden tehdessä laukka-ravi-siirtymisiä, maiskutin Aagen raviin ja keskityin oikeaan kevennykseen. En ollut aiemmin ratsastanut Aagella, joten en tiedä oliko se vain unessa pienestä huilihetkestään, vai oliko se aina näin hidas.

Siirtyessämme laukkaan Aagekin innostui ja heitti takapäänsä ilmaan valtaisalla loikalla. Siis pukitti, ilmeisesti! Rojahdin tapahtuman siivittämänä makaamaan Aagen kaulalle, mutta en tippunut. Äiti olisi varmasti ollut iloinen, jos olisin saanut olkapääni uudelleen sijoiltaan. Elämäni ensimmäinen pukki  sai minut vähän pelokkaaksi ja aloin jännittää, pitäisikö tässä vielä laukata. Huh, ei kuitenkaan tarvinnut, sillä muut olivat jo ehtineet laukata Aagea odotellessa tarpeeksi.

Selvisin tästäkin jännittävästä päivästä loppujen lopuksi ehjin nahoin (ja olkapäin). Aagella en kuitenkaan ehkä uskaltaisi enää ratsastaa, koska olihan se aika tuhma pukittaessaan tuolla tavalla.

#OTsuoritus
Merkintä 10, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.

kirjoittaja Mathilde
lähetetty Ma 02 Marras 2020, 08:14
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5126

Robinin päiväkirja

1.11.2020
Irtojuoksutus


Halloweenvaellus ja Shelyesissä vietetty yö oli ottanut veronsa. Kun marraskuun ensimmäinen oli valjennut koleana ja harmaana, olin nukkunut tuskin silmäystäkään. Mutta ei auttanut valitus, oritallissa kolisteli jo vaativa, tumma herrasmieheni tahtoen ulkoilemaan (siis Robin, ei Joona sentään!).

Satulaan en jaksanut tänään kavuta, joten talutin Robinin autiolle kentälle, suljin portit takanani ja riisuin riimun Robinin sirosta päästä. Robbari seisoi hetken hölmönä paikoillaan, mutta hetken kuluttua se ymmärsi olevansa vapaa. Ja sitä riemun ja vauhdin määrää! Se laukkasi innoissaan ympäri kenttää, otti välillä spurtteja, heitteli peräpäätänsä ilosta ja vilkuili samalla minua kuin sanoen, että katso nyt mutsi, näin hienoja temppuja osaan!

Unihiekat karisivat silmistäni Robinin riehumista katsellessani, ja hymy hiipi kasvoilleni. Kun tummanruunikko ori oli riehunut tarpeeksi, se tuli puhisten luokseni, hengitys kylmässä ilmassa höyryten. Annoin sille taskustani heppanamin, jota se rouskutti silminnähden tyytyväisenä, työntäen päätään syliini.

”Mitähän mä tekisin ilman sua”, hymyilin ja rapsutin valkeaa tähteä. Robin pärskähti. Et niin mitään, se varmaankin vastasi.

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 2 IMG_20201031_132346

________________________
Merkintä 9, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 20.10.2020
kirjoittaja Janni
lähetetty Su 01 Marras 2020, 14:09
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Robinin päiväkirja
Vastaukset: 10
Luettu: 879

Glitterinhohtoinen muistivihkoni ~

✎ Mörkö saapuu
perjantaina 6. marraskuuta 2020

Aivan merenlaidalle rakennetussa Kjøkkenetissä kävi kova puheensorina.  Perjantai-iltana paikka oli tunnetusti ääriään myöten täynnä, eikä tämä perjantai tehnyt poikkeusta. Oli perheitä, ystäviä, pariskuntia, työseurueita. Puolen metrin kokoinen natiainen juoksi käytävää edestakaisin ja tiskillä kaksi isokokoista miestä kolautti kolpakoitaan yhteen niin, että vaahtoa lensi. Hälinää oli ehkä vähän liikaa makuuni, eikä ravintolan ruokalista huokutellut ruokahalujani sen enempää sillä kaikki hampurilaiset ja pizzat puuttuivat tyystin. Aikuisten ruoka ei ollut niin hyvää. Aikuiset tykkäsivät hienostella syödessään. Yksi pavunvarsi tuohon ja toinen siihen ristiin. Nokare jotain hienoa muussia ja kokonainen sieni. Vau oikeesti.

"Jotain pitää syödä tai jälkiruokaa ei tipu" äiti muistutti.

Lautaselta minua tuijotti kaksi silmää. Tungin suuhuni vastentahtoisesti pieniksi muruiksi leikkaamaani kuningasrapua, jonka isä oli minulle valmiiksi avannut. Hyi, yäk. Ei. En syö. Ä-ää.

"Mathilde saa sitten katsella vierestä kun Mathias saa suklaakakkua jälkkäriksi" tuhahti äiti, joka pisteli näitä jäämeren herkkuja suuhunsa niin nopeasti, että hyvä kun edes nielaisi välissä.

Niin siinä loppujen lopuksi kävi, että koska en saanut syötyä edes sitä yhtä rapua, jäin ilman jälkiruokaa. Pahimmalta tuntui se, että pikkuveljeni Mathias nukahti pöytään ennen kuin sai syötyä suklaakakkuaan loppuun, enkä silti saanut syödä jämiä. Meidän perheessä äidin sana oli laki (oli isänkin, mutta hän ei yleensä komennellut) ja jos sääntöjä ei totellut, niin siitä tuli seuraamuksia. Sääntö oli, että jotain piti syödä. En syönyt. En saanut jälkiruokaa. Katsoin kaihoisasti, kuinka lähes kokonainen suklaakakkupala vietiin takaisin keittiöön muiden lautasten kanssa.

Maha kurnien istuin automme takapenkille poistuttuamme ravintolasta. Katselin ikkunassa valuvia vesipisaroita ja mustaa maisemaa, josta erottuivat vain keltaisten katulamppujen säihke.

Vai hetkinen.

Erottuiko maisemasta sittenkin myös jotain muuta?

Olimme juuri sukeltamassa Svolværin ja Osanin yhdistävään tunneliin, kun katseeni pyydysti jotain mielenkiintoista tienlaidassa kävelytiellä. Ensin se näytti isolta möröltä. Tummalta, muodottomalta kasalta.

Lähempänä aloin kuitenkin erottaa yksittäisiä hahmoja. Niitä oli useampi, miehiä sekä naisia. Tai ehkä tyttöjä ja poikia. Ei, miehiä ja naisia. Niillä oli nimittäin pullot käsissään ja niiden seilaavista askelista päättelin heidän olevan humalassa. Tiesin mitä humala oli. Olin nähnyt äidin ja isän humalassa, kun he palasivat illanistujaisista. Takaisin mörköön.

Yksi hahmoista makasi maassa, kun useampi hahmo parveili hänen ympärillään ja yritti nostaa pystyyn. Osa porukasta halaili isoin elkein toisiaan, joku nosti pullonsa korkealle kohti taivasta ja tyhjensi koko pönikän yhdellä kulauksella. Mitäköhän sille maassa makaavalle oli sattunut?

Vielä ennen tunnelin pimeyttä panin merkille yhden asian.

Olin nähnyt heistä jokaisen Shelyesin tallilla.

Merkintä 9, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.
kirjoittaja Mathilde
lähetetty Su 01 Marras 2020, 11:37
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Glitterinhohtoinen muistivihkoni ~
Vastaukset: 6
Luettu: 433

# Tallikirja 2017 -->

✎ Pimennyksiä ja sähköisiä tunnelmia
lauantaina 24. lokakuuta 2020

Perustuu takautuvasti Beatan tarinaan syystalkoista

Beata nousi sohvalta juttelemaan taukotupaan saapuneen punapään kanssa. Hänen ylösnousemuksensa näytti sangen tuskastuttavalta, tukea piti ottaa vuoroin sohvan käsinojasta ja vuoroin seinästä. Beata ähisi ja puhisi hassusti kammetessaan ylös. Hän poistui punatukan kanssa taukotuvasta ja huikkasi vielä lähtiessään palavaansa pian katsomaan, mitä taideteoksia olimme saaneet aikaiseksi.

"Oottaaks toi vauvaa?" supatin Sandralle, joka sohi kärsinyttä ja repaleista kurpitsaa saksilla. Hänen kartonkikurpitsastaan olisi pian jäljellä enää pelkkä lakki, mikäli joku ei ottaisi Sandralta saksia pois.

"Näytänks mä joltain Googlelta sun mielestä? Kysy ite siltä jos sua kiinnostaa" hän tokaisi.

Nostin hieman kulmakarvojani. Sellainen päivä taas Sandralla. Uskaltaisikohan tässä enää edes puhua mitään? Tuntui, että siitä lähtien kun ystäväni oli tutustunut Linnéaan, hän oli ollut entistäkin ikävämpi minua kohtaan. Tai ehkä vain kuvittelin kaiken, koska olin tälläinen nössö, kuten Sandra ja Linnéa minua kuvasivat usein.

Asettelin taas yhden valmistuneen koristelekurpitsan pöydälle ja nappasin uuden paperin käsiini. Tästä mustasta kartongistahan syntyisi varmasti kivoja lepakoita. Piirsin ensin lyijykynällä lepakon muodon, kumitin sen, piirsin uuden paremmin ja aloin leikkaamaan sitä irti.

"Tee mullekkin tommonen malli" käski Sandra, joka oli vihdoin saanut valmiiksi oman kurpitsansa, mikä muistutti kyllä enemmän karvaista persikkaa. Kun en vastannut hänelle mitään, hän nappasi leikkaamani lepakon itselleen ja alkoi piirtää sen ääriviivoja omalle paperilleen.

Olisipa mulla joku kiva kaveri, eikä tuollaista ilkimystä. Sandrakin oli ollut kiva ennen. Kaipasin kaveria, jonka kanssa oli hauskaa. Sellaista, jonka voisi kutsua yökylään pelailemaan lautapelejä ja jonka kanssa voisi nauraa haljetakseen hölmöille jutuille. Sellaista ei kuitenkaan varmaan koskaan elämääni saapuisi, sillä en uskaltanut tutustua muihin.

Piirsin kaikessa rauhassa omissa maailmoissani uutta lepakon mallia, kun yhtäkkiä koko taukotupa pimeni täysin.

Sandra nappasi käsivarrestani kiinni. "Mitä tapahtuu?! Miks tääl ei oo valoja?"
"APUAA!!!" päästin heiveröisen hätähuudon kurkustani. "Tulkaa auttamaan!"

Tunsin Sandran nousevan penkistä ja kuulin hänen astelevan ympäriinsä. Tavaroita kolisi lattialle askeleiden tahdissa. Jotain lasistakin meni rikki ja sirpaleet vyöryivät voimalla ympäriinsä.

"En näe mitään! Missä on ovi! Mathilde, auta, meidän täytyy päästä pois täältä!"

Pelkäsin pimeää, enkä halunnut jäädä yksin, joten rymistelin itsekin ylös pöydän ääreltä ja lähdin hädissäni sinkoilemaan ympäriinsä. Panikoidessamme pimeässä törmäsimme Sandran kanssa lyöden päämme kivuliaasti yhteen. Tipahdimme molemmat törmäyksen voimasta lattialle, joka täyttyi hiljaisista voivotuksista.

Sitten takaamme kuului äänekäs rasahdus.

"Hui hitto!" huudahdin.

Tuvan ovi avautui ja kirkas valokeila valaisi huonetta.

"Ei hätää tytöt, sähkökatko vain!" ääni oli lempeä ja tuttu. Se kuului Beatalle, joka oli kuullut hätähuutomme ja tullut pelastamaan meidät pulasta. Juoksin Beatan luokse ja tartuin häntä käsivarresta turvautuen aikuisen läsnäoloon.

Hän kysyi rauhallisesti, oliko kaikki hyvin, johon vastasin pelkääväni pimeää. Beata osasi lohduttaa ja hänen kanssaan tuli heti turvallinen olo. Hän silitti hiuksiani lämpimällä kädellään, eikä minua enää pelottanut niin paljoa.

"Tulkaa tuonne alas missä muutkin ovat, sähköt palaavat varmasti pian."

Pian laskeuduttuamme alakertaan tallin puolelle, palasivat sähköt taas ja lukuisat taskulamput voitiin sammuttaa. Vasta siinä vaiheessa uskalsin laskea Beatan käsivarresta irti. Käsi oli nihkeä kaikesta jännityksestä ja tiukasta puristuksesta johtuen. Jassu ilmoitti kuuluvasti paikallaolijoille, että sähkökatkoksia tapahtui näillä seuduin aika ajoin, eikä siitä kannattanut olla huolissaan. Takaisin hommiin kaikki!

"Me saatiin tehtyä aika monta kurpistaa ja lepakkoa" kerroin ylpeänä Beatalle.
"Sehän on hieno juttu! Olettepa olleet ahkeria."

"Mä tein aika monta enemmän kuin Mathilde ja ne hienoimmat on sit mun tekemiä" vakuutteli Sandra.

Beata ei kuitenkaan näyttänyt uskovan Sandraa, eikä reagoinut hänen puheisiinsa. Hän saattoi olla liittolaiseni tässä taistelussa.

Merkintä 8, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.

kirjoittaja Mathilde
lähetetty Su 01 Marras 2020, 10:47
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5126

Takaisin alkuun

Sivu 2 / 8 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8  Seuraava

Siirry: