Kellonaika on nyt Ma 18 Tammi 2021, 18:05

194 osumaa on löytynyt haulle 0

3.10.2020 (HBA #2) Lauantain yleisvakkari

Dantella oli takanaan pitkä päivä. Ensin maastakäsittelytunti ja sitten vielä päälle ajatusta vaatinut kouluvalmennus. Niinpä olin pyytänyt Jassulta Dantelle vapaailtaa ja itselleni jotakin uutta ratsua vakiotunnille. Teguria olisi ollut mukava koittaa, ja kun luin tuntilistalta ruunan ja oman nimeni vierekkäin, olin todella tyytyväinen Jassun hevosvalintaan.

Olin aina pitänyt Dantea isona hevosena, mutta Teguriin verrattuna tamma jäi aivan kakkoseksi. Ruuna tarvitsi melko huolelliset alkulämmittelyt, mutta sen askeleet tuntuivat jo alusta asti olevan pitkät, mutta tahdiltaan hyvin hillityt. Alkuraveissa Jassu muistutti kevennyksestä ja hyvän istunnan ylläpitämisestä, mikä tuntui olevan haastavaa - olin tottunut keventämään kirjavan tamman ravin tahtiin, ja Tegurin astetta hitaampien liikkeiden kanssa lihakset saivat tehdä jatkuvasti töitä. Ja minä puolestani sen eteen, että ryhti pysyisi hyvänä eikä menisi kasaan.

Tegur totteli hyvin, kun teimme ympyröitä sekä volttikahdeksikkoa. Ruuna asettui todella hyvin avuille, mutta Jassu puolestaan käski jatkuvasti pitämään huolta siitä, ettei Tegur laiskistuisi. Sen takaosa tuntui helposti valahtavan voimattomaksi, mutta pidätteet ja napakat avut auttoivat myös ruunaa käyttämään omaa moottoriaan itsenäisemmin.

Laukkaaminen tuntui Tegurin kanssa uskomattoman helpolta. Ruuna siirtyi pienistä avuista, ja siinä, missä Jassu ja Joona olivat joutuneet kädestä pitäen aiemmin neuvomaan hyvät valmistelut, tuntui Tegurille riittävän vähempi. Se nosti tahdikkaan laukan, liikkui sulavasti ja kokosi itseään hyvin, kun sitä hieman ohjeisti. Oli hienoa huomata, kuinka näin iso hevonen totteli niinkin pienillä avuilla - vaikka niitä Jassun kanssa vielä yhdessä tunnin aikana hiottiinkin.

Loppuverryttelyjen aikana huomasi, että Tegur oli todella rentoutunut, ja se haki itse hienoa peräänantoa. Jassu käski taputtaa ruunaa kaulalle ja siirtyä sitten loppukäyntiin. Jos jotain tunnista opin, niin tiesin heti, mihin tähdätä myös Danten kanssa. Joku päivä siitäkin kehkeytyisi vaativan tason kouluratsu, joka liikkuisi sulavasti eteenpäin itseään hyvin kantaen.

--------

Kiitos tunnista <3

Merkintä 12, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020
kirjoittaja Nita
lähetetty Su 11 Loka 2020, 17:33
 
Etsi: >heB—heA » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 3.10.2020 (HBA #2) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 5
Luettu: 187

3.10.2020 (HBA #2) Lauantain yleisvakkari

Nitan maastakäsittelytunnin jälkeen olimme tilanneet pitsat tallille ja syöneet tallituvassa navat killilleen. Bea ja Elisa jatkaisivat ensimmäiselle vakkaritunnille, minä ja Nita toiselle ja Joona ja Katya viimeiselle, mutta pian minulle oli selvinnyt, että sekä Nita, Joona että Katya osallistuisivat ennen vakkarituntia vielä valmennuksiin! Maastakäsittelytunnin osallistujista vain Freya ei osallistuisi tunneille tai valkkoihin, vaan lähti suoraan kotiin, vaikka pyysimme häntä jäämään syömään kanssamme. Ei sitä joka päivä tullut hengattua koko päivää tallilla niin, että nälkä ehtisi yllättää, joten otimme ilon irti ja rupattelimme ja tutustuimme toisiimme tallituvassa. Porukka vaihtui välillä ihmisten käydessä valmentautumassa tai lähtiessä tunnille, ja välillä muita tallilla kävijöitä piipahti kaapeillaan tai keittämässä kahvit. Illalla olisi kauan odotetut Catun tuparit, ja suurin osa meistä näkisi vielä sielläkin. Melkoinen päivä!

Vähän ennen puoli neljää lähdin pihattotallille katsomaan, kiinnostaisiko Ronjaa enää lähteä uudestaan hommiin maastakäsittelytunnin jäljiltä. Se oli saanut tarhata kavereiden kanssa ja mussuttaa päiväheiniään, niin eiköhän tuo antaisi kiinni ja olisi hevosiksi. Niin se tekikin, ja otettuani Ronjan karsinaan, tuli Luna talliin laittamaan Lolaa valmiiksi samaiselle tunnille. Juttelimme ja harjasimme hevosiamme, ja pian lähdimmekin yhdessä taluttamaan niitä päätallia kohti. Hevoset odottivat hoitopuomilla sen aikaa, kun kävimme toimistolla maksamassa tunnin, ja sitten jatkoimme Jassun vanavedessä kentälle. Maneesissa oli edelleen valmennuksia, oliko se Joonan vai Katyan vuoro, sitä en osannut sanoa.

Nita meni vaihteeksi jollain tallin hevosista, varmaan minunkin pitäisi joku kerta, mutta koin tärkeäksi sen, että Ronja pääsee tunneille. Ehkä kävisin joskus irtotunnilla arki-iltana, täytyy katsoa. Nitan nyt ei kannattanutkaan oman tunnin ja valmennuksen jälkeen enää osallistua Dantella tälle tunnille, Dante oli jo päivän työnsä tehnyt ja tarhaili nyt varmasti tyytyväisenä heinäkasan ääressä.

Myös Amira ja Lilja olivat kentällä mittailemassa jalustimia sopiviksi ja kiristämässä satulavöitä. Yksi toisensa perään nousi satulaan ja lähti kävelemään alkukäyntejä uralle. Pian siirryimme raviin ja kevensin Ronjan selässä parhaani mukaan. Teimme siirtymisiä ja Jassu kehoitti pyytämään Ronjalta matkaavoittavampia askeleita sen sijaan, että poni vain kipittäisi menemään lyhyin askelin. Koitin parhaani mukaan tehdä Jassun neuvojen mukaan kuitenkaan ajamatta Ronjaa tölttiin.

Seuraavaksi teimme ympyröitä ja volttikahdeksikkoja, ja saimme vähän väliä väistellä toisiamme joka ratsastajan taivuttaessa ratsuaan milloin mihinkin suuntaan. Ronja tuntui tänään vetreältä ja taipui hyvin niin ympyröille kuin volteillekin. Laukannostoa aloimme valmistelemaan väistättämällä hevosen takaosaa ulospäin ympyrältä, ja kaikki nostivat laukan muutaman kerran ympyrällä ennen vastalaukkatehtävää. En ollutkaan harjoitellut Ronjalla vastalaukkaa vielä, ja se meinasi hidastaa raville ennen loivan kiemurauran loppua. Sain sen ensimmäisellä kierroksella nostamaan laukan takaisin, mutta tamma nosti myötälaukan. Seuraavalla kerralla kannustin sitä pysymään laukassa kiemurauran loppuun asti, jolloin onnistuimme menemään vastalaukkaa.

Toiseen suuntaan molemmat kerrat menivät hyvin, ja kellon lähestyessä viittä siirryimme kevyeeseen raviin ja lopulta käynteihin. Oli mukava saada Jassulta vielä palautetta – voisin harjoitella hänen mainitsemiaan seikkoja ennen seuraavaa lauantaita. Tunnin jälkeen porukka hajaantui purkamaan hevosia ja kukin kiirehti omille teilleen, kuitenkin suurimman osan määränpäänä olivat Catun tuparit. Siellä tapaisimme taas ihan kohta, ajattelin, kun jätin Ronjan tarhaan ja lähdin kohti kotia syömään, suihkuun ja valmistautumaan juhliin.

Merkintä 10, #Tarinatempaus2020 / 01.10.2020 / #NVRK2020
kirjoittaja Aurora
lähetetty Su 11 Loka 2020, 16:39
 
Etsi: >heB—heA » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 3.10.2020 (HBA #2) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 5
Luettu: 187

Usvan päiväkirja

Nordlands virtuell Rytterkrets - Ratsastuskoulujen piirinmestaruuskilpailut eli ihan vaan NVRK olisi ensi kuussa, joten treeniä tarvittiin!
Kyllä, olin kysynyt Beatalta, saisinko sen hevosella lähteä kokeilemaan onneani niin esteille kuin kouluunkin ja pulleamahainen nainen oli näyttänyt sille idealle vihreää valoa.

Edellisestä ratsatuskilpailuosallistumisesta oli aikaa, mutta onneksi en ollut mikään hirveä jännittäjä. Voittohan se tietenkin olisi oikeinkin kiva juttu, mutta se jää nähtäväksi.

Koulukiemurat meiltä Usvan kanssa sujui ihan hyvin, esteillä vielä vähän hakemista, mutta kyllä tää tästä.
Ennen ratsastuskilpailuja oli myös Halloween-juhlat ja mielenkiinnolla odotin, mitä olisi luvassa kun porukka yöpyisi saman katon alla. Melkoisia bilettäjiä nää meidän tallilaiset, mikä ei tietenkään mua haitannut tippaakaan.  

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 7 Mus



Merkintä 5 / #tarinatempaus2020 / aloituspvm. 2.10.
kirjoittaja Matias B.
lähetetty Su 11 Loka 2020, 10:16
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Usvan päiväkirja
Vastaukset: 12
Luettu: 732

Om Ellas liv

Ystävä
6.10.2020

#svella #hakaristian | Perustuu Mathilden ja Svenin tarinoihin

Tiistai-iltapäivänä, kolme päivää Catun tupaantuliaisten jälkeen, mun oli saatava happea. Tukehduin maailmansotiin, taloustieteeseen, hallintorakenteisiin ja lakien säätämisiin. Musta tuntui, että jos olisin lukenut vielä rivinkään, tehnyt yhdenkään ajatuskartan tai yliviivaustussin merkinnän, olisin pyörtynyt. Olin hukannut ajantajun enkä muistanut syödä.

Samalla mä tiesin, ettei se oikeasti johtunut opiskelusta.

Se johtui siitä yhdestä. Siitä, jonka halveksiva katse sai mun sisällä aikaan ristiriitojen myrskyn. Siitä, jonka kiehnäys Catun kanssa kasvatti mun sydämen ympärille jäävuoren, ja siitä, jonka silmistä mä olin sinä iltana saattanut lukea sen synkän kappaleen sanat. Siitä, jonka kosketusta mä olin tajunnut kaipaavani ja siitä, jota olin pahasti satuttanut tahtomattani. Siitä, jota mä halusin kai aina vain enemmän, kun se työnsi mua pois, mikä oli järjetöntä. Siitä, joka nyt olisi kahdessa sekunnissa voinut murskata sen jäävuoren, mutta ei tehnyt niin. Ei enää.

Eikä mun päähän ollut jäänyt hitustakaan hallintorakenteita.

Siltä istumalta olin tajunnut taas tunteilevani aivan liikaa ja turhautunut. Olin heittänyt kirjat nurkkaan, rymistellyt portaat alas ja ulos ovesta vauhdilla jättäen kalenterin loputtoman tehtävälistan itkemään mun perään.

Toivoin, että kolea merituuli olisi voinut puhaltaa mun ajatukset pois. Ne olivat turhia, toivottomia ja haitallisia, ja ennen kaikkea täysin mun luonnon vastaisia. En mä ollut mikään ihastuja. Olin seurustellut muutaman kuukauden yläasteen alussa erään ihan kivan ysiluokkalaisen Matsin kanssa vain, koska olin luullut, että mun kuului tehdä niin, sillä se piti musta. Kunpa mä olisin nyt voinut kertoa sille pienelle Ella-Amalielle, että ei olisi tarvinnut. Ihan kiva oli kaikkea muuta kuin tarpeeksi.

Sven taas oli kaikkea muuta kuin ihan kiva. Se sai mut tuntemaan jotain maagista; jotain, mitä en ollut tuntenut koskaan. Se sai mut epäröimään, ylianalysoimaan ja vapisemaan. Sitten sinä yhtenä yönä toukokuussa se oli saanut mun sisällä leiskumaan lämmön, joka sai mut palaamaan ajatuksissani siihen hetkeen uudestaan ja uudestaan. Mutta kun mä olin sen tajunnut, oli ihan liian myöhäistä. Tajuta oli myös ehkä väärä sana. Kyllä mä sen olin tiennyt, mutta en halunnut myöntää edes itselleni. Vielä sitäkin vaikeampaa mun oli nyt myöntää, että olin ollut tyhmä. Vain tyhmä päästi sellaiset ihmiset menemään. Onneksi Catu oli ollut mua fiksumpi. Faen.

Sinä tiistaina Amfissa oli koko Svolvær. Se oli helpottavaa. Tyhjässä kauppakeskuksessa mun ajatukset olisivat voineet lähteä harhailemaan vaarallisesti. Ihmisten hälinä piti mut järjissäni, kun mä kuljin pitkin kauppoja päämäärättömästi. Katselin ohikulkijoita, ja näin tavallista enemmän vaaleita, pitkiä miehiä. Aina välillä tartuin satunnaiseen, rekissä riippuneeseen paidanhelmaan tai kosketin farkkujen pintaa ilman aikomustakaan ostaa tai edes sovittaa. Mä pelkäsin, että kohta mua ei pitäisi järjissäni enää mikään.

Aivan kuin sen pelon olisi kuullut joku, sillä yhtäkkiä mun huomioni kiinnitti kaksi pientä, alakouluikäistä pikkutyttöä, jotka pelleilivät rintaliivien kanssa huokaillen kovaan ääneen, kuinka kauniita ne olivat. Hymähdin huvittuneena ja olin jo jatkaa matkaa, kun maailmankaikkeus päätti toisin. Mun puhelin soi.

Hanne ringer, näytöllä luki, mikä sai mut kohottamaan kulmakarvojani niin, että siitä muodostuneen otsarypyn paikkaamiseen olisi tarvittu ainakin kilo hyaluronihappoa ja botoxit päälle. Hannesta oli tullut mulle tärkeä sinä aikana, kun sen poni oli asunut Shelyesissä, mutta tytön muutettua Suomeen me oltiin ymmärrettävästi hieman etäännytty. Niin paljon, ettei me varsinaisesti koskaan soiteltu, vaikka viestisovellus lauloikin tämän tästä. Hetken ihmettelin näkymää näytöllä ennen kuin kasasin itseni ja painoin vihreää luuria.

“Moi Ella!” kuului pirteä tervehdys linjan toisesta päästä, joka sai mut saman tien hymyilemään. “Mitä kuuluu?”

“Hyvää”, vastasin lyhyesti, vaikka sillä hetkellä mielen päällä oli kaikkea muuta. Puhelimessa puhuessa oli helppo vaikuttaa vilpittömältä, mutta Hannelle mun vastaus ei riittänyt.

“Hei, kerro nyt vähän lisää” tyttö älähti nauraen. “Mitään uutta? Vaikka miesrintamalla?”

“Ei mulla ole mitään kerrottavaa”, nauroin takaisin. “Kyllä sä mut tiedät.”

“Joo, tiedän”, toinen vakavoitui, mutta ei pitkäksi aikaa: “Nimittäin sen, että saisit kenet vaan haluaisit. Kerro nyt!”

“Lopeta”, mä nauroin Hannen sinnikkyydelle. Ehdin jo toivoa, että se olisi saanut tarpeekseen, kuitannut aiheen jollain olankohautuksella ja jatkanut siihen, mikä oli sen varsinainen syy soittaa, sillä olin aika varma, ettei se tuhlannut kansainvälisiä puheaikaminuuttejaan vain rupatellakseen mun kanssa mukavia. Mutta ei, harmaatukkainen ei luovuttanut:

“Eikö edes mitään sen Steinbakkin herran kanssa? Sähän kerroit, että teillä oli jotain juttua keväällä.”

Nielaisin. Niin olin kertonut. Neljältä yöllä, vessassa, humalassa kuin sataman pahimmat rapajuopot. Ihastuneena kuin idiootti.

Oli”, vastasin sitten painokkaasti. “Se on nyt Catun kanssa.”

“Voi eiii”, kuului linjoilta empaattinen voihkaisu, jolle mä vain tuhahdin. Jäävuori oli taas kasvamassa. “Miten sä jaksat?”

“No, mä itse ehkä annoin sille pakit ensin”, totesin neutraalisti, vaikka sen sanominen, muisteleminen ja myöntäminen viilsi mun sydämen täyteen syviä avohaavoja. “Mutta ihan sama. Sven voi tehdä, mitä lystää.”

Voi kunpa mä olisin vain itsekin uskonut omia sanojani.

Hanne oli hetken hiljaa kuin miettien seuraavaa askeltaan, vaikka se oli sen verran sanavalmis, että jäi harvoin täysin vaiti. Onneksi mun alitajuntani oli hereillä ja päätti käyttää vapautuneen tilaisuuden röyhkeästi hyväkseen.

“Mutta miten sulla menee? Mä kuulin Katyalta, että olit törmännyt niiden porukkaan siellä”, vaihdoin sujuvasti puheenaihetta.

“Niin. Siitä mun pitikin puhua”, Hanne aloitti epäröiden. “Kun sähän tiedät Christianin..”

“Ei kai”, multa pääsi tahaton purskahdus ennen kuin olin edes kunnolla sisäistänyt, mitä toinen oli sanonut. Totta kai mä tiesin Christianin ja sen, että harmaahiuksinen ystäväni oli ollut siihen aivan lääpällään pari vuotta sitten. Ja sen, että tunne saattoi olla ollut jopa molemminpuoleinen.
“Hanne! Ei kai!” toistin kovempaa, kun se ei vastannut mulle mitään.

“No joo joo! After rideilla! Siis mä en vaan voinut itselleni mitään, ja sitten me oltiin jo meillä”, Hanne laukoi menemään kuin konekivääri, samalla hihitellen väliin pikkutytön lailla. “Se oli niin hyvä, että mä en kestä.”

Hymähdin huvittuneena. Ensin mun mieleen pulpahti kliseisiä lausahduksia vanhasta suolasta, joka janotti, sekä hyvän ystävän viisauksia siitä, oliko melkein eksän kanssa järkevää säätää yhtään mitään. Yleensä eksät olivat eksiä ihan syystä.

Sitten mä muistin Katyan.

Mun toisen ystävän, Katyan, johon Christian oli vaihtanut kiinnostuksensa suunnilleen lennosta Amiran jälkeen, ja jonka kanssa se nyt hyvinkin avoimesti oli leikkinyt jotain parin tapaista Catun juhlissa. Oliko Christian pettänyt sitä Suomessa? Hannen kanssa? Vaikka Katya oli ollut siellä myös?

Hanne höpötti taustalla, mutta sen sanat katosivat matkalle mun korvista aivoihin. Yhtäkkiä mun omat ongelmat alkoivat tuntua mitättömän pieniltä. Katya ei varmasti tiennyt, mitä Christian oli sen selän takana puuhannut, mutta oliko mun velvollisuus kertoa sille? Tiesikö Hanne Katyan ja Christianin väleistä? Montako ystävää menettäisin, jos olisin rehellinen, vai oliko parempi pysyä hiljaa? Olisinko mä itse se hyvä vai kamala ystävä?

“Mutta mitä sä oot mieltä”, Hanne lopulta katkaisi mun ajatukset, “voisiko meistä sun mielestä tulla vielä jotain?”

“Miksei”, vastasin ykskantaan.

Juuri niin kuin hyvän ystävän kuului tehdä.

Merkintä 5, #Tarinatempaus2020, 2.10.2020
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty La 10 Loka 2020, 21:44
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Om Ellas liv
Vastaukset: 11
Luettu: 605

Nitan päiväkirja

10.10. - Lauantai-illan huuma

Lauantain vakkaritunti meni aivan sumussa. Jassu yritti parhaansa mukaan herätellä keskittymään Danteen ja eteenpäin ratsastamiseen, mutta ajatukset olivat jossain aivan muualla. Olimme viestitelleet Miikan kanssa keskiviikosta asti hyvin tiiviisti, ja tänään näkisimme taas. Olin aiemmin aamulla siivonnut kämpän lattiasta kattoon, sheivannut jalat, valinnut kivat pitsiset alusvaatteet... Ihan vain varmuuden vuoksi.

Tunnin päätteeksi kävelin Auroran ja hevosten kanssa takaisin talleille.
"Mä en oo vieläkään päässyt yli niistä revontulista!" sanoi Aurora hymyillen. Olin samaa mieltä, eilisen maastoreissun taivaan väriloisto oli ollut aivan uskomattoman hieno!
"Oltaisko tänään myöhemmin lähdetty vielä maastoilemaan?" hän jatkoi.
"Äh, voi ei, mulla on valitettavasti tälle päivälle jo muuta menoa", sanoin Auroralle harmistuneena. Maastoreissut olivat aina ihanan virkistäviä ja erittäin hyväksi myös Dantelle, mutta tänään kävisin tekemässä oman luontokävelyni Tjeldbergtindissä.
"Uuuu, ai Miikan kanssa?" Aurora kysyi heti leveästi hymyillen.
"Joo", vastasin kylmän viileästi, vaikka oikeasti mua jännitti ihan kamalasti.
"Ai mitä?" kysyi Catu, joka oli ilmestynyt aivan tyhjästä vierellemme kottikärryjen kanssa.
"Nitalla on treffit", vastasi Aurora naiselle virnistellen.
"Uuu! Hei onko se se sama mies, joka täällä kävi silloin yksi päivä?" kysyi Catu aivan onnesta soikeana.
"Ai mitä, näitkö sä sen? Oliko hyvän näköinen?" kysyi Aurora heti naiselta.

Catu ja Aurora jatkoivat keskustelua samalla kun mä pyörittelin hymyillen silmiäni ja jatkoin matkaani Danten kanssa päätallille.

--------

Miika lupasi tulla hakemaan mut kuuden maissa. Ehdin tallin jälkeen pyörähtää kotona pikasuihkussa, kunnes oli jo lähdettävä pihalle odottamaan. Melko nopeasti tuttu auto kaartoikin kadulle ja hyppäsin apukuskin paikalle.
"Moi", sanoi Miika ja katsoi mua hymyillen. Sen hymy oli todella suloinen.
"Moi", mä vastasin ja siirsin hiukseni hermostuksissani korvan taakse.
Ja sitten me lähdettiin ajamaan.

Tjeldbergtind oli upea. Meillä ei ollut kovin kauaa valoisaa aikaa, mutta puhelimien taskulamppujen avulla me kiipesimme varovasti vuoren päälle ihailemaan maisemia. Kaupungin valot erottuivat kauas, ja niistä lähti hieno valonkajo. Vesistö oli uhkaavan tumma, mutta samalla jotenkin karun kaunis. Ja pilvetön taivas mahdollisti myös kirkkaan tähtitaivaan sekä kuutamon, joka kruunasi maiseman täydellisesti.

"Me lähdetään tiistaina", sanoi Miika. Me istuimme maassa vierekkäin, ja Miika piti kättä mun ympärillä. Mä painon pääni miestä vasten. Se tuoksui uskomattoman hyvältä.
"Mm", vastasin eleettömästi miehelle. Mun oli vaikea ajatella. Kyllähän mä koko ajan tiesin, että Miika oli kaupungissa vain viikon, mutta en voinut kieltää, etteikö ajatus sen lähtemisestä olisi tuntunut pahalta. Miikan piti olla mulle vain yhden yön juttu, mutta jostain syystä kulunut viikko tuntui yhdeltä mun elämäni parhaimmista.
"Sä oot ihana", Miika sanoi ja antoi suukon hiuksiini. Mun vatsassa muljahti. Olisin vain halunnut sulkea silmät ja jäädä tähän loppuelämäksi.

Matka takaisin kului hiljaisissa merkeissä. Keskustassa oli melko paljon ihmisiä liikkeellä, olihan lauantai-ilta. Miika ajoi tuttuun paikkaan asuntoni eteen ja sammutti auton tien viereen.
"Tota...", mä aloitin varovasti ja katsoin auton radiota. Mun oli vaikea katsoa miestä silmiin.
"Mm?" kysyi Miika odottavasti. Tunsin sen lämpimän katseen, ja lopulta uskalsin kääntyä miestä kohti.
"Olisitko sä halunnut tulla sisälle?" kysyin Miikalta. Se hymyili helpottuneen oloisena.
"Mihin mä voisin jättää auton?" mies kysyi, ja lähdimme yhdessä etsimään parkkipaikkaa, joka löytyi lopulta läheisen kaupan pihasta.

Kun pääsimme sisälle, tein miehelle nopean asuntoesittelyn, jonka päätteeksi hän istahti sohvalle.
"Oisitko sä halunnut viiniä?" kysyin Miikalta, joka myöntyi ajatukseen. Hain meille keittiöstä viinilasit ja asetuin miehen viereen sohvalle. Miika katsoi mua syvälle silmiin ja maistoi punaviiniä.
"Oottaako sun kaverit sua yöksi kämpille?" kysyin Miikalta. Hän pudisti päätään ja laski lasinsa pöydälle.
"Eei varsinaisesti, ei meillä ole huomiseksi mitään sovittu", hän vastasi. Hyvä, ajattelin, mutta tyydyin nyökkäämään varovasti.
"Olisitko sä halunnut katsoa jonkun leffan?" kysyin mieheltä.
"Käy. Mitä löytyy?" hän kysyi. Nousin leffahyllylleni, jossa mulla oli ainakin yksi leffa, jota en ollut vielä avannut paketista. Frozen 2.
"Nooo, miten ois tää?" kysyin hieman leikilläni. Kokemuksesta miehet eivät olleet suuria Disney-elokuvien ystäviä, mutta Miika hyväksyi kohteliaasti elokuvaehdotuksen, ja niin mä laitoin meille muutaman kynttilän pöydälle, hain viinipullon lähelle sohvaa ja asetin viltin meidän ympärille - ja itseni miehen kainaloon.

Kun elokuva loppui, jäimme hetkeksi hiljaa katsomaan lopputekstejä. Ne yhdessä kynttilöiden kanssa valaisivat asunnon tunnelmalliseksi. Mä nostin katseeni mieheen, joka myös käänsi päänsä mua kohti. Mies veti mua lähemmäksi itseään ja suuteli. Ja mun kroppaa kihelmöi varpaita myöten. Suudelma jatkui, muuttui erilaiseksi. Intohimoiseksi. Miika kaatoi mut varovasti selästä tukien sohvalle makaamaan ja jatkoi suutelemista. Miehen huulet hapuilivat varovasti kaulaani, ja mä olin aivan taivaassa. Voi luoja.
"Mä haluan sua", mä sanoin hiljaa Miikalle nauttien sen jokaisesta suudelmasta ja kosketuksesta. Mies pysähtyi hetkeksi, siirtyi jälleen suutelemaan herkästi suutani, ja seuraavalla hetkellä mä tunsin miehen lämpimät kädet mun iholla.

Mä en ollut ikinä tuntenut näin.

-------------

Merkintä 11, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020
kirjoittaja Nita
lähetetty La 10 Loka 2020, 21:38
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Nitan päiväkirja
Vastaukset: 27
Luettu: 969

Danten päiväkirja

3.10. - Kouluvalmennus

Olin kuullut, että Miriamin kouluvalmennukset olisivat hyvä tapa saada paremmin kontaktia hevoseen. Varsinkin nyt, kun laskin jo päiviä tuleviin kisoihin, oli kaikesta avusta hyötyä. Olin valinnut valmennuksen aiheeksi kokoavat liikkeet, vaikka helppo B -tason ohjelma ei varsinaisesti sisältänytkään vielä avo- ja sulkutaivutuksia. Halusin kuitenkin löytää Dantelle tavan liikkua kauniisti sekä erityisesti kantaa itseään - ja ratsastajana totta kai oppia tekemään oma osuuteni asiassa. Kaikki hienosäätö ja harjoittelu oli kotiin päin, kunhan vain vielä oppisimme luokan ohjelman ulkoa.

Niinpä lauantaina, kun olin päässyt aiemmasta tunnista yli, olin satuloinut Danten ja olimme lähteneet maneesiin lämmittelemään ja treenamaan. Ja sanoi Miriam mitä hyvänsä, itse olin erittäin tyytyväinen suoritukseemme! Ehkä asiaa auttoi aamupäivän maastakäsittelytunti, jossa päästiin haastamaan omistajan ja hevosen yhteistyötä?

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 7 Valmennus_5

-------

Merkintä 10, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020
kirjoittaja Nita
lähetetty La 10 Loka 2020, 17:52
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Danten päiväkirja
Vastaukset: 21
Luettu: 811

Ronjas dagbok

12 – Sunnuntaitreeniä
11. lokakuuta 2020

Viikko sitten Nitan maastakäsittelytunnilla harjoiteltuja tehtäviä jatkettiin tänä sunnuntaina, kun talli oli päiväsaikaan hiljainen ja kenttä täysin vapaa. Ronja sai olla vapaana ja Aurora harjoitteli tamman kanssa seuraamista, pysähdyksiä, laukannostoja, peruuttamista, luokse tulemista, pusua, hymyä ja kumartamista. Maastakäsin työskentelyn jälkeen Aurora meni Ronjalla kaulanarulla ja uudella satulahuovalla — hän oli viimein löytänyt Ronjalle täydellisen huovan! Se sopi sitäpaitsi erittäin hyvin hänen neulottuihin säärystimiin sekä villapaitaan. Ronja tajusi kaulanaruavut hyvin, ja pitkän raipan avulla Aurora sai ohjattua tamman volteille ja suunnanvaihtoon. Hän harjoitteli siirtymiä raviin ja laukkaan ja takaisin käyntiin, sekä pysähdyksiä, joihin hän käytti samaa ääniapua niin maasta, kuin selästä käsin. Olisi tärkeää olla olemassa varma jarru, jos mieli ratsastaa ilman suitsia. Ja kaikki tämä hyödyttäisi ratsastusta muutenkin, hyvä luottamus olisi tärkeää marraskuun kisoissakin. Auroran haaveena on ratsastaa vielä joku päivä täysin varusteetta. Siihen hän ei tänään vielä ryhtynyt, vaikka ottikin Ronjalta kaulanarun ja loimivyöllä tuetun satulahuovan pois, ja antoi Ronjan käydä piehtaroimaan sydämensä kyllyydestä.

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 7 Neule

Merkintä 9, #Tarinatempaus2020 / 01.10.2020 / #NVRK2020
kirjoittaja Aurora
lähetetty La 10 Loka 2020, 13:29
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Ronjas dagbok
Vastaukset: 31
Luettu: 960

3.10.2020 (HBA #2) Lauantain yleisvakkari

Lauantain yleisvakkari
3.10.2020


Valjastin Vennin ja suuntasin kenttää kohti.
”Tänään ratsastetaan kahdeksikkoa”, Jassu tuumasi kentän keskellä.
”Mutta nyt nostakaapas kevytravi!”, ”Niin ja kaikki kiinnittäkääpäs huomiota sisäpohkeeseen!” Tyystin Venniä oikein kunnolla, ja pian se kulkikin siistissä muodossa. Oli mukava ratsastaa hieman tasokkaammalla hevosella pitkästä aikaa, vaikka ei Trane ja Feitlikään huonoja hevosia ole.
”Ratsastakaa nyt päätyihin ympyrät ja kentän keskelle pitkän sivun keskeltä lähtevän volttikahdeksikon, jossa suuntaa ja sitä myöten asetusta ja taivutusta pääsisitte muuttamaan lennosta”! Käsky kuului Jassulta. Yritin muutamaan otteeseen, jonka jälkeen opettajamme sanoi:
”Oleppas tarkkana tien kanssa, että saat kahdeksikon symmetriseksi. Suorista Venni kunnolla suunnanvaihdon yhteydessä”.


Sen jälkeen siirryttiin laukkaosuuteen, jossa meidän piti pääty-ympyrällä työstää hevosen takaosaa ulospäin, mikä sujui kiitettävästi.

Sitten mentiin vastalaukkaan, jota tehtiin kiemuralla. Joka kierroksella se tiukkeni, ja se vasta hauskaa olikin! Pian ikävä kyllä Jassu jo käski loppuverrytellä.


#Tarinatempaus2020, merkintä 6. Aloitettu 2.10.
kirjoittaja Lilja
lähetetty La 10 Loka 2020, 09:31
 
Etsi: >heB—heA » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 3.10.2020 (HBA #2) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 5
Luettu: 187

Joonan päiväkirja

There’s no place I'd rather be than in your arms
4.10.2020 - #janna

Catun tuparit todellakin pääsivät venähtämään, mitä olin osannut odottaa jo etukäteen. Olin kuitenkin toivonut ehtiväni nukkumaan edes parin tunnin verran, mutta se toive oli aivan hukkaan heitetty kellon ollessa jo lähempänä kolmea kuin kahta selvitessäni takaisin asunnolleni alkoholia reilumman puoleisesti nauttinut Janni mukanani. Autosta ulos päästyään nainen lähti itsevarmasti kävelemään ulko-ovea kohti, mutta meno oli hyvin hoipertelevan näköistä ja pelkäsin hänen loukkaavan itsensä pikkumekossaan ja korkeissa koroissaan. Jannin kaaduttua ensimmäiseen pihalla vastaan tulleeseen pensaaseen näin parhaakseni auttaa hänet ensin pois pinteestä, nostaa sitten syliini ja kantaa sisälle ennen kuin vahinkoa sattuisi enemmänkin.

"Kiitti", nainen kihersi laskettuani hänet eteisessä sylistäni. "Oisin mä itekkin voinu kävellä, mutta ei kai tää kyytikään haitannut."

Niin vissiin. Näytti kuin pieni varsa olisi ottanut ensiaskeleitaan pian syntymänsä jälkeen.

"Ei kestä kiittää", mutisin saatuani naisen turvallisesti seisomaan riisuttuani häneltä ensin korkokengät jalasta.

Jannin vaalea labradorinnoutaja Hugo oli herännyt eteisestä kantautuneeseen meteliin ja tassutteli olohuoneen puolelta eteiseen katsomaan mistä moinen elämä johtui. Siitähän vasta riemu repesikin, kun koira huomasi omistajansa saapuneen kotiin ja pian Janni oli rähmällään lattialla Hugon hypätessä yli-innokkaasti tervehtimään emäntäänsä. Se ei varsinaisesti tuntunut naista haittaavan.

"Voi mamin rakas miten sulla menee, mamma rakastaa sua niiiin paljon", Janni leperteli koiralleen lattian tasosta. "Mulla oli niin ikävä sua."

"Joo mäkin rakastan sua Hugo, mutta annas ku nostan tän sun emännän täältä lattialta ylös", puhuin koiralle ja autoin naisen toistamiseen seisomaan.

Takin riisumisen jälkeen talutin naisen olohuoneen sohvalle istumaan ja hain hänelle lasillisen vettä juotavaksi ennen kuin menin hetkeksi olohuoneen ovesta ulos haukkaamaan happea ja päästämään Hugon tarpeilleen takapihalle, joka oli aidattu koiran nykyään hyvin usein toistuvia yökyläilyjä varten. Jannista tuskin olisi vielä moneen tuntiin Hugosta huolehtimaan, joten koiran tehtyä tarpeensa annoin sille ruokaa ja täytin sen vesikupin ennekuin palasin sohvalle ja kaappasin mustahiuksisen naisen kainalooni. Se tuoksui hyvältä siitäkin huolimatta, että se oli illan ja yön tanssinut ja bailannut koko sydämensä kyllyydestä, käynyt mutkan pensaassa ja saanut juuri yli-innokkaan koiran kuolat naamalleen. Mä pörrötin sen hiuksia ja annoin suukon päälaelle sen ollessa tyytyväisenä kainalossani.

Jannista oli tullut mulle hyvin tärkeä sen yli kahden ja puolen vuoden aikana, mitä me oltiin oltu jo yhdessä. Se oli mun elämäni nainen ja sen eteen mä tekisin ihan mitä vaan. Vaikka sitten pitäisin huolta siitä ja sen rakkaasta koirasta sen pitäessä hauskaa talliporukan ja ystävien kanssa. Ja olihan mullakin ollut hauskaa, sitä ei voinut kieltää. Catun tupareita en missään nimessä olisi halunnut jättää väliin, vaikka nyt töihin lähtöön olikin enää ihan liian vähän aikaa. Inventaarion alkaminen kello neljältä aamuyöstä oli ollut vain surkea vitsi pomon siitä ilmoittaessa työporukalle, mutta se oli hyvää vauhtia kohta muuttumassa ihan totiseksi todeksi.

"Mun on pakko käydä äkkiä suihkussa", kuiskasin lopulta naisen korvaan ja vastahakoisesti irroittauduin naisen syleilystä.

Mä olisin voinut jäädä siihen sohvalle Jannin kanssa vaikka koko loppuyöksi, mutta se ei auttanut velvollisuuksien kutsuessa. Janni ilmeisesti nukahti jo mun kainaloon, koska se ei liikahtanutkaan mun siirtäessä sen parempaan asentoon ja peitellessä viltillä. Labaradorinkoira hyppäsi emäntänsä jalkopäähän ja asettui siihen makaamaan tuijottaen mua ruskeilla nappisilmillän.

"Hyvä Hugo, vahdi että se ei pääse tippumaan siitä", silitin koiran päätä ja annoin naiselle viimeisen suukon poskelle ennen kuin painelin suihkuun.

Säädin suihkun hanan viileähkölle piristyäkseni hieman, ja auttoi se ainakin vähän. Olisin mä silti paljon mielummin jäänyt kotiin jatkamaan iltaa kuin lähtenyt töihin. Saatuani ylleni säädylliset vaatteet palasin olohuoneen puolelle ja nostin Jannin syliini sohvalta. Laskin sen parisängylle ja autoin tajunnan rajamailla olevaa naista vaihtamaan mukavammat vaatteet ylle. Riisuin siltä mekon, sukkahousut ja rintaliivit sekä puin päälle ensimmäisen suuren t-paitani, mikä kaapista vastaan tuli ja jalkoihin villasukat. Housuja se ei tarvinnut, pikkupöksyt saivat riittää. Irrotin siltä korun kaulasta ja korvarenkaat korvista. Avasin sen hiukset yllättävänkin siistinä pysyneeltä korkealta poninhännältä ja tein niihin yksinkertaisen letin niskaan, minkä olin jonain vastaavana yönä opetellut tekemään youtube-tutoriaalin avulla. Hain vielä vessasta Jannin meikinpoistoliinoja ja pyyhin naisen kasvot puhtaiksi sekä irrotin silmissä olevat tekoripset.

"Kauniita unia kulta", kuiskasin sen korvaan ja peittelin sen sänkyyn. "Toivottavasti aamulla ei oo kauhean paha olo."

Hain vielä yöpöydälle pari lasillista vettä ja särkylääkettä. Sängyn viereen lattialle laitoin sankon, ihan vaan kaiken varalta. Annoin Hugolle puruluun pureksittavaksi ja koira hyppäsi sen kanssa tyytyväisenä sängylle naisen viereen. Eteisessä puin takin ja kengät päälle, nappasin avaimet sekä työrepun mukaan ja ulos päästyäni suljin ulko-oven hiljaa. Auto hyrähti hiljalleen käyntiin ja lähdin ajelemaan työpaikkaa kohti. Maailmankaikkeuden pisimmältä tuntuva inventaario alkaisi parinkymmenen minuutin päästä.

_________________________
Merkintä 9, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020
kirjoittaja Joona
lähetetty La 10 Loka 2020, 00:19
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Joonan päiväkirja
Vastaukset: 7
Luettu: 596

Ronjas dagbok

10 – Revontulet
9. lokakuuta 2020

Päivät lyhenivät nopeasti ja pimeys saapui yhä aiemmin. Olin alkanut seuraamaan revontuliennusteita yhä useammin, ja koko tämän viikon ennusteet uumoilivat hyviä aurinkotuulia perjantaille. Kun sääennusteetkin tarkentuivat näyttämään selkeää taivasta, aloin puhumaan Nitalle, että perjantaina lähdetään iltamyöhällä maastoon.

Nita innostui ajatuksesta, ja niin tapasimme tallilla. Nainen vaikutti haahuilevan jossain pilvilinnoissa, kun hän ei vastannut, kun kysyin jotain.
"Huhuu, haaveilija! Mitä mietit, tai oikeastaan ketä mietit?"
"Ahh, sori. Oota, kerron sulle kun päästään matkaan."
Niin me lähdettiin kohti rantaa ja juteltiin uusimmat kuulumiset, ja etenkin Nitan viikko tuntui hurjan jännittävältä. Tapaisiko hän enää Miikaansa? Pohdinnat jäivät kesken, kun huomasimme vihreän juovan leikkivän taivaanrannassa, ja pian se syöksähteli ja kasvoi, kirkastui, muuttui reunasta punertavaksi ja täytti koko tähtitaivaan.

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 7 Revontulet

Merkintä 8, #Tarinatempaus2020 / 01.10.2020
kirjoittaja Aurora
lähetetty Pe 09 Loka 2020, 17:47
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Ronjas dagbok
Vastaukset: 31
Luettu: 960

Theon päiväkirja

Muistoja Kalla Cupista
9.10.2020

Takin taskun pohjalla lojuva puhelin piippasi vaativasti ilmoittaen juuri saapuneesta whatsapp-viestistä. Se jatkoi piipittämistään vielä muutaman muun viestin verran, joten laskin talikon käsistäni ja kaivoin puhelimen esiin. Minulla oli tänään vapaapäivä töistä, joten luonnollisesti kunnon yöunien nukkumisen sijaan olin herännyt jo kuuden jälkeen vain lähteäkseni Jannin kanssa tallille tekemään aamutallia hänen avukseen. Mitäpä se mies ei tekisi rakkauden tähden…

Painoin näytöllä olevaa ilmoitusta ja avasin puhelimen lukituksen: kaksi uutta viestiä Shelyesin ryhmächatista.

Sonia [8:21]:
Bongasin tän kuvan yhen suomalaisen hevosvalokuvaajan instasta 😍


Seuraavassa viestissä oli tytön ottama screenshot instagramista. Siinä näkyi valokuva, minkä kyseinen valokuvaaja oli ottanut. Se oli otettu viime kuun lopulla olleesta Kalla Cupista, kenttäratsastuskilpailun maastokokeen aikana. Ja siinä kuvassa oltiin minä ja Theo. Maailman paras Theo, joka oli lennättänyt meidät maastokokeen kolmannelle sijalle. Maastokokeen jälkeen me oltiin välituloksissa kahdeksannella sijalla, kolme sijaa ylempänä kuin sinne lähtiessä ihan kohtuullisesti menneen koulukokeen jälkeen. Estekoe oli mennyt täysin penkin alle ja olimme sijoittuneet siinä kolmanneksi viimeisiksi, mutta olimme silti onnistuneet pitämään kokonaiskilpailun kahdeksannen sijamme.

Mutta sitä edellisen päivän hyvän ja onnistuneen maastokokeen jättämää fiilistä ei saanut laskemaan mikään, ei edes epäonnistunut estekoe. Se fiilis on jotain aivan parasta, kun hevonen tuntuu suorastaan lentävän esteiden yli ja laukkaamaan niiden välissä niin kovaa kuin vain pohjan ja sääolosuhteiden sallimissa rajoissa pystyy menemään turvallisesti. Se on maailman paras ja vapauttavin tunne, ja sen takia mä olinkin ennen kaikkea kenttäratsastaja, en este- tai kouluratsastaja. Ja sen fiiliksen valokuvaaja oli onnistunut ikuistamaan näytölläni olevaan kuvaan paremmin kuin mihinkään muuhun meistä otetusta kenttäkuvista ja se sai mut hymyilemään kuvaa katsoessani.

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 7 Theokentta
Kuva © Anne L.

_________________________
Merkintä 8, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020
kirjoittaja Joona
lähetetty Pe 09 Loka 2020, 17:26
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Theon päiväkirja
Vastaukset: 17
Luettu: 1149

Liljan päiväkirja

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 7 F9894a10


Mallan kanssa lenkillä. Pennut kotona odottelemassa ruokaa Very Happy . Malla oli oikein iloisella päällä, varmaankin iloinen päästessään pitkästä aikaa kunnolla ulos lenkkeilemään. Kuvassa vapaana, eikä minkäänlaisia ongelmia. Totteli hyvin I love you .

#Tarinatempaus2020, merkintä 5. Aloitettu 2.10.
kirjoittaja Lilja
lähetetty Pe 09 Loka 2020, 14:18
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Liljan päiväkirja
Vastaukset: 18
Luettu: 592

Nitan päiväkirja

7.10. - Vaihtelua talliarkeen

Catun tupareista oli neljä päivää. Sunnuntaista suurimman osan mä olin viettänyt kotona tehden kuolemaa, maanantaina ja tiistaina taas oli paluu arkeen.

Yritin lukea tutkimuksia ja etsiä tietoa eri kongressien vaikutuksista tähän päivään, mutta kirjoittamisesta ei tullut mitään. Mun ajatukset olivat ihan jossain muualla, siinä mystisessä muukalaisessa nimittäin, joka tuli mun elämään aivan yllättäen.

Ja keskiviikkona mä sain itseäni vihdoin niskasta kiinni. Avasin puhelimeni - johon olin tallentanut Miikan numeron heti sunnuntaina kotiin päästyä - ja kirjoitin viestin. Tai yritin. Mä istuin puhelin kädessä kaksikymmentä minuuttia välillä kirjoittaen ja välillä pyyhkien koko viestin. Lopulta mä päädyin johonkin simppeliin:

Sinä [13:34]
Moi


Ja sitten mä odotin. Laskin puhelimeni pöydälle, avasin läppärin selaimen ja jatkoin töitäni. En kuitenkaan ehtinyt pitkälle, kun mun puhelin jo ilmoitti uudesta viestistä.

Miika [13:34]
Moi 🙂


Keltainen naama viestin perässä vaikutti ihan hyväntuuliselta. Mä puolestani menin ihan lukkoon, kun huomasin, että Miika kirjoitti heti perään uutta viestiä.

Miika [13:35]
Löysit ilmeisesti kotiin? 😁


Mä hymyilin. Ja mietin. Mä mietin, kuinka ihmeessä mä uskaltaisin pyytää miestä ulos. Tiesin hyvin, että he olivat kaupungissa vain noin viikon, ja loput päivät olivat kuitenkin jo buukattu täyteen ohjelmaa. Toisaalta, sitä suuremmalla syyllä, mitä hävittävää mulla oli?

Sinä [13:35]
Joo, vaikka taksissa tulikin vähän huono olo 😅

Sinä [13:37]
En tiedä, onko ihan hakuammuntaa, mutta olisitko halunnut lähteä tänään neljän maissa käymään jossain? 😊


Miika oli paikalla, ja sen kymmenen sekuntia ennen kuin se alkoi kirjoittaa vastausta, mä meinasin kuolla jännitykseen. Mua nolotti. Ei olisi ehkä pitänyt ottaa yhteyttä ollenkaan. Antaa vaan olla, ehkä se antoi numeron vain kohteliaisuudesta. Jos se oli vaan sellainen tapa, joka ei ollut tullut mulle tutuksi. Ja sitten se vastasi.

Miika [13:38]
Voi ei, meillä oli suunnitelmissa läheä käymään Trollfjordissa 🙁


Noniin. Mä niin tiesin. Ei sitä oikeasti edes kiinnostanut nähdä. Sillä oli omat suunnitelmansa, eikä sillä varmaan ollut aikomuks-....

Miika [13:38]
Mut oisko sen jälkeen? 🙂


Mun sydän jätti lyönnin välistä. Se halusi ihan oikeasti nähdä. Ihan aikuisten oikeasti. Mutta aika oli mulle todella huono.

Sinä [13:39]
Äh, voi hitsi, mun pitäis käydä tallilla 🙁


Vastasin miehelle. Mietin jo, voisinko mä soittaa jollekin, vaikka Jassulle tai Catulle, ja pyytää niitä hoitamaan Dante tänään. Mutta mun ei onneksi tarvinnut kauaa päätä vaivata, kun Miika lähetti mulle viestin:

Miika [13:40]
Oisinko mä voinut liittyä seuraan? 😊


-------------

Kello oli kuusi, kun saavuin tallille. Olin laittanut hieman normaalia siistimmät vaatteet päälle ja meikannutkin vähän. Sillein hillitysti kuitenkin. Mä ramppasin tallikäytävää edestakaisin, hain varusteiden luota milloin mitäkin, kävin välillä vähän silittämässä Dantea ja jatkoin taas matkaa. Olin antanut tallin osoitteen Miikalle, ja se sanoi tulevansa kuuden jälkeen. Puoli seitsemän aikaan mä olin jo aivan kuolla jännityksestä, kunnes mun puhelin ilmoitti uudesta viestissä.

Miika [18:31]
Mä oon täällä pihalla.


Kävelin päätallilta nopeasti parkkipaikalle, jossa mä näin tutun miehen. Ja Catun. Catu oli huomannut vieraan ihmisen saapuvan ja mennyt tietysti heti kysymään, kuka hän oli.
"Aa, sieltä Nita tuleekin", Catu osasi hienovaraisesti kuitenkin sanoa, kun lähestyin kaksikkoa, ja lähti sitten jatkamaan tallihommiaan. Mä jäin paikoilleni seisomaan ja tuijottamaan Miikaa.
"No, mitä täällä tehdään?" se kysyi pian taputtaen käsiä yhteen ja oli jo aivan valmiina tallihommiin.

Aivan ensimmäisenä mä vein miehen Danten luokse. Miika katsoi suurikokoista tammaa ensin käytävältä mutta uskaltautui sitten perässäni karsinaan asti.
"Niin onks tää sun ihan oma?" se kysyi ja kosketti varovasti Danten kaulaa.
"Joo", vastasin. Dante käyttäytyi niin hienosti vieraan vierellä.
"Aika hieno", Miika sanoi ja laittoi käden lähelle Danten turpaa. Dante heilutti päätään, ja mies vetäisi kättä hieman kauemmaksi.
"Eihän se pure?" mies kysyi. Naurahdin.
"Vain jos sitä ärsyttää", sanoin miehelle, joka jäi katsomaan mua epäileväisenä.

Kävin käytävällä hakemassa Danten varusteämpärin ja lykkäsin harjan Miikan käteen.
"Siitä vaan harjaamaan", sanoin. Mies teki epäröimättä töitä käskettyä. Näytin ensin mallia, kuinka pölyjä sai hyvin pois, ja Miika alkoi varmoin ottein harjata tammaa kaulasta alaspäin. Miika oli onneksi pitkä, se näki hyvin Danten selän päälle ja sai poistettua enimmät hiekat.

Sitten me haettiin varusteet. Miika laittoi Dantelle satulan ja katsoi vierestä, kun mä kiinnitin suitsia. Annoin miehen taluttaa hevosen kentälle ja pyysin häntä pitämään satulan toiselta puolen kiinni, kun hyppäsin selkään. Otin Danten kanssa muutaman käyntikierroksen ja raviaskeleen, ja Miika seisoi kentän aidan toisella puolen ja seurasi. Se tuntui katsovan oikeasti kiinnostuneena kaikkea sitä, mitä me Danten kanssa tehtiin.

Silloin mun mieleeni palasi todella elävästi kaikki se, kuinka Santtu ei ollut lähtenyt ikinä mun kanssa tallille. Se jäi aina mieluummin pelaamaan, eikä se ollut koskaan edes koskenut mulle tärkeimpään hevoseen. Miika taas oli feidannut kaverinsa illaksi vain tullakseen mun kanssa hoitamaan hevosta, ja sen sijaan että se kuluttaisi aikaa somettaen puhelimella, se oikeasti seisoi aitaa vasten ja seurasi jatkuvasti, miten Dante liikkui.

Jonkun ajan jälkeen pyysin miehen kentälle ja hyppäsin alas hevosen selästä.
"Sun vuoro", sanoin miehelle leikkisästi hymyillen. Annoin kypärän miehelle, ja se mahtui juuri ja juuri Miikan päähän. Sitä jännitti, sen huomasi siitä, kuinka se vilkuili hevosta samalla, kun yritin neuvoa, kuinka selkään noustiin. Ja kun se lopulta istui hevosen selässä, painoivat sen jalat hevosen kylkiä niin, ettei se varmasti tippuisi selästä. Ulospäin Miika kuitenkin tuntui olevan niin tyynen rauhallinen ja kovaa jätkää, ehkä sen täytyi päästä vähän näyttämään.

Ohjeistin miestä pitämään ohjista kiinni ja pyysin Danten käyntiin. Kävelin ratsukon vierellä ja jouduin aina välillä sanomaan Miikalle, että rentouttaisi käsiään ja jalkojaan. Ja Miika yritti. Se selvästi keskitti kaiken energiansa siihen, että se kuunteli mun ohjeita ja yritti toimia niiden mukaan.
"Mä oon ollut hevosen selässä joskus ihan junnuna. Se oli sellainen laskiaistapahtuma, ja siellä oli sellainen valkoinen poni. Tosi söpö, mutta se puri kaikkia", mies kertoi. Mä naurahdin.

Loppujen lopuksi me ehdittiin viettää tallilla pari tuntia, ja Miika oli herrasmiehenä auttamassa mua työntämään kottikärryjä ja putsaamassa varusteita ratsastuksen jälkeen. Hän ehti puhua paljon itsestään ja kysellä myös multa asioita, niin ratsastuksesta kuin ylipäätäänkin elämästä. Erityisesti siitä, miten mä olin Norjaan päätynyt. Miika vaikutti mukavalta, ja se oli samaan aikaan todella ystävällinen, mutta kuitenkin sellainen sopivan macho. Hirveän puhelias, ja kaiken lisäksi oikeasti kiinnostunut mun kertomuksista. Jonkin aikaa tallilla oltuamme ehdin jo unohtaa, että mies oli lähes vieras, ja juttelin hänelle kuin kenelle tahansa vanhalle ystävälle.

Puoli yhdeksän maissa oli aika lähteä kotiin. Miikan porukka oli vuokrannut auton reissun ajaksi, ja se odotti parkkipaikalla. Mies lupasi heittää mut kotiin, enkä mä estellyt, pyörä sai hyvin jäädä tallille yöksi. Automatka oli lyhyt, mutta sitäkin hauskempi. Miika nauroi mun aivan päättömille jutuille, ja mä puolestani sille, kuinka kevyesti Miika heittäytyi kaikkeen mukaan.

Kun me lopulta saavuttiin kotikadulle, tuli Miika avaamaan mulle auton oven.
"Hei mulla oli oikeesti kiva päivä. Ja sulla on hieno hevonen", se sanoi, kun me seistiin kadulla.
"Hyvää yötä", mies sanoi, ja todella varmoin ottein nosti mun leukaa ylemmäs ja suuteli.

Ja voi luoja kuinka se suutelikaan.

Edes vatsanpohjassa lentävät perhoset eivät tuntuneet riittäviltä kuvaamaan sitä, kuinka mun koko kroppa oli ihan sulaa vahaa miehen kosketuksessa. Sen toinen käsi piti kiinni mun kasvoista ja toisella se painoi mua lantiosta lähemmäksi itseään. Hitto mä halusin sitä.

Ja sitten se loppui. Miika vetäytyi hieman kauemmaksi, ja mä toivoin, ettei mun tärisevä hengitys kantautunut sen korviin. Sitten se käveli kuskin puolelle, katsoi mua hymyillen ja sanoi:
"Viestitellään."
Ja sitten se ajoi pois, ja mä jäin kadulle seisomaan.

Mä olin aivan fiiliksissä, kun lopulta pääsin sisälle. Viikkasin tallivaatteet nätisti eteiseen, ja ennen kuin ehdin mennä suihkuun, kuulin puhelimen piippaavan. Kävelin nopeasti keittiöön ja nappasin käteeni puhelimen, joka ilmoitti yhdestä uudesta viestistä. Mua hymyilytti.

Santtu [21:21]
Moi! kiva kuulla susta, ja sori, kun on kestänyt niin kauan vastata. Mulle kuuluu tosi hyvää, ja --


Se oli Santtu. Se oli vihdoin vastannut mun lauantaina lähettämääni viestiin. Mutta mua ei olisi voinut vähempää kiinnostaa. Mä laskin puhelimen takaisin pöydälle ilman että luin viestiä loppuun ja palasin takaisin mun vaaleanpunaisiin pilvilinnoihin. Siellä oli hyvä olla. Ja siellä oli myös Miika.

----------

Merkintä 9, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020
kirjoittaja Nita
lähetetty To 08 Loka 2020, 19:55
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Nitan päiväkirja
Vastaukset: 27
Luettu: 969

# Tallikirja 2017 -->

8.10.2020
et ole valmis kohtaamaan näitä kaksosia

Viimeiset lehdet tippuivat puistaan Shelyesin piha-alueelle, kun sähkönsininen Subaru Legazy ajoi pihaan. Se ei ollut yhtään tuttu auto, joten Mathilde siristi silmiään auton parkkeeratessa muiden viereen. Autosta nousi ensin nuori mies, jolla ruskeat hiukset ja se jauhoi purkkaa. Mathilde pisti silmälle, ettei mies pukeutunut niin kuin tallien sotkuisuuteen tottuneet.

Heti, kun auton hyrräys loppui, sieltä nousi myös nuori nainen. Punahiuksinen, jonka sähäkkäiden hiuksien latvat olivat huomattavasti vaaleammat. Nainen puhui jotain miehelle, mutta Mathilde oli aivan liian kaukana, että olisi kuullut mitä. Keitä he oikein olivat?

Kauaa Mathilden ei tarvinnut arvuutella, kun kaksikko lähestyi häntä.
"Hei. Me etsitään Jassua, tiedätkö missä se mahtaisi olla?" nainen puhutteli Mathildea.
"Öm, kuin?"
"Meillä on sovittu aikuisten tapaaminen", nainen selitti. "Oletko nähnyt sitä.. häntä?"
"Olen."
"Voisitko kertoa mistä me se löydetään? Mikä sun nimi olikaan?"
"Mathilde."
"Okei, mä olen Annina ja tää on mun veljeni, Sirus."

Sirus heilautti tytölle isosti hymyillen kättään.
"Missä näit Jassun?" Annina yritti vielä uudelleen.
"Joo, tuolla kai", Mathilde osoitti sisälle talliin.
"Kiitos", Sirus naurahti huvittuneena vajavaiselle suunnalle, kun Annina hieman pyöräytti silmiään.

Kaksikko meni sisälle talliin, jossa ei ollut juuri sillä hetkellä ketään.
"Ehkä mä vain soitan sille", Annina huokaisi ja kaivoi Helly Hanseninsa taskusta puhelimen.
"Onko se tuolla?" Sirus kuitenkin keskeytti ja osoitti yhtäkkiä paikalle ilmestynyttä naista, joka lakaisi käytävää.
"Mistä mä tiedän, en ole nähnyt koskaan Jassua."
Sirus tuuppasi siskoaan olkapäähän ja he yhdessä lähestyivät naista.
"Moi, oletko sä Jassu?" Sirus kysyi ja nainen kohotti katseensa lakaisemastaan lattiasta.
"Joo, olen", nainen myönsi ja ojensi kättään. "Jassu Lunden."
"Sirus Løken ja tässä on Annina."
Sirus puristi Jassun kättä, joka ojensi kätensä seuraavaksi tervehdykseen Anninalle.
"Me soitettiin siitä karsinapaikasta", Annina täsmensi vielä.
"Niin tosiaan. Mä näytänkin vähän mitä teille olisi tarjolla!"

Siitä seurasi pitkä ja osittain myös mielenkiintoinen selostus, mitä kaikkea Shelyesistä löytyi ja mitä karsinapaikka tarjoaisi. Täysihoito sisälsi luonnollisesti enemmän kuin puolihoito. Alennusta saisi työvuoroista ja hevosen osallistumisesta tunneille. Ilmeisesti Shelyesissä ei olisi ollut vapaita karsinapaikkoja, ellei joku nuori tyttö olisi hevosensa kanssa joutunut lähtemään. Opettajavanhemmat ottivat toisen, rahakkaamman työn vastaan Oslosta aivan yllättäen kesken lukuvuoden.

He pyörähtivät myös pihalla.
”Tuolla on kenttä ja maneesi. Vapaassa käytössä, kunhan tunti ei ole meneillään”, Jassu selosti. ”Tarhat löytyvät tuolta päin.”
”Laumassa vai yksin?” Annina tiedusteli pohdiskelevaan sävyyn.
”Pääsääntöisesti laumassa. Oliko se teidän tapauksessa ongelma?”
”Aah, ei tietääkseni. Hevonen asuu vielä vanhan omistajan luona, mutta uskoisin sen olevan ihan okei.”
”Hyvä.”

Kierros päättyi tallin yläkertaan. Siellä oli oikein mukavan oloinen vasta remontoitu keittiö ja kaapit tallilaisille.
”Muutto onnistuu ihan koska vain”, Jassu vielä sanoi. ”Karsina on tyhjillään, entinen vuokraaja maksaa vielä tämän kuun loppuun, joten käytännössä tarjolla olisi ilmainen kuukausi.”
”Aijaa, no, sehän kuulostaa hyvältä”, Sirus puhui varmaan ensimmäistä kertaa koko kierroksen aikana.

Sirus ja Annina olivat kaksosia (Sirus Anninan epäonneksi hetken vanhempi), mutta heistä vain Annina tiesi jotain hevosista. Vuosien ratsastuskokemus oli kartoittunut ratsastuskouluissa ja jopa kerran aikaisemmin oman ponin kanssa. Sitten isä oli myynyt ponin, koska Anninan into oli mennyt lähinnä veljensä kanssa kylillä häiriköimiseen. Se oli ollut ainut asia koskaan, mistä nainen oli aikoinaan ollut katkera edesmenneelle isälleen.

Silti Sirus oli lähtenyt aivan oma-aloitteisesti mukaan siskonsa hankkeeseen hankkia hevonen. Sellainen olikin löytynyt läheltä Lofootteja, joten hakureissusta ei tulisi turhan pitkä. Ehkä omistajuuden myötä myös Sirus löytäisi itsensä satulasta. Ainakin veli oli luvannut tulla mukaan usein tallille… olisihan siellä pakko olla söpöjä heppatyttöjä. Niitähän Sirus olikin kytännyt koko esittelykierroksen ajan, eikä oikeastaan kuunnellut yhtään Jassun selityksiä.

”Musta kuulostaa hyvältä”, Annina sanoi. ”Haemme hevosen ensi viikolla eli josko me silloin voitaisiin muuttaa.”
”Sopii oikein hyvin”, Jassu myöntyi hymyillen.
”Hienoa.”

”En nähnyt yhtään muuta heppatyttöä kuin sen ipanan”, Sirus valitti, kun he istuivat Subaruun.
”Ehkä et katsonut tarpeeksi tarkasti”, Annina vitsaili ja käynnisti auton.
”Jos niitä olisi ollut, mä olisin varmasti huomannut.”
”Joo, joo. Hei, lähdetäänkö ulos tänään?” Annina ehdotti. ”Haluan kartoittaa sen yökerhon, josko siellä olisi vaikka joku tarpeeksi kännissä yhden illan juttuun.”
”Sä olet kamala nainen, søster.”
”Oih, takk bror!”

Merkintä 1, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020
kirjoittaja Løken
lähetetty To 08 Loka 2020, 18:46
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

Liljan päiväkirja

”Mä laulan suihkussa”
8.10.2020


”Mä laulan suihkussaaaaaa! Laulan mä kauniista naisestaaa! Luokkamme räjähti nauramaan. Lukuun ottamatta minua. Lucas pälätti, pölötti ja nauroi. Luokkamme inhottava pelle.
”Laulatsä suihkussa?” pikkuinen Emma kysyi pikkiriikkisellä äänellä.
”En.” vastasin tylysti. Vaikk olinkin hauska, en koulussa ollut sitä. Yleensä sukulaisten kanssa, tai todella vakavissa tilanteissa.

Opettaja astui luokkaan. Oven päältä tipahti sanko, jossa oli mitäpä muutakaan, kuin vettä!
”Lucas! Kolme tuntia jälki-istuntoa.” Äskeinen lause oli hyvin tuttu. Hyvin hyvin tuttu. Koko luokalle. Se kuultiin viikossa noin 20 kertaa.

Kaivoin puhelimen taskusta. ”Jassu, yksi viesti.”

@Jassu kirjoitti: Millon se Lenni vois muuttaa tänne?


sinä kirjoitti: Ihan sama! Vaikka heti. Malla olis kyllä varmaan vaan tyytyväinen, kun se roikale lähtee pois Laughing kysyn vaan vielä äitiltä.


Prrrrrrrr! penkit kolisivat, kun luokka ryntäsi ulos. Koulu loppui. Kotiin!!

Välipala naamaan ja tallille. Rapsutin Mallaa, ja niin lähdin matkaan.

#Tarinatempaus2020, merkintä 4. Aloitettu 2.10.

Ps. En ikinä tiiä, miten tarinat lopettaaXD

kirjoittaja Lilja
lähetetty To 08 Loka 2020, 15:58
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Liljan päiväkirja
Vastaukset: 18
Luettu: 592

Nitan päiväkirja

4.10. - Vieraita miehiä

Mun päätä jomotti ja silmiä särki. Suu tuntui kuivalta ja oli etova olo. Mä makasin sängyllä unen ja valveen rajamailla, mutta ikkunasta paistava aurinko sai mun mielen lopulta virkeäksi.

Mulla kesti kauan tajuta, että mä en ollut sängyssä yksin. Mun selkää vasten oli painautunut ihminen. Lämmin, vähän karvainen. Ja sen käsi oli mun ympärillä ja piti mua tiukasti otteessaan. Sen hengitys alkoi kuulua mun korvan juurella selkeään, tasaiseen tahtiin. Se oli joku mies.

Mä nousin varovasti sängynreunalle istumaan vain tajutakseni, ettei mulla ollut vaatteita päällä. Sängyllä makaava tummahiuksinen lihaksikas järkäle ei tuntunut edes huomaavan, että mä nousin, vaan se käänsi päänsä toiseen suuntaan ja jatkoi tyytyväisenä uniaan.

Katsoin ympärilleni ja tajusin, että en todellakaan ollut kotona. Ikkunan alla kuului liikenteen ääntä ja huone oli melko pieni. Lakanat olivat melkein kuin hotellissa, lähes satiiniset. Silloin mä muistin viime illan.

----

"Heiii oli tosi ihanat juhlat", sanoin Catulle ja halasin tätä. Halasin myös Soniaa, Auroraa, Amiraa ja varmasti kaikkia muitakin, jotka olivat lähettyvillä. Joku lähti mun kanssa samaa matkaa, mutta meidän tiet erosivat ulko-ovella. Lähdin kohti keskustaa etsimään taksia, mutta sen sijaan mä törmäsinkin Kabelvågin yöelämään. Ihmisiä oli yllättävän paljon liikkeellä siihen aikaan. Vaikka oikeasti mulla ei ollut hajuakaan, paljon kello siihen aikaan oli. Mä kävelin pienen pubin ohi, jonka ulkopuolella oli jätkäporukka seisomassa ja polttamassa. Noin kolmekymppisiä. Yksi niistä kääntyi muhun päin ja otti muutaman askeleen kohti.
"Excuse me, do you have a.. Äh.. Hei jätkät, mikä on sytkäri enkuks?" hän alkoi kysyä ja kääntyi sitten neljää miestä kohti.
"Lighter", vastasin miehelle naurahtaen. Hän katsoi hieman ihmeissään.
"Niin siis sytkäri. Ei mulla kyllä valitettavasti oo", sanoin ja taputin takkini taskuja, vaikka tiesin hyvin, ettei niihin illan aikana ollut ilmestynyt sytkäriä.
"Oho, sähän puhut suomea", mies sanoi ensin hieman yllättyneenä, mutta esitteli sitten hymyillen itsensä Miikaksi. Jostain syystä mies sai mut ylipuhuttua jäämään hetkeksi terassille juomaan olutta, vaikka mua paleli ja mä en ollut varma, kuinka myöhään taksit vielä liikkuisivat. Musta oli kuitenkin kiva hetken aikaa istua porukassa, jossa puhuttiin mun äidinkieltä, ja tutustua seurueeseen, johon kuului Rasmus, Miikan pikkuveli, sekä heidän kaverinsa Eikka, Jesse ja Aapo.

----

Nousin sängyltä seisomaan ja etsin vaatteitani ympäri huonetta. Alusvaatteet löytyivät sängyn viereltä, paita ja housut taas tuolin reunalta. Sukista mulla ei ollut mitään hajua.

Astuin miehen huoneesta ulos, ja mua vastaan leijaili vastakeitetyn kahvin tuoksu.
"Huomenta", kuului yhtäkkiä huoneen sohvalta.
"Huomenta", vastasin varman oloisesti takaisin, vaikka mulla ei ollut mitään hajua, kuka niistä miehistä sohvalla istui puhelinta räpläten. Ja ylipäätään missä me edes oltiin.
"Oli ilmeisesti ihan hyvä ilta", mies vastasi virnuillen. Sen virneen mä tunnistin, ja tajusin, että paikan seinät olivat varmasti paperinohuet ja niistä kuului kaikki äänet läpi.
"Joo, ihan", vastasin hänelle nolona ja katsoin ympärilleni, olisivatko sukat jossain lähettyvillä.
"Siinä on kahvia, jos haluat", mies sanoi ystävällisesti. Kiitin häntä ja lähdin metsästämään alkajaisiksi vessaa.

Peilistä mua katsoi kamala näky. Mun ripsarit olivat poskilla, iho kalpea ja hikinen, eikä hiuksissakaan ollut kehumista. Mulle tuli huono olo, ja mä ehdin reagoida tasan sen verran, että sain pöntön kannen auki, ennen kuin oksensin. Hyi hitto.

----

Siinä me istuttiin iltaa terassilla ja juotiin olutta. Miehet olivat tulleet muutama päivä sitten Suomesta "äijien syyslomareissulle" Lofooteille, ja ne viipyisivät pari viikkoa Kabelvåginissa. Miehillä oli hyvä kimppamajoitus ihan keskustassa, jossa jokaisella oli oma huone ja yhteinen keittiö plus olohuone. Musta oli ihan mukava kuulla asioita Suomesta, vaikken mä nyt vielä pitkään Norjassa ollutkaan asunut. Haikea koti-ikävä yritti nostaa päätään, mutta samassa mä muistin kuluneen illan ja kuinka hauskaa mulla olikaan ollut. Ja mun ihanan hevosen. En mä jaksanut kauaa ikävöidä, mä tykkäsin Norjasta.

"Olitko sä kotiin menossa?" kysyi Rasmus, kun me noustiin ylös terassin tuoleilta.
"No jos vaan takseja löytyy", naurahdin miehille.
"No hei, totta kai sä voit tulla meidänkin kämpille nukkumaan. Päivänvalossa on kuitenkin kivempi matkustaa", vastasi Miika.

Mun päässä alkoivat pyöriä äidin saarnat siitä, että älä Nita koskaan lähde vieraiden miesten matkaan. Ne voi olla mitä tahansa hulluja tai raiskaajia.
"No jos sinne vaan mahtuu", vastasin suuremmin miettimättä.
Sori äiti.

Ja sitten me käveltiin koko lössi muutaman korttelin päähän, Miika piti mua lanteilta kiinni ja mä yritin keskittyä lähinnä kävelemään suoraan. Huoneiston sisäpuolelle päästyä porukka jakautui omiin huoneisiinsa, ja mä jatkoin matkaa Miikan viereen. Ja siitä meidän ilta vasta alkoi.

----

Mä huuhtelin mun suun vedellä ja purskuttelin lavuaarin reunalta löytyvällä hammastahnalla kuolemalta haisevaa hengitystäni piiloon. Mulla ei ollut edes hiusharjaa, joten suin käsilläni hiuksia suoraksi, vaikka kiharat yrittivät kovaa vauhtia päästä esiin. Putsasin naamani ja pyyhin sen paidanhelmaani, ja sitten mä hengitin muutaman kerran syvään.

Kun mä astuin kylpyhuoneesta ulos, mua vastaan käveli mies pelkät bokserit jalassa. Sen paljas yläkroppa sai mut pysähtymään ja jonkun sisälläni muljahtamaan. Hyvällä tavalla. Mies käveli hymyillen mua kohti ja tuli antamaan suukon otsalle.
"Huomenta", se sanoi ja jatkoi matkaansa vessaan. Sohvalla istuva mies, jonka mä siinä samassa muistin Rasmukseksi, virnuili ja katsoi mua juuri sillä ilmeellä, että mä niin tiedän mitä viime yönä tapahtui. Ja kun suorittaisin seuraavan walk of shamen Kabelvågin katuja pitkin, niin varmasti koko kaupunki tietäisi.

Mä kiitin kahvitarjouksesta ja kävin Miikan huoneessa hakemassa laukkuni. Sukatkin löytyivät lakanoiden seasta, ja mä yritin ehtiä ovelle, ennen kuin Miika tulisi kylpyhuoneesta. Olin yhtä kenkää vaille valmis lähtemään, kun mies avasi oven ja kysyi:
"Joko sä oot lähdössä?" Mies vaikutti olevan ihan oikeasti harmissaan, vaikka mun täytyi myöntää, että mun muistikuvat viime yöstä olivat todella hatarat.
"Joo, mulla on hevonen hoidettavana", sanoin, vaikka ihan selvä valhehan se oli. Mä menisin kotiin yksin, nukkuisin krapulani pois ja menisin vasta illalla tallille.
"Niin joo, se Dante", mies sanoi. Ihan huomaavaista, että se oli kuunnellut mun jorinoitani illalla niinkin tarkasti.
"No mut hei, odotas", hän sanoi ja kävi keittiössä. Mä laitoin samalla toisen kengän jalkaani ja olin valmis astumaan ulko-ovesta ulos. Boksereihin pukeutunut, ihan jopa kivan näköinen Miika tuli takaisin paperinpalan kera.
"Tossa on vielä mun numero, jos kiinnostaa nähdä. Me ollaan kaupungissa vielä reilu viikko", hän sanoi ja iski silmää.

Mä olin tosi huono tässä. Miika oli mun ensimmäinen yhden illan juttu ikinä, enkä mä tiennyt yhtään, miten tällaisessa tilanteessa pitäisi toimia. Kättely tuntuisi liian viralliselta, suutelu taas liian läheiseltä. Halaaminen?
"Kiitti vielä illasta", sanoin ja halasin miestä. Hän kuitenkin kaappasi mut rutistukseen ja haistoi mun päätä. Mahtoi haista pahalle.
"Hei nyt", hän sanoi ja jäi hymyillen katsomaan, kun mä poistuin ovesta.

Mun eka ajatus oli laittaa Miikan numero lähimpään roskikseen, mutta kun mä katsoin sen krapulaisin käsin kirjoittamaa numeroa, joku siinä sai mut hymyilemään. Mä taittelin pienen lapun nätisti taskuuni ja lähdin etsimään lähintä taksitolppaa.

---------

Merkintä 8, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020
kirjoittaja Nita
lähetetty Ke 07 Loka 2020, 20:13
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Nitan päiväkirja
Vastaukset: 27
Luettu: 969

# Tallikirja 2017 -->

Nopea lopetus
Perustuu tarinoihin Hallo? ja Jälkipyykkiä(kö?)

4.10.2020 | #vainoaja

Puhelimen iloinen soittoääni kuulosti yhtäkkiä painostavalta ja uhkaavalta. Amira, Beata ja Joona nojautuivat kaikki lähemmäs mua ja yhdessä me tuijotettiin mun puhelimen näyttöä.

Tuntematon numero soittaa.


Mun kädet hikos samalla kun mä kohotin puhelimen ja vastasin siihen. Kolmikon katseet kääntyi odottavasti muhun.

“Haloo? Kuka siellä?” sanoin ääni väristen, mutta linjan päästä ei edelleenkään kuulunut mitään muuta kuin se sama piinaava hengitys.

“Haloo? Kuule, tää ei oo yhtään hauskaa jos tää on joku pilapuhelu”, aloitin nyt vaativammin, keräten samalla mun päättäväisyyteni rippeet, “Mä oon nyt tallilla ja mulla ei oo aikaa tällaiseen, ja - ja jos tää ei lopu, niin mä aion ilmoittaa susta po-”

Tuut tuut tuut.

Lause jäi kesken ja laskin puhelimen alas todetakseni, että soittaja todellakin löi luurin korvaan. Kohotin katseeni Joonaan, Amiraan ja Beataan jotka näyttivät nyt todella huolestunelita ja pudistin päätäni.

“Ehkä se meni nyt perille”, tokaisin, vaikken ollut itsekään siitä kovin vakuuttunut. Amira ja Beata nyökkäilivät pienesti, mutta Joona pysyi vaiti.



Joonan treenejä oli ollut ilo seurata, mutta hyväntuulisuus oli jälleen vaihtunut omituiseen ahdistuksensekaiseen synkkyyteen. Kävelimme yhtenä joukkiona takaisin tallille eikä kukaan meistä puhunut juuri mitään. Auttaessani Theon varusteiden purkamisessa huomasin syrjäkatseella että Beata katsoi mua.

“Hei, älä nyt ota turhaa stressiä tuosta”, Beata sanoi ja laski kätensä mun olkapäälle. Katsahdin sitä otsa rypistyneenä.

“Vaikka tottakai tuollainen on tosi ahdistavaa”, Beata kiirehti sanomaan, mutta hymyili sitten pienesti. “Se voi olla joku lapsi, joka on keksinyt kivan leikin tai jotain.”

“Niin, tai joku muistisairas vanhus”, Amira lisäsi nostaessaan juuri Theon satulaa pois paikaltaan. Joona otti sen vastaan ja kääntyi sitten katsomaan mua huolestuneella mutta tiukalla ilmeellä.

“Oli mikä oli, mutta häirintä on rikos. Lupaa Sonia, että jos tuo jatkuu, ilmoitat poliisille”, Joona sanoi ja mä päästin tukahtuneen huokauksen. Joona ei hellittänyt katsettaan.

“Lupaathan?”

Mä nyökkäsin ja Joona lähti satulan kanssa varustehuoneeseen. Musta oli ihanaa, että ihmiset välittivät musta ja olivat aidosti huolissaan. Mutta jotenkin mulla ei ollut kovin vakuuttunut olo siitä, mahtoiko poliisia kiinnostaa, että joku soitteli mulle puheluita, missä se ei edes puhunut mitään?


Merkintä 6. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020
kirjoittaja Sonia
lähetetty Ke 07 Loka 2020, 19:57
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

Theon päiväkirja

Jälkipyykkiä(kö?)
4.10.2020 - #vainoaja

Perustuu Sonian tarinaan Hallo?


Sunnuntai. Väsytti niin paljon, että olisin voinut nukahtaa vaikka paikallaan seisoen. Vasta uuteen asuntoon muuttaneen Catun tuparit olivat venyneet niin pitkälle aamuyöhön, että saatuani villisti bilettäneen Jannin raahattua asunnolleni nukkumaan ja darrasta selviämään, olin itse pikaisen suihkun jälkeen jatkanut samoilla silmillä työpaikalle yliaikaisin alkavaa, jokasyksyistä inventaariota varten. Tupareissa oli ollut erittäin hauskaa, mutta nyt ne tuntuivat kostautuvan, vaikka olinkin tällä kertaa ollut ihan vain vesilinjalla ja kuskin roolissa. Täytin tauon päätteeksi kahvikuppini jo aivan liian monetta kertaa, jotta pysyisin hereillä työvuoron loppuun asti. Vielä olisi pari erittäin pitkää tuntia jäljellä…

Kellon lopultakin tullessa kaksitoista suljin työpaikan vaatekaappini ja leimasin itseni ulos vapauteen. Väsymys painoi silmäluomia, mutta kaikki viimeisen vuorokauden aikana nauttimani kofeiini ei kuitenkaan antaisi minun nukkua, joten käänsin auton nokan kodin sijaan kohti tallia. Tuskin siitä kovin paljon haittaakaan olisi olla ajoissa tallilla, sillä meillä olisi tänään Theon kanssa Viivi Purolan valmennus, tällä kertaa puomeilla ja esteillä.


"Mooi! Onko täällä ketään?" huutelin ison tallin tyhjille käytäville sisään tultuani.

Ei vastausta. Kaikki hevosetkin olivat ulkona, sillä sunnuntaina ei ollut ratsastuskoulun tuntejakaan pidettävänä. Tämän päivän aamutallin teosta vastaava Jassu oli luultavasti valmistelemassa päiväheiniä niiden jakoa varten, mutta muualla ei ollut ristin sieluakaan. Nousin yläkerran taukotupaan johtavat portaat ylös ja siellä vastassa olivat Sonia, Beata ja Amira, jotka istuivat pöydän ääressä hiljaisina. Tunnelma oli niin jännittynyt ja ahdistunut, että sitä olisi voinut vaikka leikata veitsellä.

"Mitäs täällä on tapahtunut?" kysyin hämmentyneenä yleensä niin puheliaalta kolmikolta. "Ootte kaikki valkoisia kuin olisitte aaveen nähneet."

"Sonialle just soitettiin tuntemattomasta numerosta", Amira totesi ja nyökkäsi pöydällä lojuvaa puhelinta kohti.

Vilkaisin blondia puhelimen omistajaa, joka nyt istui vakavana pöydän ääressä ja hörppäsi kahvia oranssinruskeasta mukista. Se oli hyvinkin outoa ottaen huomioon, että tallilla hänet tunnettiin pienenä ja äänekkäänä koko joukon ilopillerinä. Se sai mut huolestumaan tilanteesta ihan oikeasti ja unohtamaan valtavan väsymyksen.

"Se oli creepyä", Sonia sanoi hitaasti ja vaikeni jälleen. Se tuijotti puhelimen ruutua kuin yrittäisi hypnotisoida sen soimaan jälleen.

"Sieltä kuulu vaan hengitystä", Beata jatkoi siitä, mihin tyttö oli jäänyt. "Sit se puhelu katkes."

"Ehkä se oli taskupuhelu", pohdin ja istahdin tyttöjen seuraan pöydän ääreen. Nappasin sen päällä lojuvan puhelimen käteeni, ja samalla sekunnilla se alkoi taas soimaan.

Tuntematon numero soittaa.

"Pitäiskö tähän vastata?" kysyin tytöiltä, jotka olivat kaikki hätkähtäneet soittoäänen pärähtäessä.

"Se on varmaan se sama tyyppi", Sonia kuiskasi vaistomaisesti.

"Laita kajarille", Amira henkäisi samaan aikaan kun painoin näytöllä näkyvää vihreää puhelimen kuvaketta.

"Haloo?" kysyin soittajalta, mutta en saanut vastausta. "Kuka siellä?"

Puhelimen kaiuttimesta kuului vain hidasta, raskasta ja rahisevaa hengitystä meidän istuessa hipihiljaa puhelinta tuijottaen. Se vain jatkui ja jatkui, ja lopulta Amira painoi punaista luuria katkaisten puhelun.

"Mitä helvettiä", sanoin hitaasti enemmän todeten kuin kysyen.

"Niinpä", Beata sanoi painokkaasti ja vilkuili kaikkia vihreillä silmillään. "Se kuulosti äsken ihan samalta."

"Miks se tekee noin?" Sonia kysyi ahdistuneena ja painoi otsansa taukotuvan pöydän pintaan.

"En mä tiedä", vastasin rehellisesti. "Mutta jos tuo ei lopu, siitä on pakko ilmoittaa poliisille."

Sonia katsoi minua huolestuneena silmät lautasen kokoisena. "Onko ihan pakko?"

"On. Tuo on saatava loppumaan ja syyllinen kiinni."

"Mun pitää mennä laittamaan Theo kuntoon Viivin estevalmennukseen" vastasin tyttöjen kysyvään ilmeeseen noustessani pöydän äärestä.

"Mä tuun auttamaan", Sonia sanoi ilman vastaväitteitä. "En mä halua olla yksin, jos se soittaa taas."

Amira ja Beata yhtyivät tytön sanoihin, joten kävelimme sitten kaikki yhdessä hakemaan Theon tarhasta. Musta ruuna hölkkäsi innoissaan vastaan ja annoin sille porkkananpalan taskustani. Sonia laittoi ruunalle riimun ja narun. Se onneksi laski aina päätään niin, että pienikokoisella tytöllä ei ollut ongelmia yltämisen suhteen. Polkkatukkainen tyttö talutti ruunan reippaasti oritalliin, missä Theo nykyään asusteli ja laittoi sen kaksin puolin kiinni pesupaikalle. Tytöt harjasivat hevosen huolellisesti sillä aikaa, kun raahasin Theon varusteet paikalle ja kävin varustamassa itseni kypärällä ja saappailla, missä oli kannukset jo valmiina paikoillaan. Kolmikko porisi iloisena saapuessani takaisin heidän ja Theon luokseen, mutta tunnelma oli silti odottava. Puhelin ei ollut enää soinut, mutta jossain syvällä sisimmissäni oli tunne, että tämä ei ollut vielä tässä.


"Tarviiksä raippaa?" Beata kysäisi lähtiessämme oritallista kenttää kohti, missä muut valmennukseen osallistuvat ratsukot sekä itse valmentaja näyttivätkin jo olevan.

Pudistin päätäni vastaukseksi ja talutin Theon tallista ulos auringonpaisteeseen. Ilma oli hieman liiankin hyvä ollakseen lokakuun neljäs päivä, mutta en valittanut. Oli huippua pystyä hyppäämään kentällä vielä tähänkin aikaan vuodesta.

"Mä voin tulla painamaan", Sonia huikkasi taluttaessani Theon selkäännousujakkaralle. "Yks, kaks, kol!"

Tyttö laski tottuneesti ja roikkui Theon jalustimessa noustessani satulaan ruunan vasemmalta puolelta. Se otti vielä Theon pepun päällä olleen villaviltin käsivarsilleen ja siirtyi sitten kentän reunalla olevaan katsomoon, missä Amira ja raskausmahainen Beata istuivat. Pyysin Theon liikkeelle ja lähdimme kävelemään alkukäyntejä ennen itsenäistä alkuverryttelyä maapuomeilla, mitä Viivi oli asetellut sikinsokin ympäri kenttää. Theo tuntui reippaalta, mutta pysyi hyvin kuulolla ja hyvien alkukäyntien jälkeen aloittelimme verryttelemään ravissa. Normaaliin tapaani taivuttelin Theoa reilusti molempiin kierroksiin, tein hieman väistöjä ja siirtymiä saadakseni hevosen rehellisesti avuilleni ja pohkeen eteen.

Verryttelyn jälkeiset yksittäiset hypyt sujuivat ihan hyvin. Theo lähestyi esteitä korvat hörössä ja ponnisti voimakkaaseen hyppyyn liidelläkseen toiselle puolelle. Paikatkin osuivat oikein hyvin, vaikka näin pienemmillä esteillä ei niillä ollut niin väliä tuliko lähelle tai kauas, sillä Theo hyppäisi esteet joka tapauksessa. Pienemmillä esteillä se toimikin lähes kenellä tahansa, mutta esteiden ja samalla myös vaatimustason noustessa ruuna tarvitsi enemmän tukea ratsastajalta, vaikka olikin pääsääntöisesti suhteellisen varma hyppääjä. Se ei paljoa kiellellyt, puomeja tuli välillä mutta ei niitäkään kovin usein ruunan ollessa yleensä tarkka jaloistaan.

"Seuraavaksi tullaan pientä rataa, Joona ja Theo voivat vaikka aloittaa sieltä kulmasta!" valmentajamme huikkasi kentän keskeltä kaikkien saatua onnistuneet suoritukset yksittäisillä esteillä ja selostettuaan radan kulun.

Nostin laukan ja ohjasin Theon ensimmäistä estettä kohti, joka oli pitkällä sivulla oleva pieni okseri. Ruuna leiskautti esteen yli varmasti ja käänsin sen seuraavalle esteelle, mikä myös ylittyi hienosti. Theo alkoi hieman kuumumaan ja imemään turhankin paljon esteille, mutta se pysyi silti hanskassa. Kolmas este oli kahden laukan sarja, mille ratsastin melko huonon linjan ja Viivi huomauttikin siitä heti sarjan hypättyämme. Myös laskeutumisesta tuli kritiikkiä Theon singottua aivan minne sattuu sarjan toisena esteenä olleen lankkuesteen hypättyään. Seuraavalle, eli viimeiselle esteelle lähestyessäni pidin Viivin sanat mielessä ja ratsastin huolellisen linjan samalle okserille, minkä hyppäsimme heti ensimmäisenä toisesta suunnasta. Tällä kertaa siirsin ajatuksen laskeutumiseen heti hyppyyn lähtiessä ja Theo tällä kertaa jatkoikin matkaansa juuri sinne minne pitikin. "Paljon parempi!" Viivi kehui ja kiitin Theoa rapsutuksilla.

Lopputunti sujui myös hyvillä fiiliksillä. Theo toimi hyvin ja suoritti kaikki tehtävät juuri niin hyvin, kuin itse siltä pyysin. Nitan eilisestä maastakäsittelytunnista asti vallinnut zen-tila tuntui edelleenkin jatkuvan, enkä voinut olla muuta kuin tyytyväinen. Viimeinkin treenit olivat jälleen alkaneet sujumaan pidempään jatkuneen matalaliitovaiheen jälkeen. Hymyilin tyytyväisenä laskeutuessani mustan ruunan satulasta tunnin jälkeen ja huikkasin kiitoksen valmentajallemme Viiville. Muiden jo lähtiessä kentältä tallia kohti Sonia tuli Beatan ja Amiran kanssa katsomosta ja antoi takaisin Theon villaviltin, minkä nakkasin ruunan selkään. Tyttö kehui innokkaasti meidän suorituksiamme, hän oli varmasti seurannut silmä kovana kaikkien tunnille osallistuneiden ratsukoiden menoa. Iloisen pulputuksen katkaisi puhelimen soittoääni, joka kuului tytön taskusta. Se kaivoi puhelimen taskustaan ja katsoimme kaikki sen kirkkaasti loistavaa näyttöä.

Tuntematon numero soittaa.

__________________________
Merkintä 6, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020
kirjoittaja Joona
lähetetty Ke 07 Loka 2020, 18:16
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Theon päiväkirja
Vastaukset: 17
Luettu: 1149

Liljan päiväkirja

Veera muuttaa
7.10.2020


”Mitä?!” Karjaisin puhelimeen niin kovaa, että ainakin koko Norja kuuli. Veera muuttaa! Siis Veera muuttaa. Yritin takoa sitä päähäni, mutta se tuntui uskomattomalta. Luonnottomalta. Oliko siskoni niin vanha, että hän muuttaisi pois? Se piti. Vain olla todellista. Veerahan oli jo 18-vuotias.

Polkaisin tallilta kotiin, ja siellä, Veera, oli pakkaamassa. Romahdin eteisen matolla järkytyksestä. Malla vinkaisi, ja tuli kaikki pennut perässään -lukuun ottamatta Elmoa, joka oli jo myyty Suomeen-.
”Et sä voi jättää meitä tänne”, voihkaisin. Siskoni tuli ja sanoi;
”Kyllä voin. Ja tiiätsä mitä?”
”No?”
”Mä aijon ottaa Peikon mukaan!”
”Mitä? Ethän sä oo koskaan koirista tykännyt.”
”Oon. En oo näyttäny sitä. Alan kasvattajaks.”
”Hääääh!??!”

Okei. Sen jälkeen seurasi riitaa, äiti erotti meijän ja Veera lähti uuteen kämppäänsä. Mä jäin yksin. Aivan niinkuin silloin, kun Fifi kuoli. Rakas Amerikan Curlyni. Onnekseni sain Veeran vanhan huoneen. Ja Saran, ja Mallan.

Raahasimme äitini kanssa sänkyni, pöytäni ja muut romppeeni kuten huoneeseeni. Sen lisäksi myös pentulaatikko tuli meijän huoneeseen, koska oli tarpeeksi tilaa.

#Tarinatempaus2020, merkintä 3. Aloitettu 2.10.

PS. Pentuja on myytävänä. Niitä ei tarvitse rekisteröidä, koska Mallaakaan ei ole. Kysy omaasi yksityisviestilöä!
kirjoittaja Lilja
lähetetty Ke 07 Loka 2020, 16:46
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Liljan päiväkirja
Vastaukset: 18
Luettu: 592

# Tallikirja 2017 -->

Torstai oli tuntipäivä. Olinhan mä enemmän tai vähemmän roikkunut tallilla koko viikon ja hiljalleen mä aloin ehkä saamaan kavereita. Tai ainakin mä olin jutellut jonkin verran Elisan ja Mathilden kanssa. Ne oli lähimpänä mun ikää ja Elisan kanssa varsinkin oli tullut tutustuttua lisää kun se oli mun kanssa samoilla tunneilla näin torstaisin.

Elisan kanssa me nähtiin kyllä koulussakin kun se oli mua alemmalla luokalla. Ei me kyllä koulussakaan juteltu ihan hirveästi kun mun norjan taito oli edelleen tosi huono, mutta kyllä mä kai joka viikko opin jotain uutta. Ehkä ens vuonna mä voisin osata puhua paremmin Norjaa ja ehkä silloin mä voisin tutustua muihinkin paremmin. Tai ehkä ensi kuussa oleva kisareissu voisi olla parempi mahdollisuus tutustua muihinkin, kun me kuitenkin ollaan sillä reissussa niin pitkään. Mua kyllä vähän jännitti lähteä sille reissulle.

Tänään kun mä tulin tallille mä näin että mulla oli se sama Venni jolla mä menin viimeksikin ja jolla olin ilmoittautunut kisoihin. Elisalla oli tänään Raffe ja se oli laittamassa ruunaa yhden karsinan päässä kuntoon. Me oltiin saatu harjattua ratsut yhtä aikaa ja lähdettiin hakemaan varusteita, koska me oltiin alettu harjaamaan heppoja niin ajoissa. Kun mä olin löytänyt Vannin suitset mä olin ottamassa sen satulan.

”Å, nei… Elisa?” tajusin että Vannin varustamisesta tulisi vaikeampaa kuin oletin.
Elisa kääntyi katsomaan minua ihmetellen.
”Vet du hvor satulahuopa?” Sekoitin norjaa ja suomea, sillä paniikissani unohdin totaalisesti mikä satulahuopa oli norjaksi. Elisa oli kuitenkin paremmin perillä ja toinen pysäytti käytävää pitkin kävelevän Svenin.
”Sven, kan du hjelpe meg? Tai oikeastaan Neaa?” Elisa kysyi blondilta talli työntekijältä, joka näytti siltä että tuo oli tiputettu korkealta, tai muuten vain säikäytetty pahasti.
”He?”

Elisa selitti Svenille jotain norjaksi ja välillä viittoi minua ja Vennin satulaa päin ja jossain kohtaa ilmeisesti Sven yhdisti kaikki palikat koska toinen käveli yhden kaapin luokse ja otti sieltä satulahuovan, jonka tuo toi minun luokseni.
”Takk” vastasin Svenille hieman epävarmana siitä että olinko millään tavalla oikealla jäljellä. Toinen mutisi jotain epäselvää, ennen kuin jatkoi matkaansa ja me palattiin Elisan kanssa varustamaan Venni ja Raffe tuntia varten.

Tunti ei mennyt oikein hyvin ja musta tuntui tosi huonolta sen jälkeen mutta Elisa lohdutti että ei senkään tunti ollut mennyt kovin hyvin ja että ens kerralla menis varmasti paremmin. Mutisin jotain vastaukseksi luokiteltavaa samalla kun viimeistelin Vennin harjauksen ja lähdin palauttamaan tamman varusteita paikalleen.

#Tarinatempaus2020 / Merkintä 3 / 01.10.2020
kirjoittaja Linnea
lähetetty Ti 06 Loka 2020, 23:04
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5124

Glitterinhohtoinen muistivihkoni ~

✎ Luvatonta tiedustelutoimintaa
tiistaina 06. lokakuuta 2020

Kaulaliina ja pipo. Kaulaliina ja pipo.

Kaulaliina ja pipo.

Kaksi asiaa mitkä piti muistaa ostaa. Kaulaliina ja pipo.

Isän antama seteli poltteli taskussa, kun risteilimme Sandran kanssa Amfin H&M:ssä edestakaisin. Kauppakeskuksen lämmin ilma tuntui mukavalta poskissa, jotka olivat ehtineet jo kylmettyä käveltyämme koko matkan kauppakeskukseen koululta. Sade ja kylmä viima olivat saaneet matkan tuntumaan ikuisuudelta. Tai sitten se oli Sandran ainainen paasaus Linnéasta joka tuskastutti matkaa. Linnéasta, hänen uudesta ystävästään joka oli niin hyvä ratsastaja ja niin siisti tyyppi.

"Mä käyn sentään kahden eri ratsastuksenopettajan tunneilla" sanoin rohkeasti. Tottahan se oli, että potentiaali kehittymiseen oli suurempi, kun sai kahta eri näkökulmaa omaan harrastukseensa.
"Niin mut Linnéa käy kahdesti viikossa tunneilla" Sandra ylpeili ja pyöritteli tikkaria suussaan.
"Me tehtiinkin vats-VASTAlaukkaa viimeeks tunnilla."
"No ette oo tehny" hän nauroi räkäisesti kommentilleni. En edes kehdannut katsoa Sandraan päin, sillä tiesin hänen pyörittelevän silmiään minulle. "Vastalaukka on jotain kolme vuotta ratsastaneiden tehtävä. Sä et ikimaailmassa oo sillä tasolla et tekisit vastalaukkaa. Ethän sä saa ees ylläpidettyy laukkaa."
Muistelin viime tunnin fiaskoa. "Hyvin mä menin Wildalla yli kierroksen putkeen laukkaa..." ja jätin kertomatta teon olleen tahaton ja minun sinnitelleen juuri ja juuri kyydissä toisen jalustimen varassa.

Yhtäkkiä Sandra riuhtaisi minut voimakkaasti sivuun mallinukkien taakse ja painoi päätäni alemmas.
"Nej faen..." Sandra kuiskasi laskien tikkarin suustaan.
"FAEN?? Mistä lähtien sä oot alkanu kiroilla?!"
"Shht, kato tonne. Toi on se jolla oli se sikasöpö valkonen poni" sihisi Sandra, joka osoitti pienikokoista vaaleahiuksista tyttöä. En tiennyt kuka hän oli, mutta hän oli kaunein näkemäni ihminen. Vilkaisin vieressäni olevaan sovituspeiliin. Siirsin jakaustani sivummalle ja kuvittelin itselleni kauniin pitkät silmäripset. Näyttäisinpä minäkin tuolta. Hän oli kertakaikkisen kaunis ilmestys.
"Ai kuka?" kuiskasin.
Sandra tökkäsi kylkeeni. "Huoh, sä et tiiä mistään Shelyn asioista mitään. Toi omisti sen Blondin."
"Eikö toi muka oo blondi?"
"URPO."

Tyttö kääntyi katsomaan meihin päin. Kuin komediaelokuvassa, hetkellisen jäätymisen jälkeen aloimme molemmat tutkimaan suurieleisesti ja isoon ääneen edessämme lojuvaa vaatepinoa "OHHOH MINKÄS SITÄ VALITSISI. VOI KUN ON KAUNIITA... KAUNIITA... rintsikoita?"

Nej faen, kuinka noloa.
Oi hitto.
Nyt mäkin sanoin sen.


Tuo maailman kaunein tyttö kääntyi muiden asiakkaiden tavoin katsomaan meihin, mutta siirtyi nopeasti sivummalle hänen puhelimensa alkaessa soimaan.
Jätimme yököttävät rintsikat sikseen ja seurasimme vaaterekkien varjoissa tyttöä. Yritin kysyä Sandralta mitä olimme oikein tekemässä ja miksi seurasimme tuota enkelikasvoista vaaleaverikköä, mutta Sandra näytti vain napakasti sormea suunsa edessä. Sandra harvemmin ajautui noloihin tilanteisiin, joten tämä ei voinut olla ajautumassa  mihinkään ikävään. Tai yleensä Sandra aiheutti noloja tilanteita ja poistui paikalta minua nopeammin, jolloin minä olin ainoa joka joutui niistä tilanteista kärsimään. Ristin sormeni ja toivoin että niin ei kävisi tällä kertaa.

Kovin lähelle ei kehdannut mennä, joten välimatkankin vuoksi oli vaikea pysyä puhelinkeskustelussa kärryillä. Ihmisiä ja hälinää oli ympärillä paljon, vaateliikkeen aivopesumusiikki pauhasi turhan lujalla ja toppatakki kahisi inhottavasti joka askeleella. Mutta kappas! Sandra pysäytti meidät juuri sopivasti asustehyllyn kohdalle, josta roikkui jos jonkinlaista pipoa ja kaulaliinaa. Koputin sormellani Sandraa ja kuiskasin: "Oisko tämmönen purppura vai tummansininen parempi?"

"Sven voi tehdä mitä lystää"

Se oli ainut lause mitä (ehkä) kuultiin puhelusta. Silmämme laajenivat. Sydän alkoi pomppia innostuksesta rinnassa. Teki mieli napata Sandraa käsistä ja hyppiä tasajalkaa. Ihan kuin oltaisiin oikeita vakoojia! Nyt meillä oli johtolanka! Alkoi kiivas supattelu vaaleahiuksisen tytön lipuessa pois liikkeestä; mistä mahtoi olla kyse? Liittyikö tämä jotenkin ratsastukseen? Mitä Svenillä oli lupa tehdä? Kuka edes oli Sven? TÄMÄ ON NIIN JÄNNÄÄ!!!!

Mutta kuten arvata saattoi, Sandra oli jo laittanut Linnéalle, hänen pikku-pikku-kätyrilleen, viestiä ja Linnéa kertoi Svenin olevan Shelyssä tallityöntekijä (tai ehkä kengittäjä tai joku semmonen joka hengaa siel aina välil t. Linnéa).

"NEJ FAEN, NIILLÄ ON JOTAIN JUTTUA!!!"


Merkintä 2, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.
kirjoittaja Mathilde
lähetetty Ti 06 Loka 2020, 19:53
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Glitterinhohtoinen muistivihkoni ~
Vastaukset: 6
Luettu: 433

3.10.2020 (JHC #2) Lauantain yleisvakkari

✎ Vatsalaukkaa
lauantaina 03. lokakuuta 2020

En kestä.

"SÄ SAIT WILDAN!" joku samalla tunnilla ratsastavista huudahti ja osoitti tuntilistoja ilmoitustaululla.

Kuka sä ees olet ja miksi puhut minulle?
Älä puhu mulle. Älä ees kato tänne.
En oo tässä.

Oli jotenkin tosi vaikea käydä tallilla ilman Sandraa. Aika hiljaista oli ollut. Niin kuin omalta osaltani, ja pari tuntia tuppisuuna oltuani ei meinannut enää ääntä lähteä kun äiti tai isä kävi hakemassa minut pois tallilta. "...kkkhhhhhh-ooh ---yvin meni". Sandra kävi edelleen vain maanantaisin tallilla, kun taas mut oli siirretty joka toinen viikko lauantain ryhmään ratsastamaan. Sandra oli aluksi suuttunut minulle siitä, että joutui itsekin käymään yksin tallilla, mutta Sandralla ei ollut ongelmaa tutustua muihin eikä pian enää välittänyt siitä, kävinkö minä hänen kanssaan samalla tunnilla vai en. Ensimmäisen "yksinäisen tallikeikan" jälkeen huomasin matikantunnilla Sandran puhelimeen kilahtelevan viestejä joltain Linnéalta, josta Sandra oli alkanut myös toistuvasti puhumaan.

Ei silleen varsinaisesti kiinnostanut, mutta halusin pitää Sandran ystävänäni joten otin iskut vastaan. "Linnéa on paljon parempi ratsastamaan kuin sä", "Linnéalla on tyylitajua, toisin kuin sulla esim", "En mä voikkaan tänään olla kun me mennään Linnéan kanssa koulun jälkeen niille", "Tuu sittenkin sun äidin kyydillä tallille ku Linnéan äiti ottaakin mut kyytiin".

Se tyttö, joka oli hihkunut mulle ennen tunnin alkua että olin saanut Wildan, kevensi nyt edessäni Feitlillä. Sen tukka näytti siltä, että oli saanut ison sähköiskun ennen tänne tuloa eikä ollut katsonut peiliin. Feitlin takkuisen harjan kanssa he näyttivät oikeastaan aika yhteensopivalta parilta. Älä kato tänne. Kato eteen nyt. Ei, en huomaa sua. Älä yritä jutella. Mitäs tuolla parkkipaikalla oikein onkaan... Joo, kaks autoa, mielenkiintoista. Tallissa palaa yksi lamppu ja joo vieläkin se tuijottaa mua. Näytän sille seuraavaks kieltä, jos ei se lopeta. Huh, se käänty pois. Selvisin lol.

"Katse menosuuntaan päin Wildalla" kuittasi Jassu. Enhän minä nyt tahalleen harhautunut tuijottelemaan muualle, minä-...

"Kuka on kuullut koskaan vatsalaukasta?" Jassu kysyi tomerasti.

Nauratti. Vatsalaukka. Jotain napatanssiako me alettaisiin harjoittamaan hevosten kanssa? Mieti nyt Wilda hapsuisessa lannehameessa heiluttamassa pötsiään puolelta toiselle!! Ei kai nyt semmoisia opeteltu jatkokurssilla? Jos opeteltiin, niin minä en ollut siihen vielä valmis. Voi hitto, siinähän varmasti tippuisi.

Koko vatsalaukkatehtävä meni yli hilseen. En ehkä ollut vielä sittenkään valmis tähän ryhmään. Meidän piti nostaa kentän keskellä laukka ja kertoa Jassulle, kumpi laukka se oli. Ei mulla ollut mitään hajuakaan. Enkä muuten varmasti sanonut sitäkään ääneen, että kumpi laukkako se oli. Aavistin Jassun hermojen kiristyvän, sillä hänen äänenvoimakkuutensa alkoi nousta ja yhä useammalla kierroksella räpellykseni jätettiin täysin huomiotta. Mielestäni oli ylipäätään hyvä saavutus, että sain laukan nostettua Wildalla. Mutta jos piti tietää, että oliko se oikea vai väärä laukka, niin kysyitte sitä väärältä henkilöltä.

Lopulta kun olin painanut menemään puolitoista kierrosta laukassa toisessa jalustimessa roikkuen (en ollut varma, missä kohtaa piti siirtyä raviin), käveli Jassu luokseni ja osoitti Wildan jalkoja.
"Tunnistat laukan siitä, kumpiko lapa lähtee ensimmäisenä laukkaan. Jos se on tämä, se on oikea laukka. Jos taas tämä, kyseessä on vasen laukka. Ei oo väliä kumpaa laukkaa menet, kunhan kerrot sen minulle. ÄÄNEEN."
Jassun ääni oli hyvin painokas. Jopa pelottava. Nyökkäsin peloissani.

Laukan tunnistaminen ei ollut helppoa ja lopulta sain tuurilla arvattua pari oikeaa arvausta peräkkäin. Ratsastuksenopettajani hymyili tyytyväisesti itsekseen.

Jassu tsemppasi lopputunnista kehumalla, että pysyin hienosti kaarteissa myös vastalaukoissa. Ahaa, joo, sitäkö tässä pitikin siis tehdä? Ja siis mitä, oliko se sana sittenkin VASTAlaukka eikä vatsalaukka?

Merkintä 1, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.
kirjoittaja Mathilde
lähetetty Ti 06 Loka 2020, 18:59
 
Etsi: Jatko—heC » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 3.10.2020 (JHC #2) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 3
Luettu: 155

3.10.2020 Miriamin kouluvalmennus

Joonan pitämän koulutunnin jälkeen olin uskaltanut asettaa odotukseni Miriamin valmennuksen suhteen taivaalle liitävien pilvenhattaroiden joukkoon. Alkuverryttelyssä kentällä Figaro oli tuntunut höyhenenkevyeltä. Se oli liitänyt taivaan lintujen lailla, kun olin vain antanut sen mennä. Mä loistin aurinkona maneesiin saapuessani, vaikka kylmäkiskoinen valmentajamme olisi ensivaikutelmallaan voinut jäädyttää helvetinkin.

No, niin ne omatkin tuntemukset löysivät itsensä yhtäkkiä särkyneenä, liiskattuna ja tallottuna maankamaralta, kun Figaro muuttui selkään päästyäni rautakangeksi. Se liikkui ensiaskeleista lähtien aivan viulunkielenä, ja maneesin hiekka oli hunajaa. Yritin muistella Joonan neuvoja samalla, kun keskityin Jassun valmentajan ohjeisiin, mutta mun aivojenkin tilalla oli vain yksi iso musta aukko. Miriamista varmaan tuntui, että se yritti opettaa kiveä ratsastamaan; niin kuuroille korville sen sanat kaikuivat.

Mitä pidemmälle kellon viisarit juoksivat maneesin seinällä, sitä lähempänä mä olin suoraan lähimmälle kalliolle ratsastamista ja sieltä alas hyppäämistä. Figaro oli ollut yksi epäonnen amuletti, pahanilmanlintu ja sen ostamisen jälkeen elämä pelkkää alamäkeä. Mun ratsastustaidot olivat uponneet juoksuhiekkaan. Jokaisella askeleella tuntui, että Figaro oli liimaantunut kärpäspaperiin sen sijaan, että me lennettäisiin. Mä keikuin selässä perunasäkkinä ja toivoin sen piinapenkin sekä kidutustuomion päättyvän pian.

Valmennuksen lopussa Miriam ei ollut mikään herran enkeli. Piikivestä tehtynä konekiväärinä se lateli menemään vikoja mun ratsastuksesta ja meidän yhteistyöstä, sekä suositteli käyttämään treeniajan jatkossa hyödyllisemmin kuin valuttamalla sen aikaa viemäristä alas. Epäonnistumiset opettivat, mutta siinä hetkessä mä olin palanen näkkileipää, joka mureni jokaisesta iskusta vain enemmän ja enemmän. Halusin kadota.

Kiitos valmennuksesta!

Merkintä 4, #tarinatempaus2020, 2.10.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Ti 06 Loka 2020, 12:31
 
Etsi: Valmennukset
Aihe: 3.10.2020 Miriamin kouluvalmennus
Vastaukset: 6
Luettu: 202

1.10.2020 Joonan koulutreenit

Mä en voinut väittää, etteikö kateuden peikko olisi hieman vihlaissut mahani pohjassa, kun Matias sääti Theon jalustimia itselleen sopiviksi mun jo istuessa oman ponini selässä. Ei mun olisi kuulunut tuntea niin, sen mä tiedostin. Mun olisi pitänyt olla sitä mieltä, että Figaro oli parasta, mitä mulle oli tapahtunut, ja sen kanssa treenaaminen kivaa, mutta ei ollut. Mä en vieläkään ymmärtänyt, mitä tein sen kanssa väärin ja niin eri tavalla kuin kesäisessä koeratsastuksessa.

Poika vaikutti vieläkin itsevarmemmalta kuin tavallisesti väittäessään Theon olevan lupsakka. Sitten mun ei enää käynytkään kateeksi. Mulla oli naurussa pitelemistä, kun iso ruuna muistutti ehkä enemmän sähköjänistä kuin hevosta pomppiessaan kaviouralla vallattomasti jo alkukäynneistä lähtien, ja niin oli kai kaikilla muillakin. Toisten hevosten kanssa se ei haitannut.

Sitten oli Figaro.

Figaro suorastaan loukkaantui, että mä kehtasin keskittyä pitkin ohjin kävellessä johonkin muuhun kuin Heidän Korkeuteensa. Että mä en muistanutkaan ratsastaa sitä joka askeleella heti ensimmäisestä kavionliikautuksesta lähtien. Poni päätti, että ehkä jos se ravaisi, muistaisin taas olennaisen. Se tikitti menemään jännittynyttä kipitystään pää pilvissä kuin jollain hirvellä. Siltä musta siellä selässä kiikkuessa tuntuikin; että mun allani oli hirvi eikä vaativan tason kouluponi. Ja että mä olin alkeiskurssilla.

Kun se vihdoin suostui kulkemaan mun haluamassani askellajissa, ja mäkin olin ehkä jo kehittynyt alkeiskurssilta jatkotasolle, me siirryttiin ympyrätyöskentelyyn. Sitten mun pohje ei enää mennyt läpi ollenkaan, ja Figaro kuunteli pelkkiä pidätteitä.

“Älä potki sitä, mutta älä myöskään jää vetämään”, Joona ohjeisti, mikä tuntui niin itsestään selvältä, että mua melkein hävetti. “Kaksi napautusta pohkeella ja jos se ei kuuntele, käytä raippaa. Noin. Hyvä. Ja heti kiität, kun tulee oikea reaktio.”

Muutaman toiston jälkeen Figaro tuntui jo liikkuvan paljon rennommin, mutta ei siltikään tarpeeksi eteen. Se reagoi mun istuntaan todella vahvasti, ja jos mä jäin yhtään jännittämään pienimmälläkään lihaksella, se vaihtoi kaiken liikkeen mummoraviksi. Vasta ensimmäisen onnistuneen laukannoston jälkeen musta tuntui siltä, etten enää ratsastanut takaperin, mistä Joonakin mulle huomautti. Mies pyysi mua keventämään istuntaani, jotta poni saisi enemmän tilaa selälleen ja vertyisi paremmin.

Ja Figaro hörähti.

Se hörähti ensimmäisen kerran, kun se oli mun omistuksessa. Mä olin vihdoin tehnyt jotain oikein. Valtava hyvänolon tunne valtasi mun sisuskalut, kun rautias ruuna esitti isoa, matkaa voittavaa laukkaansa, eikä kadottanut eteenpäinpyrkimystään edes silloin, kun mä viimein uskalsin istua alas ja keskittyä tehtävän tekemiseen.

Ihan liian pian tunti oli ohi. Ensimmäisen kerran, kun Figaro oli mun omistuksessa, mulla oli toivoa sen suhteen.

Kiitos tunnista
I love you

Merkintä 3, #tarinatempaus2020, 2.10.
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Ma 05 Loka 2020, 20:22
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 1.10.2020 Joonan koulutreenit
Vastaukset: 7
Luettu: 463

3.10.2020 Miriamin kouluvalmennus

3.10.2020
Helvetti, taivas ja nirvana

Theo tuntui jo verryttelyssä ihan älyttömän hyvältä ratsastaa. Se liiteli ympäri tyhjää maneesinpuolikasta kuin mikäkin Valegro, enkä voinut muuta kuin nauraa ja nauttia kyydistä. Hevonen tuntui letkeältä kuin kumi, elastiselta kuin trikoopöyksyt ja kimmoisalta kuin hiuksiin liimautunut purkka. Aiemmin päivällä ollut Nitan maastakäsittelytunti ja sen jälkeinen hengähdystauko olivat todellakin tehneet ihmeitä. Theo niin zen. Aivan takuuvarmasti enemmän zen, kuin koko sen tähänastisen elämänsä aikana yhteensä. Siirsin mustan ruunan käyntiin ja hengähdin vielä hetken katsellen toisella maneesinpuolikkaalla meneillään olevaa valmennusta ennen meidän vuoroamme.

Valmennuksessa sama zen jatkui. Aivan kuin olisin ollut taivaassa. Voiko Theo oikeasti edes olla näin hyvä ratsastaa? Tuntui kuin kaikki ongelmat, joiden kanssa olimme viime aikoina painineet sileän puolella, olisi heitetty helvetin liekkeihin ja me Theon kanssa ratsastaisimme auringon laskuun. Theo tuntui ratsastaessa kevyeltä kuin höyhen, ja kuunteli minua yhtä hyvin kuin erinomaisesti koulutettu bodercollie omistajaansa. Piruetit onnistuivat täydellisesti, vaikka emme olleet niitä montaa kertaa vielä harjoitelleetkaan Theon kanssa. Käynnissä hevonen pyöri paikoillaan kuin hyrrä, eikä laukkapiruettien alkeissakaan ollut sijaa moitteille. Miriam kehui meitä maasta taivaisiin ja yllytti meidät osallistumaan marraskuussa järjestettävien piirimesteruuskisojen Vaativa B -luokkaan. Ei sitten sen pahempaa paikkaa keksinyt vaativan tason debyytillemme.

Tunnin jälkeen tuntui siltä, että voisin löytää vaikka nirvanan, mikäli sattuisin olemaan buddhalainen. En ollut, mutta päädyin ilmoittamaan meidät Theon kanssa siihen VaB-luokkaan. Olin varmaan tulossa hulluksi.  

Kiitos valmennuksesta!

Merkintä 4, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020
kirjoittaja Joona
lähetetty Ma 05 Loka 2020, 20:00
 
Etsi: Valmennukset
Aihe: 3.10.2020 Miriamin kouluvalmennus
Vastaukset: 6
Luettu: 202

Takaisin alkuun

Sivu 7 / 8 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8  Seuraava

Siirry: