Kellonaika on nyt Ma 18 Tammi 2021, 18:18

194 osumaa on löytynyt haulle 0

10.10.2020 (JHC #3) Lauantain yleisvakkari

Se on hirvi 10.10

Se oli ihan persikan (äiti kielsi kiroamasta) jännää. Me oltiin koko tunti tehty ihan hirveästi voltteja ja mutkia ja kaarteita ja kaikkea, joka sai pään ihan pyörälle. Mä olin saanut Vennin ja se oli tosi ihana ja söpö ja Jassu kehui meitä, kun me onnistuttiin tekemään tarpeeksi monta kaarretta sillä kuus- siis viisikaarisella kiemurauralla. Se oli kyllä vaatinut paljon hampaan puremista ja laskemista, mutta mä olin selvinnyt sen ihan kunnialla. Vennin ravissa oli aika raskasta istua, koska sillä oli aika pompottavat liikkeet, vaikka meidän onneksi, me saatiin  keventää melkein koko ajan. Tamma oli tosi kiltti ja Jassukin sanoi, että se oli hyvä opettaja. Mä vähän ihmettelin, että eikö nainen itse ollut se opettaja täällä, mutta Jassu vain naurahti, että jep, hän on opettaja, mutta sillä tarkoitettiin, että se oli hyvä korjaamaan ratsastajansa virheitä, ilman että poni itse veti niistä herneitä nenään.

Mutta sitten, ihan out of nowhere (mä opin sen sanonnan koulussa) jostain kuului kamala rysähdys ja jättimäinen hirvisonni ilmestyi näköpiiriin. Sillä oli kamalan isot sarvet ja hetken me tuntilaiset vaan tuijotettiin sitä silmät pyöreinä, kunnes kaikki ponitkin säikähti ja kentällä vallitsi täys kaaos. Venni hyppelehti sellaista Nalle Puh Tiikerin hyppypomppuhyppypomppu laukkaa jonkin matkaa eteenpäin, kunnes mä muksahdin kovan tumpsahduksen saattelemana maan kamaralle. Venni onneksi rauhoittui sillä sekunnilla, kun mä kosketin hiekkaa ja jäi hölmistyneenä tuijottamaan minua turpansa edessä. Mä taisin olla niin shokissa, että ainoa mitä mun suusta kuului oli hillitön kikatus.
“Elisa, ota Vennistä kiinni nyt heti! Lilja nojaa taaksepäin, Linnea samoin. Prrr, Feitli seeiiss”, Jassun ääni kantautui mun korviin, ja mun kikatus hiljeni. Hupsis. Ehkei kentän pohja ollut paras paikka saada hepulia.

Äidin säikähtäneet kasvot piirtyivät mun verkkokalvoille, kun mä nousin ylös. Se tuijotti mua silmät lautasen kokoisena, ja tuntui hengittävän vasta sitten, kun mä näytin sille hienoisen peukun. Mun teki mieli kysyä siltä, että saiko se tämän videolle, mutta ihan sitä mä en kehdannut tehdä. Vennistä mulla oli ohja kiinni kädessä, Linnea ja Stella sekä Lilja ja Raffe olivat näyttäneet selvinneen ehjin nahoin. Toisin kuin Mathilde, joka makasi nyyhkyttävänä kasana hiekassa. Feitli seisoi nolon näköisenä sivummalla Jassun tiukassa otteessa, naisen kyykistellessä yhden tuntilaisensa vieressä.

“Tulkaa Lilja ja Linnea alas selästä ja taluttakaa vielä hetki. Elisa, eihän sua sattunut pahasti?” tummatukkainen kysyi ja mä pudistin päätäni huulet tiukaksi viivaksi vedettynä.
“Hyvä. Taluta säkin vielä hetki maasta”, Jassu jatkoi “Jamilleko se oli? Pysytytkö sä hetkeksi tulla pitämään Feitliä? Se on ihan kiltti, mä käyn vaan nopeasti hakemassa Catun tuolta tallista avuksi.” Äiti säpsähti lievästi kuultuaan nimensä, mutta tokeni pikaisesti, ja oli seuraavassa hetkessä Feitlin ohjissa kiinni ja puhelemassa Mathildelle. Mun mikälie shokkitila rupesi vihdoin hellittämään ja mä tärisin lievästi lähtiessäni kävelemään uraa pitkin. Mun toista kylkeä vihloi vähän, mutta mä en sanonut mitään, koska Jassu, joka oli jo ehtinyt takaisin tallista, puhui äidin ja paikalle ehtineen Catun kanssa. Mä ehdin kuulla vaan sanan ambulanssi ja Jassun “Hienosti toimittu kaikki. Viekää ponit talliin ja hoitakaa ellei mene seuraavalle tunnille”, kehotuksen vaimealla hymyllä varustettuna.

Tallissa tunnelma oli levoton ja aavistuksen hysteerinen. Ei siis sellainen, että ihmiset juoksivat ympäriinsä pää kolmantena jalkana, vaan ihan sellainen kysymys tulvaa muistuttava hysteerinen.
“Ei Mathildalle käynyt varmastikkaan kovin pahasti. Hän pystyi puhumaan ja nousi seisomaan kun ambulanssin mies tuli”, äiti selitti ja ajatuksissani mä korjasin Mathildan Mathildeksi.
“Ootko sä nyt ihan varma, ettei sua sattunut Elisa kulta?”
“Ei sattunut. Tai… ei. Tai kyllä siis kylki vähän tömähti, mutta en minä mihinkään lääkäriin mene”, selitin, kun harjasin Vennin punertavaa kylkeä pölyharjalla.
“Oletko nyt ihan varma?”
“Joo, olen olen.”
“Onneksi sulla oli turvaliivi. Ja kypärä. Pitää muuten kattoa, ettei se sun kypärä helise...” Venni joi ahnaasti kupistansa ja mä huokaisin. Kuten sanottu, tunnilla oli kamalan jännää.

Merkintä 2, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 11.10.2020.
kirjoittaja Elisa
lähetetty To 15 Loka 2020, 20:11
 
Etsi: Jatko—heC » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 10.10.2020 (JHC #3) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 4
Luettu: 163

16.10.2020 Syksyn vikat maastoesteet

Tallista tuli vastaan lämpimän puuska, oli ollut kylmä kävellä kotoa tallille. Jäseneni olivat aivan kipeät,-vielä melkein viikonkin jälkeen- kiitos Jassun ja viime lauantain vakkareista. Pitäisihän se tämäkin tunti nyt ratsastaa, kun harvoin tulee mahdollisuus mennä maastoesteitä.

Olin jo valjastanut ratsuni Hillan, jonka Joona oli minulle antanut.

Pian kaikki olivat jo valmiita. Joona tulisi perässä mönkiän kyydissä Christianin ohjatessa sitä, kärjessä Katya Jätkällä. Perää piti Anita Sidneyllä.


Hypätessämme maastoesteitä, Hilla ponkaisi jokaisen esteen yli korvat hörössä, kuin kenguru. Olin innoissani!

Kaasu löytyi kaikilta, mutta ei jarrua kaikilta sentään. Raffelta jarruja ei löytynyt ja Sonia keikkui hoitohevosensa kyydissä vimmattuna. Jassu oli kysynyt Viiviltä lupaa käyttää Bryndhildin maastoesteitä, ja sinnehän me suuntasimme. Siellä oli jopa vesi este!

Loiskimme Hillan kanssa esteen läpi käynnissä, ravissa ja laukassa, eikä ollut mitään ongelmaa. Mitä se Joona oikein kuvitteli? Ihansama, mutta kuitenkin sen jälkeen saimme hypätä pienen radan oman tasomme mukaan. Ohjasin Hillan esteelle, se ponnisti ja laskeutui. Pian rata oli hypätty ja lähdimme kohti Shelyä. Oli mukava tunti!

I love you Kiitos tunnista! I love you

#Tarinatempaus2020, merkintä 9. Aloitettu 2.10.
kirjoittaja Lilja
lähetetty To 15 Loka 2020, 18:07
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 16.10.2020 Syksyn vikat maastoesteet
Vastaukset: 5
Luettu: 328

3.10.2020 (JHC #2) Lauantain yleisvakkari

Possupassi 3.10.

Jannin (hyvin pelottava ja) paheksuva katse syöksähti kulman takaa, kun mä kiljahtelin, suurin piirtein tasajalkaa hyppien tuntijakoa. Mun vierellä seisoi hiljaa päätä lyhyempi Mathilde ja Bea oli hipsinyt äsken ilmoitustaulun ohi. Mä olin _yrittänyt_ tutustua mun molempiin tuntilaisiin, mutta ne oli kumpikin vähän tuppisuita, eikä mun yritys ollut päästä puuta pidemmälle. Onneksi Linnea, johon mä olin tutustunut torstain tunneilla aloittaisi ensi viikolla. Musta oli tosi hauska pälpättää sille norjaa ja katsoa sen hämmentyneitä ilmeitä, kun se yritti miettiä mitä mä olinkaan taas selittänyt Feitlin punasista harjoista. Kyllähän mä suomenkin taisin, mutta norjaa oli kivempi puhua.

Mathilde meinasi liueta hiljaa paikalta. Se ei ollut missään vaiheessa kertonut mulle itse nimeään, mutta mä olin oppinut sen tuntilistoista ja tunneilta. Tyttö katsoi mua alta kulmien ja mä yritin edelleen päättää otinko mä sen loukkauksena, ettei vaaleatukkainen ollut vastannut mulle kuin “mm”, “joo” ja “ehkä.”
“Tiedäksä mitä me tehään tänään tunnilla? Mä en. Tai eikö Jassu sanonu siitä jotain viimeks?” mä höpöttelin ääneen. Pelkästään itsekseni tosin. Mathilde kohautti olkiaan ja meni menojaan Wildan karsinalle. Mä totesin siis ajan hyvin kypsäksi marssia pihatolle ja napata Feitli jo toistamiseen tänään kiinni.

Aamun paine-eipainetta-painetta-vähemmänpainetta, kummitteli mun mielessä, kun me alotettiin päivän raviverryttelyä. Feitli oli reippaalla päällä, joka oli mun mielestä tosin pelkästään positiivista, mutta Jassu katseli meitä välillä vähän silmät sirrillään.
“Elisa, pidä huolta, että se sisäpohje menee ihan kunnolla läpi. Nyt te ette ole lähelläkään syvää kulmaa”, Jassu huomautti, ja heti perään, “Muistakaas kaikki, että vaikka ravataan vasta alkulämmittelyjä, pitää silti ratsastaa ihan kunnolla, eikä jäädä vain matkustelemaan kyytiin. Näin teillä on kunnon tehtävän alkaessa ponit kuulolla ja avut läpi.” Hupsis. Keskity Elisa, keskity! Feitli pärskähti, kuin ojentaakseen minua vielä lisää. Joo joo, kyllä mä nyt - ehkä - muistan.

Mun mielestä tämä koko vastalaukka homma oli ihan hölmö juttu. Miksi piti laukata väärää laukkaa ihan tarkoituksella, jos se oli kuitenkin raskaampaa ponille, ja vaikeampaa ratsastajalle? Mä en aluksi millään meinannut älytä mitä tarkoitettiin, kun nostetaan vastalaukkaa, ja toisen lavan seuraaminen, ilman, että itse tuijottaa pelkästään omaa napaa (tai siis sitä lapaa piti seurata, tietenkin), oli hirveän sekavaa. Jassu kyllä kehui mua, koska mä onnistuin kuulemma nostamaan oikean laukan pari kertaa. Tuurilla oli toki oma osansa mukana, mutta mä halusin uskoa, että mä jotenkin handlasin tän. Feitlin kanssa oli vähän hankalaa nostaa laukka. Se meinasi aina tarjota tölttiä tai passia tai possua tai pässiä. Varsinkin keskihalkasijalla oli haaastaaavaaaaa.

“Nosta... vasen laukka”, Jassu käski. Hmm öö kyllä toki. Feitli turpa vilkkui vuoroin toiselle ja vuoroin toiselle puolelle, kun se kiemurteli allani. Jonkun laukan mä onnistuin nostamaan, mutta...
“Väärä laukka, joten ohjaa oikealle. Älä anna sen oikaista. Noin just hyvä. Bea ja Stella seuraavana sieltä.” Että osasi olla hankalaa. Mathilde tuli juuri voltilta Wildan kanssa ja mä heläytin sille oikein nätin hymyn. Tyttö käänsi katseensa nopeasti pois ja mä en voinut estää pientä kulmien rutistusta. Enhän mä ollut ainakaan omasta mielestäni tehnyt mitään väärää? Kunhan höpötellyt, ilmeisesti vähän liikaa?

“Feitli seuraavana. Tällä kertaa oikea laukka. Nosta, nosta. Tiukkana nyt, ettei se lähde passaamaan tai töppäilemään mitään, noiin hyvin. Taputa sitä vähän.” Mä hymyilin Feitlille, vaikkei se sitä nähnytkään, ja rapsutin sitä sen valtavan harjavuoren tyvestä.
“Kannattaa harjotella Feitlin kanssa noita nostoja nyt ihan itsekin. Sä saat pidettyä laukkaa hyvin yllä, mutta sen nostaminen tuppaa nyt nousemaan vähän ongelmaksi”, Jassu kehotti, ja mä nyökkäsin. Ainakin mä tiesin mitä seuraavalla itsenäisellä ratsastuskerralla pitäisi kerrata. Kukakohan suostuisi toimimaan mun valvojaminälie ihmisenä? Mä olin sitä mieltä, että mä pärjäsin ihan hyvin itsekin, mutta Jassun mukaan valvojamikälie oli pakollinen alle 16-vuotiailla. Kai tarpeeksi mummoutunut yksärinomistaja samaan aikaan kentällä laskettiin? Tai pelkkä hoitaja?
“Seuraavaksi voitaisiin ottaa hevoset hetkeksi käyntiin, niin selitän seuraavan tehtävän…”

Merkintä 3, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 11.10.2020.
kirjoittaja Elisa
lähetetty To 15 Loka 2020, 17:11
 
Etsi: Jatko—heC » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 3.10.2020 (JHC #2) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 3
Luettu: 155

Liljan päiväkirja

Pieni pallero
15.10.2020


”Millonka sä lähtisit Shelyyn, Lenni, Jassu sua siellä oottelee.” Sanoin pennulle. Muut pennut ryntäsivät kimppuumme. Nekin halusit huomiota. Peikko oli todella lähtenyt Veeran mukaan, ja nyt se suunnittelee ottavansa toisen sheltin. Siis sitten kun se on kouluttanut Peikon. Ja Peikostahan pitäisi tulla Norjan muotovalio. Huh! Ei se voisi olla mahdollista. Minun Mallani jälkeläisestä muotovalio. Ei todellakaan!! Sara oli jo hyvin ihmisläheinen, sen kanssa olen käynyt lenkillä. Olenhan muidenkin, kaikkia samaan aikaan, mutta voitte kuvitella ohi kulkevien ihmisten ilmeet, kun kaksitoista-vuotias tyttö käy lenkillä aikuisen koiran ja kahdeksan pennun kanssa, jotka poukkoilevat joka ilmansuuntaan. Se oli ollut ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun olen käynyt lenkillä kaikkien kanssa. Sen jälkeen olen ottanut kaksi pentua ja Mallan.

Sara oli oppinut jo käskyt ”istu” ja ”tule”, kun taas muita pentuja en opeta. Paitsi yritän opetella sisäsiisteiksi.

Uusiin koteihin oli jo lähtenyt Elmo, Peikko, Rosa ja Selja. Rosa ja Selja saivat yhteisen kodin, kanssa joltakin kasvattajalta. Kotona oli poika ylivoima. Lenni, Daro ja Eino. Sara ja Malla. Ja tottakai myös Dara ja Malva lepäsivät Mallan lempipaikan alla.

#Tarinatempaus2020, merkintä 8. Aloitettu 2.10.

kirjoittaja Lilja
lähetetty To 15 Loka 2020, 13:43
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Liljan päiväkirja
Vastaukset: 18
Luettu: 592

Figaron päiväkirja

Henningsvær
11.10.2020



Isä oli käärmeissään.

“Ostin sulle yli sadantuhannen kruunun ponin”, se aloitti paasauksensa, jolloin mä tiesin, ettei mitään hyvää ollut luvassa, “ja kahden kuukauden päästä se pitää viedä tähystettäväksi klinikalle! Sen piti olla hyvä ja terve elukka!”

Ja mä ymmärsin sitä. Oston yhteydessä läpi luettujen eläinlääkärin lausuntojen mukaan Figaron piti olla terve kuin pukki. Se ei ollut ollut halvin mahdollinen vaihtoehto, mutta mä olin halunnut sen, sillä se oli taitavampi kuin olisin ikinä osannut kuvitella, melko nuori ja opettavainen. Juuri sellainen, jonka kanssa mulla olisi voinut olla kivaa. Vaan kahden kuukauden aikana en ollut päässyt tekemään sillä vielä ensimmäistäkään onnistunutta treeniä, ja sekös suututti Figaron maksajaa. Kaiken lisäksi isä joutui tämän reissun takia olemaan töistä vapaalla, mikä ei ollut sille ominaista. Se oli kirjaimellisesti kellon ympäri töissä ja stressaantui aina, kun joutui kahta metriä kauemmas tietokoneestaan.

Joten mä olin hiljaa. Katsoin pelkääjänpaikan ikkunasta ohikiitäviä maisemia, kun radiossa pauhasi joku turhanpäiväinen listahitti. Isä jupisi itsekseen jotain siitä, kuinka raahaisi koko otuksen makkaraksi, mikäli sillä olisi joku jatkuvaa hoitoa vaativa vaiva. Vilkasin surusilmäistä poniani trailerikameran näytöltä ja toivoin parasta.

Onneksi Henningsværiin ei ollut kuin reilun puolen tunnin ajomatka ja lisäksi Birgit Gundersen oli varmaan maailman mukavin ihminen. Suunnilleen muakin lyhyempi nainen käski topakasti kilometrin päähän kiukkuaan levittäneen isän juomaan kahvit kalastajamiehensä kanssa ja juttelemaan mukavia.

Sitten se keskittyi Figaroon.

“Vai että ei se ollutkaan vaan sopeutumisvaikeutta”, nainen huokaisi mietteliäänä silitellen ruunan kaulaa. “Mulla on epäily, että se voisi olla mahahaava, mutta pitää katsoa vielä tarkemmin. Onhan se ollut vaaditun ajan syömättä ja juomatta?”

“On”, nielaisin. Mahahaava kuulosti sanana pahalta, vaikka tiesin, että se oli hyvin yleinen etenkin aktiivisessa kilpailukäytössä olevilla hevosilla. Lisäksi mahahaavasta toipui melko nopeasti.

“Hyvä”, Birgit totesi lämpimästi. “Sitten voidaan aloittaa rauhoittamalla se.”

Figaro vaikutti päiväkänneissään ihan tyytyväiseltä ja no, rauhalliselta samalla, kun mä meinasin kuolla epätietoisuuteen. Sen pää roikkui kaulan jatkeena, silmät olivat puoliksi kiinni ja korvat lerputtivat harjan molemmin puolin kuin luppakorvaisella kanilla. Se vähät välitti letkusta, joka tungettiin sen sieraimen kautta mahalaukkuun, vaikka mun teki välillä pahaa katsoa. Keskityinkin parhaani mukaan tuijottamaan intensiivisesti tietokoneen näyttöä yhdessä Birgitin kanssa. Heiluvassa, hämärässä videokuvassa näkyi mun silmään vain paljon limakalvoa sekä erilaisia nesteitä, ja ehdin hetken jo miettiä, oltiinko me tultu tänne turhaan.

“No niin”, Birgit myhäili lopulta. “Näetkös?”

En nähnyt. Nyökkäsin silti vaisusti.

“Figarolla on täällä selviä haavaumia”, eläinlääkäri ilmoitti hymyillen lämpimästi. “Se selittää sen viimeaikaisen käytöksen hyvinkin loogisesti. Jotkut hevoset oireilevat voimakkaammin ja jotkut ovat sitten kuin tämä poni, eivätkä ilmoita kivuista muuten kuin mököttämällä.”

“Miksi se sitten alkoi oireilla heti, kun se muutti meille?” mä pohdin mietteliäänä. “Sitä vain, että pitääkö jatkossa tehdä jotain toisin?”

Birgit naurahti hyväntahtoisesti.

“Stressi on yksi syy mahahaavan syntymiselle. Uusi ympäristö ja lauma, kaikki vaikuttavat. Älä tyttö hyvä itseäsi syytä”, nainen totesi rauhallisena. “Toki voit seurata sen syömistä ja ruokintavälejä, että säilyvät tarpeeksi tiheinä, mutta en epäile hetkeäkään, etteikö Jasminen tallissa hevosista huolehdittaisi hyvin.”

Nyökkäsin taas ja valtava helpotuksen tunne valtasi mut sisältä ja ulkoa. Pitkästä aikaa elämä näytti edes vähän valoa tunnelin päässä. Figarosta ehkä tulisikin mun kilpaponi vielä joku päivä, eikä sen vaiva ollut kuolemanvakava. Birgit määräsi meille lääkkeet, painotti ruokavalion merkitystä ja väkirehun määrää sekä lisäsi, että ponilla oli myös hieman hiekkaa mahassa, joten siitä psylliumkuuristakin saattaisi olla apua.

Enää oli jäljellä pahin.

Lasku.

“ViisiTUHATTA kruunua?!” isä parkaisi niin, että se kuultiin varmaan Oslossakin.

Merkintä 8, #tarinatempaus2020, 2.10.2020
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty To 15 Loka 2020, 12:32
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Figaron päiväkirja
Vastaukset: 8
Luettu: 496

10.10.2020 (JHC #3) Lauantain yleisvakkari

10.20.2020 JHC #3


Valjastin Raffen. Ruuna oli hyvä alku kolme tuntiselle urheilupäivälle. Niin Jassu ainakin sanoi.

Talutin ruunan kentälle ja nousin selkään. Nostin ravin. Pian kuului jo käsky, että nyt viisikaariselle kiemurauralle, ja niin tehtiin. Tarkoitus oli asettaa ja taivuttaa hevosta. Taivuttelun Raffea ja se sujuikin hyvin, vaikkakin Raffe välillä olikin kankea.

”Tehkää nyt sinne voltit!” Käänsin Raffen voltilla ja pian oltiin taas kiemurauralla.
”Jos on tarvetta käyttää raippaa, käytä sitä vähän kovemmin, sulla on taipumus olla hellävarainen. Mieluummin raippa, kuin kova pohkeen käyttö!” Ohjeisti Jassu.

”Nostakaa nyt laukka pitkän sivun keskeltä käynnissä, ja ratsastakaa sitten pitkä sivu laukassa.” Se oli helppoa, olinhan HeA.

Sitten vielä loppukäynnit ja -ravit.

#Tarinatempaus2020, merkintä 7, aloitettu 2.10.

PS. Tunti tarinoita on hankala kirjoitella, sitä tässä harjoittelen. Niistä tulee aikas lyhyitä:thinking:
kirjoittaja Lilja
lähetetty To 15 Loka 2020, 11:26
 
Etsi: Jatko—heC » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 10.10.2020 (JHC #3) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 4
Luettu: 163

Theon päiväkirja

Stunttikuski
15.10.2020

Mä olin onneksi saanut hommattua Theolle liikuttajan vain yhdellä puhelinsoitolla. Se oli Matias Berg. Se Usvaa vuokraava miehenalku, erittäin lupaava nuori ratsastajapoika, saisi toimia pääsääntöisesti Theon stunttikuskina sen aikaa, kun itse tulisin selkävaivojen vuoksi olemaan pois satulasta. Matias oli kerran aiemmin ratsastanut Theolla, ja mä olin tykännyt siitä miten se ratsasti mustaa ruunaa. Olin maininnut tuolloin, että voisihan se uudelleenkin hevoseni selkään kiivetä, mutta tuskin me kumpikaan sen odotettiin tapahtuvan näin pian. Tänään sen olisi kuitenkin tarkoitus ruuna ratsastaa minun valvovan silmän allani.

Theolla oli eilen ollut kevyt päivä. Janni oli juoksuttanut sen liinassa aamutallin tekemisen jälkeen, joten sillä voisi energiaa kyllä olla ihan kunnon koulutreeniin. Itse olin eilisen päivän kuluttanut lähinnä selkäkivuista kärsien, sohvalla makoillen, Netflixiä katsellen, koiraa rapsutellen ja reseptillä apteekista haettuja särkylääkkeitä vetäen. Illalla olimme käyneet Jannin ja Hugon kanssa korttelin ympäri -iltakävelyllä, koska sen pidempään matkaan en yksinkertaisesti vain pystynyt selän vihloessa ja kivun säteillessä oikeaan takareiteen ja pohkeeseen asti. Eilen tapaamani fysioterapeutin mukaan oli kuitenkin tärkeää liikkua kivun sallimissa rajoissa, joten parempi puoliskoni Janni oli minut raahannut edes sen mittaiselle kävelylle. Tai jos sitä nyt kävelyksi voi edes kutsua, etanakin olisi voittanut minut nopeudessa...


Kello oli 16:13 kun kaarsimme autollani tallin pihaan Jannin kanssa - mustahiuksinen nainen kuskina tietysti, koska en edes autoa saanut ajaa tällä hetkellä syömieni kolmiolääkkeiden vuoksi. Kaikki hauska oli kielletty. Päästyäni karmeiden selän vihlaisuiden saattelemana ulos autosta lähdin matelemaan parkkipaikalta tallia kohti, missä Matias odottelikin - se oli tälle päivälle ehtinyt jo liikuttamaan Usvan syyslomaa viettäessään.

"Susta tuli sitten pappa yhdessä illassa", se naureskeli kävelykeppiini ja kumaraan ryhtiini viitaten.

"Olisitpa vaan nähnyt Joonan tiistaina. Se ei edes pystyssä pysynyt vaan kaatui ensimmäiseen pihapuskaan kun tultiin päivystyksestä", Janni hymyili ja pörrötti mun hiuksia sen pysähdyttyä mun viereen.

"Aijaijai, mies ei pysy pystyssä vaikka selvin päin olisi", Matias virnuili naisen kerrottua tälle koko tarinan.

"Se oli lääkkeiden vika, ne nous päähän", tuhahdin samalla kun Janni lähti taukotupaan tulevia tunteja suunnittelemaan. "Mutta nyt loppui hauskanpito ja muiden kustannuksella nauraminen, sä haet Theon tarhasta ja mä lähden raahautumaan oritalliin."

"Yes sir", Matias kuittasi ja lähti edelleen naureskellen Theon tarhaa kohti. Mä niin tiesin, että saisin vielä pitkään kuulla siltä pienestä puskareissustani, enkä epäillyt hetkeäkään että se ei sitä juoruaisi muillekkin tallilaisille. Mutta eipä se mua oikeastaan haitannut, Matias oli ihan hyvä tyyppi ja mä tulin sen kanssa hyvin toimeen.


Matias oli jo tuonut Theon oritalliin ja laittanut sen pesarille seisomaan, kun itse viimein selvisin paikalle matkan ison tallin ovelta oritalliin ollessa kuitenkin suorastaan aivan naurettavan lyhyt. Se oli saanut jo Theon kuraiset koivet huuhdeltua ja kantoi reippaasti harjoja ja varusteita hevosen kuntoon laittoa varten. Se sai hoitaa sen puolen kokonaan - mä en saanut nostella mitään painavaa ja hevosta harjatessa selkää vihlaisi jokaisella harjanvedolla. Niinpä mä jouduin suunnilleen elämäni ensimmäistä kertaa vain katsomaan vierestä, kun joku toinen huolehtii mun hevosesta. Eikä tämä tulisi jäämään viimeiseksi. Onneksi mä pysyin luottamaan Matiaksen ja siihen, että se hoitaisi asiat niin kuin pitikin. Siitä sai ehkä sen itsevarmuuden vuoksi ennen tutustumista hieman koppavan ja ylimielisen vaikutelman, ja naisten seurassa se oli flirtti kuin mikä, mutta hevoset se oli aina mun näkemän mukaan hoitanut hyvin ja tunnollisesti. Ja kukapa sen ikäinen poika nyt ei ei olisi vähän koppava ja flirtti. Niin mä ainakin olin nuoruudessani ollut.


"Estesatula? Koulutunnilla? Mitä ihmettä sun päässä oikein liikkuu?" kyselin nuorukaiselta sen talutettua Theon maneesiin, minne olin jo lähtenyt Matiaksen jäädessä varustamaan suurta läsipäätä. "Menkööt nyt tän kerran, mutta ens kerralla saat yrittää saada lonkkasi avattua niin, että koulusatulassa pystyt istumaan."

Matias mutisi jotain siitä, että vieraalla hevosella on mukavampi mennä estesatulalla ja mä just ja just pystyin hyväksymään sen selityksen. Mä nyökkäsin sille ja se talutti Theon selkäännousujakkaran viereen. Se kiristi satulavyön ja lyhensi jalustinhihnoja varmaan kymmenellä reiällä saadakseen ne itselleen sopivan mittaisiksi ollessaan hieman lyhyemmän puoleinen mieheksi. Se nousi satulaan niin ketterän näköisesti, että melkein irvistin ajatellessani sitä kipua, mikä mun selässä tuntuisi jos nyt yrittäisin hevosen selkään kiivetä. Siitä ei tulisi yhtään mitään. Se virnisti mulle leveästi nähdessään mun tuskaisen ilmeen ja siirsi Theon käyntiin nakattuaan vielä hevosen villaviltin maneesin reunalle roikkumaan.

"Ota ohjaa vähän enemmän tuntumalle ja ratsasta enemmän jalalla eteen", huikkasin nuorelle miehelle sen kevennellessä alkuraveja Theon kanssa. "Se saa olla vielä pitkähkössä muodossa, mutta ei kuitenkaan löysä ja etupainoinen."

Matias teki työtä käskettyä ja sai Theon ryhdistäytymään, mutta pysymään kuitenkin rentona ja rauhallisena. Hevonen kuunteli puolella korvalla tyhjän maneesin ulkopuolelta kantautuvia ääniä, mutta pysyi kuitenkin kuulolla Matiaksen huolehtiessa siitä, että hevosella oli koko ajan tärkeämpääkin ajateltavaa.

"Taivuta vähän reilummin ympyröillä. Ota ulko-ohja kunnolla käteen ja sisäpohje käyttöön niin Theo taipuu koko kropastaan eikä vain kaulasta", ohjeistin mustan ruunan satulassa istuvaa ratsastajaa. "Hyvä, nyt on paljon parempi."

Aikansa ravissa verryteltyään Matias istui alas muutaman askeleen ajaksi ja nosti laukan. Theo riemastui pyynnöstä niin paljon, että heitti muutaman kunnon pukinkin heti alkajaisiksi, ja käskin Matiasta ratsastamaan hevosta kunnolla eteenpäin sen saatua ensin korjattua tasapainonsa kuntoon. Matias kevensi hieman istuntaansa ja pyysi ruunaa isompaan laukkaan. Maneesin pohja tömisi äänekkäästi ruunan laukatessa voimakkaasti eteenpäin. Pieni irroittelu teki hyvää ruunalle, se aukoi pieniä jumeja ja sai hevosen ottamaan kunnolla takapäänsä alleen Matiaksen kootessa laukkaa takaisin pienemmäksi.

Mä tykkäsin Matiaksen tyylistä ratsastaa. Se ratsasti niin hiljaa ja eleettömästi, että näytti kuin se ei tekisi mitään selässä ja hevonen vain menisi. Todellisuudessa sen lihakset olivat erittäin kovasti töissä sen istuessa ruunan lennokkaassa harjoitusravissa, sen minä jos joku tiesin omistettuani Theon pian jo seitsemän vuoden ajan. Mutta että mä silti tykkäsin Matiaksen tyylistä ratsastaa. Se näytti löytäneen kivan yhteyden suuren ruunani kanssa, enkä voinut olla kuin tyytyväinen saatuani sen liikuttamaan hevostani. Mun ei paljoa sille tarvinnut mitään sanoa, ja kun sanoin se myös teki niin kuin pyysin. Toki tämä oli vasta alkulämmittelyä, nuorukainen oli vasta toista kertaa Theon selässä enkä siltä tällä kerralla vielä paljon muuta vaatinut, kuin saada hevonen liikkumaan oikeinpäin. Sen vaatimuksen Matias ainakin tänään täytti erinomaisesti ja myhäilin tyytyväisenä katsellessani ratsukon menoa.

"Hyvin ratsastettu", kehaisin nuorta miestä sen pysäytettyä Theon tullakseen ratsastuksen lopuksi alas sen selästä. "Theo liikkui kivan näkösesti tänään, ehkä tuo estesatula ei ollut niin huono valinta sitten kuitenkaan. "

Se kuittaisi kehut virnistyksellä ja nakkasi villaviltin Theon selkään nostettuaan ensin säälittävän lyhyet jalustimet roikkumasta Theon kylkiä pitkin. Mä kaivoin taskustani porkkananpalan ja syötin sen Theolle, sen ollessa yksi ainoista asioista mitä tällä hetkellä olin tallilla kykenevä tekemään. Mulla oli niin avuton olo kun Matias lähti taluttamaan Theoa oritallia kohti, mun jäädessä sekunnissa jälkeen.


Matias hoiti Theon huolella mun katsellessa vierestä ja jutellessa kaikenlaista, sen touhutessa ruunan kanssa. Saatuaan kaiken valmiiksi se vei Theon karsinaansa, se sai jäädä sinne koska iltatallin tekoon ei enää kovinkaan kauaa olisi. Se kaatoi Theon kuppiin sen mash-juoman elektrolyytteineen ja nakkasi pienen tukon heinää purtavaksi. Se kiikutti vielä Theon varusteet paikalleen ja siivosi pesupaikan mun edelleen vain seuratessa vierestä ja jutellessa niitä näitä. Lopulta se oli kokonaan valmis ja sovimme seuraavaksi ratsastuskerraksi lauantain.

"Tsemppiä", Matias toivotti nauraen meidän erkaantuessa tallipihalla ja vakavoitui sitten hetkeksi. "Ja kiitos tästä mahdollisuudesta."

Matias lähti parkkipaikalle autoaan kohti ja minä puolestani kenttää kohti, missä illan viimeinen, Jannin pitämä ratsastustunti oli alkamaisillaan. Istahdin katsomon alimmalle penkille selän vihloessa laittoman paljon ja ihan yhtä paljon sitä vihloi myös noustessani ylös tunnin päättyessä.

"Voi mun pappaa", Janni nauroi ja suukotti poskeani ratsastuskoulun oppilaiden nostellessa satuloista jalustimia ylös. "Miten Matiaksella ja Theolla meni?"

"Hyvin", vastasin lainkaan epäröimättä. Ja tottahan se oli.

_________________________
Merkintä 15, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020
kirjoittaja Joona
lähetetty To 15 Loka 2020, 00:30
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Theon päiväkirja
Vastaukset: 17
Luettu: 1149

Bumin päiväkirja

14.10.2020
xoxo Anie 2HM


"Mihin sä tähän aikaan olet menossa?" Sirus kysyi, kun kiskoin Converseja jalkaan.
"Tallille tietenkin."
"Kello on kymmenen aamulla! Oletko sä varmasti mun siskoni Anie?"
"Heko, heko. Haluutko tulla mukaan?"
"En. Mä menen takaisin nukkumaan. Sä vain metelöit niin paljon, että heräsin."
"Senkus meet, mutta koita purkaa tänään edes yksi laatikko."
"Heti sun perässä", Sirus lupasi.

Olihan se ihan oikeitettu lupaus. Tähän astisten laatikoiden sisällöt eivät olisi löytäneet kaappeihin, ellei Sirus olisi niitä purkanut. Mä en varsinaisesti ollut kovinkaan innokas auttamaan siinä.
"Ja käy hakemassa se kahvinkeitin", huikkasin vielä ovelta.
"En voi! Sä viet auton!"
"Käytä jalkoja!"

Hissin sijaan mä juoksin kerrostalon ylimmästä kerroksesta - eli meidän asunto oli käytännössä kattohuoneisto - alas saakka. Vastaan tuli yksi ällöttävä naapuri, jonka asuinkämppää en onneksi tietänyt, eikä se luultavasti mun. Me meinaan onneksi nähtiin vain ja ainoastaan eteisessä, koska se käytti aina hissiä. Juuri siksi mä käytin alaspäin tullessa portaita tai jos kohdattiin hississä, jäin aina kolmannessa kerroksessa jo pois. Se onneksi jatkoi siitä aina eteenpäin.

"Moi", se tervehti ja mä vain nyrpistin nenääni.
"Hei."
Kiirehdin ulos autolle ja käynnistin sen nopeasti. Mua puistatti se miesnaapuri, joka oli jotenkin erittäin limainen. Ei se varmaan edes ollut yli kolmikymppinen, mutta joistakin ihmisistä vain hehkuin sellainen limaisuus.

Puistatus katosi oikeastaan vasta silloin, kun ajoin Shelyesin pihaan. Toivottavasti Bumi oli jätetty sisälle, kuten olin pyytänyt. Astelin sisälle talliin, joka tosiaan oli muuten tyhjä hevosista paitsi Bumista. Tamma ei näyttänyt olevan moksiskaan yksinäisyydestään. Menin karsinalle, jossa sain tervehdyksesti takapäätä.
"No, hyvää huomenta sullekin hapannaama!"
"Huomenta vain", sanoi naisääni ja käännähdin ääntä kohti.
"Aah, sori, mä puhuin tolle sitruunan syöneelle."
"Arvelinkin", nainen naurahti ja ojensi kättään. "Mä olen Janni Kortelainen, valmentaja täällä."
"Anie Løken, ton uusi toinen omistaja. Hyvä, että se oltiin jätetty sisälle."
"Kiva tutustua. Jassu laittoi mulle tosiaan illalla vielä viestiä, niin en vienyt. En tosin löytänyt sen rehuja mistään?"
"Aah, okei, jätin ne satulahuoneeseen eilen illalla, kun tultiin."

Me käytiin heti katsomassa mihin olin rehut jättänyt. Onneksi Bumi oli saanut sentään heinää, joten mömmöjen jääminen hieman myöhemmälle ei voinut olla maailmaa järisyttävä virhe. Lupasin Jannille tehdä itse mössön ja antaa sen. Odotin Jannin lähtevän muihin hommiin, ennen kuin kaivoin lunttilappuni. Tiesin häpeällisen vähän hevosten ruokinnasta ja olin täysin unohtanut miten tamman entinen omistaja oli mössön sekoittanut. Ei sopinut heti näyttää epätietoisuuttaan kanssatallilaisille.

"Noniin, täältä tulisi sapuska", mä ilmoitin Bumille, kun kannoin ämpärin sen karsinaan.
Jouduin tuuppaamaan kirjavan pyllyn tieltä pois, jotta sain kaadettua mössön ruoka-astiaan. Bumilta ei ainakaan puuttunut ruokahalua, kun se ryntäsi heti sapuskansa kimppuun. Annoin sille ruokarauhan ja menin yläkertaan keittämään kahvia. Ihan vain siksi, että täällä OLI kahvinkeitin! Toisin kuin meidän asunnossa! Täällä sain kupin vahvaa kahvia tilkalla kauramaitoa.

Istahdin ihanalle sohvalle tyytyväisenä mukilliseen kofeiinia. Hörpin sitä kuin se oli maailman parasta prosenttuaalista ilojuomaa, jos tiedätte mitä tarkoitan. Kerkesin kahvimukilliseni puoleen väliin, kun iloinen tervehdys rappusista keskeytti hetkeni.
"Hei! Oletko sä sen uuden hevosen omistaja?" vaalean polkan omaava lyhyt tyttö kysyi mennen oitis asiaan, josta mä kerrankin jopa hämennyin.
"Öö, joo? Onko sille tapahtunut jotain? Jätin sen vain syömään…"
"Aa, eiei!" nainen heilautti kättään. "Se on vain aivan ihana! Buni?"
"Bumi", korjasin.
"Aah, niinpäs olikin! Nimikyltin m vain näyttää ännältä."
"En kirjoittanut sitä itse."
"Joo, varmaan Jassu. Mä olen muuten Sonia!"
"Annina tai siis Anie, kumpi vain, mutta mieluummin Anie."
"Selvä, Anie siis."

En osannut arvioida suoraan kuinka vanha Sonia oli. Pituuden ja kasvojen osalta hän olisi voinut hyvin olla ehkä 14? Mikäli olisin väärässä ja hän olisikin jo yli 18, niin varmasti Sonialta kysyttiin paperit aina.
"Onko sulla täällä oma vai oletko vain tuntilainen?" kysyin.
"Mulla on hoitohevonen, Raffe."
"Okei, en tiedä sitä."
"Et tietenkään, mutta opit varmasti tuntemaan vielä kaikki hevoset!"
"Joo, niin kai.."

Siinä me höpötettiin vielä puolisen tuntia, eikä mulle selvinnyt kuinka vanha Sonia oli. Me lähdettiin yläkerrasta omille teillemme. Itse menin harjaamaan Bumia, joka oli saanut sapuskansa syötyä. Viereisen karsinan hieman-poikamaisen-lempinimen omaava tamma oli ilmestynyt karsinaan ja se oli varustettu ratsastusta varten. Vilkuilin ympärille, mutta ketään ihmistä ei näkynyt. Riisuin Bumin päältä loimen ja laskostin sen karsinan oveen. Pian pölyharja kädessäni teki vahvoja vetoja ruskeavalkoista karvaa pitkin.

Suoristauduin juuri harjaamasta Bumin mahan alustaa, kun viereisen karsinan ovi avautui.
"Hei, naapuri!" tervehdin ruskeahiuksista naista - tämä tallilainen oli sentään selkeästi aikuinen - joka ehkä hieman pomppasi yllätyksestä.
"Hui, hei! Säikäytit."
"Anteeksi, ei ollut tarkoitus! Halusin vain huikata esittäytymisen. Mä olen Anie!"
"Nita ja tässä on Dante."
"Joo, luin sen nimen jo eilen illalla ovesta. Tosi kiva ja ISO! Mitä sillä on sääkää? Bumi tässä taitaa olla vain rapiat 150."
"168."
"Wuuu, aika hyvä."

Nitan ja Danten lähdettyä, mä keskityin Bumiin. Tamma vaikutti vieläkin aika väsyneeltä ja mietinkin saisinko sitä edes liikkeelle karsinasta. Harjauksen jälkeen heitin sen niskaan vielä ylimääräisen loimen ja talutin sen pihalle. Vettä tihutti vain vähän, joten me jäätiin kävelemään kentälle. En halunnut mennä tielle, jos joku sattui olemaan maneesissa. Sitä paitsi kentältä pystyin seuraamaan kaikkea liikennettä tallialueella. Porukkaa alkoi tupsahdella paikalle koko ajan enemmän ja huomasin saavani oudoksuvia katseita. Tiesin kyllä, ettei niiltä voinut välttyä, kun oli uusi kasvo. Katseista päätellen myös yksi erittäin komea mies oli uusi täällä. Sitä katsottiin myös hieman oudoksuen. Harmillisesti en saanut tilaisuutta esittäytyä.

Ehkä seuraavalla kerralla.

Merkintä 3, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020
kirjoittaja Løken
lähetetty Ke 14 Loka 2020, 20:48
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Bumin päiväkirja
Vastaukset: 6
Luettu: 246

16.10.2020 Syksyn vikat maastoesteet

Mun viikko oli ollut aivan kamala. Mä olin kulkenut kämppää ympäri toimettomana, eikä syysloma tuntunut auttavan asiaa. Päinvastoin, ei ollut töitä, mihin hukuttautua, kun muuten ahdisti.

Mutta onneksi mulla oli Dante. Myös tänään se käveli tarhan portille vastaan korvat iloisesti höröllä ja antoi ottaa itsensä kiinni. Tarjosin tammalle porkkanan, jonka se söi iloisena ja lähti sitten perässäni kävelemään talliin.

Dantella oli uusi tallinaapuri, Bumi. Olin nähnyt omistajat vain kerran vilaukselta, ja he tuntuivat viihtyvän hyvin omissa oloissan. Tai ainakin tällaisen kuvan olin kaksikosta saanut. Bumi oli upea, välillä se hieman uhitteli Dantelle omasta karsinastaan, mutta lopetti pian, kun Dante ei lähtenytkään mukaan hölmöilyyn. Mutta ehkä Bumikin vielä tottuisi uuteen naapuriinsa.

Varustin Danten hyvin ajatuksissani ja talutin sen sitten kentälle. Katya lähti kanssani samaan aikaan tallista, mutta muuten en ollut katsonut tuntilistaa sen suuremmin. Auroran tiesin osallistuvan myös, mutta ilokseni paikalla oli muitakin tuttuja kasvoja, kuten Sonia ja Amira sekä minulle hieman tuntemattomampi Lilja.
"Olihan kaikilla turvaliivi", Joona varmisti vielä, kun säädimme jalustimia. Niin, turvaliiviin liittyikin taas oma tarinansa. Kun olin ilmoittautunut maastoesteille, oli tietysti yhtenä kriteerinä pukea päälle turvaliivi. Eikä minulla sellaista ollut. Minulla oli noin kolme viikkoa aikaa löytää nettikaupasta sopiva ja toivoa, että se ehtisi perille vielä oikeaan päivään mennessä. Ja onnekseni sain eilen illalla viestin saapuneesta paketista, joka odotti hakemista. Luojan kiitos mitat olivat kerrasta sopivat, ja pääsin siis osallistumaan maastoesteille.

Joka tapauksessa, lähdimme tallin kentältä kävelemään tuttuja teitä kohti Brynhildiä. Päädyimme melko pian suurelle sänkipellolle, jonne oli ripoteltu ympäriinsä esteitä. Minua alkoi hieman jännittää, lähinnä Danten puolesta. Tämä olisi ensimmäinen kerta, kun tamma ylittäisi erikoisesteitä. Niin, siis jos ylittäisi.

Lähdimme lämmittelemään huolellisesti ravi- ja laukkasiirtymisillä. Kaasun ja jarrun löytäminen ei ollut onneksi vaikeaa, sillä Dante liikkui hyvin tasaiseen tahtiin eteenpäin. Askelten pituuden säätelemisessä sen sijaan tuntui olevan haastetta jo sileällä, mutta toivoin, että sekin helpottuisi, kunhan pääsisimme hyppäämään. Dante tuntui välillä keskittyvän turhan paljon ympäristöön, muihin hevosiin sekä myös koviin tuulenpuuskiin. Se kuitenkin rentoutui yleensä nopeasti, kun maltoin itse jutella sille mukavia ja muistuttaa, että se ei ollut nyt yksin.

Hiljalleen siirryimme hyppäämään. Alkuun ylitimme onneksi todella matalia esteitä, ja ennen hyppyjä me saimme vielä tutustua kaikessa rauhassa esteisiin kävellen niiden ympärillä. Ensimmäinen hyppy jännitti, mikä näkyi todella vahvasti myös Danten liikkumisessa. Se laukkasi hyvää tahtia esteelle, hidasti lähes käyntiin ja jäi tuijottamaan maassa olevaa tukkia. Joona huusi käyttämään pohkeita ja ratsastamaan eteen, ja niin me Danten kanssa hyppäsimme. Dante ylitti esteen valtavalla - ja täysin odottamattomalla - ilmavaralla lähes tasajalkaa, ja alastulossa lensinkin tamman kaulalle. Dante onneksi pysähtyi, joten pystyin rauhassa tiputtautumaan kyljelleni maahan, sillä minulla ei ollut mitään mahdollisuutta kammeta itseäni takaisin satulaan.
"Eihän sattunut? Näytti aika pehmeältä laskeutumiselta", kysyi Joona rauhallisesti.
"Joo ei!" vastasin hänelle ja nousin saman tien maasta ylös ja uudestaan satulaan. No niin, uusi yritys.

Toisella hyppykerralla osasin valmistautua paremmin Danten liikkeisiin ja rohkaista tätä jo aikaisemmin hyppyyn, mutta yllätyksekseni tamma hyppäsikin esteen sulavasti - vaikkakin hieman hidastaen ja jälleen melko hyvällä ilmavaralla. Esteen jälkeen se kuitenkin jatkoi rauhallisena laukkaansa, eikä jäänyt suuremmin murehtimaan estettä. Niinpä meidän oli helppo jatkaa suoraan esteen parissa muutaman kerran putkeen, ja toistojen myötä tammakin rentoutui aivan silminnähden. Se selvästi ymmärsi, mitä siltä haluttiin.

Esteet vaihtelivat todella helpoista melko helppoihin, ja mitä paremmin me Danten kanssa tutustuimme esteeseen ennen hyppyä, sitä rohkeammin se sitä lähestyi. Kokeilimme jopa pientä rataa, joka sujui Dantelta tilanteeseen nähden erinomaisesti, ja myös Joona kehui menoa.
"Muista vain vieläkin enemmän rohkaista Dantea hyppyyn - ja älä myötää liikaa", hän neuvoi. Siitä oli pitkä aika, kun olimme viimeksi Danten kanssa hypänneet, mutta silloinkin sain huomautusta liiasta myötäämisestä.

Jatkoimme matkaamme maastoesteradalle, jossa pääsimme tutustumaan ensimmäistä kertaa vesiesteeseen. Joonan sanat saivat minut etukäteen hieman murehtimaan, kuinka veden kanssa kävisi, mutta Dantea ei tuntunut haittaavan yhtään kävellä, ravata tai laukata veteen. En tiedä, auttoiko asiaa se, että Danten yksi lempiasioista oli pulahtaminen järveen kesähelteillä, vai oliko se ehkä jo sen verran luottavaisin mielin erikoisesteillä, että se olisi kävellyt pyydettäessä vaikka päin puuta. Tai ehkä asiaan vaikutti eniten se, että minä olin aivan innoissani. Erikoisesteet olivat jotain sellaista, mitä en ollut kenenkään hevosen kanssa aiemmin kokeillut, ja jokainen onnistuminen toi todella paljon lisää virtaa ja sai minut yrittämään entistä kovemmin. Ehdin hetken aikaa jo haaveilla siitä, kuinka ensi kesänä starttaisimme kisakauden maastoesteillä, mutta siinä samassa muistin marraskuun tulevat kisat ja sen, kuinka emme olleet vieläkään valmiita niitä varten. Yksi askel kerrallaan.

Tosin tänään me otimme Danten kanssa valtavan harppauksen. Olin positiivisesti yllättynyt siitä, miten helposti Dante lopulta hyppäsi erikoisemmatkin esteet niin yksittäin kuin ratana. Se ylitti kaikki odotukseni, ja tästä oli todella hyvä jatkaa yhteistä harrastamista!

---------

Kiitos tunnista, oli kivaa! I love you

Merkintä 14, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020
kirjoittaja Nita
lähetetty Ke 14 Loka 2020, 18:30
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 16.10.2020 Syksyn vikat maastoesteet
Vastaukset: 5
Luettu: 328

Joonan päiväkirja

30-vuotias pappa
14.10.2020 - #janna

Lannerangan välilevynpullistuma. Niin niissä lääkärin vastaanotolta saaduissa pitkäveteisissä papereissa luki, ja niin se itse lääkärikin oli mulle selittänyt. Mä en edes tiennyt, että näin nuorena voi saada välilevyn pullistuman, mutta tänään se epätietoisuus korjattiin hyvinkin nopeasti. Eikä mun suvussa edes ollut erityisen huonoja selkiä, niin en voinut ymmärtää miten se sattuikin osumaan omalle kohdalleni. Joku helvetin välilevyn pullistuma, joka tuli ihan puskista. Oli mulla välillä ollut pientä kipuilua välillä alaselässä, mutta luulin sen olevan vaaratonta ja johtuvan paljosta seisomisesta työpäivän aikana. No eipä ilmeisesti ollut eikä johtunut.

Ja ajoituskin oli maailman paskin. Lääkäri määräsi ratsastuskieltoa ainakin neljä viikkoa näin alkuun akuutin vaiheen ajaksi, ja reilu neljän viikon päästä olisi tarkoitus kisata yhdet kauden tärkeimmistä kilpailuista Theon kanssa. Mun olisi pakko hommata mustalle ruunalle joku ratsastaja, joka liikuttaisi sitä mun ollessa pois kuvioista. Ei Janni siitä ehtisi joka päivä huolehtia oman työnsä ja Robinin liikutuksen lisäksi.


"Musta tuntuu, että oisin joku 85-vuotias papparainen", valitin Jannille köpötellessäni kotini etuovea kohti. "Ne antoi mulle vielä kävelykepinkin, valuttivat sen vähäisenkin nuoruuden tunteen suoraan paskaviemäristä alas."

"No mutta mun mielestä sä oot maailman komein ja kuumin 85-vuotias pappa", nainen nauroi hyväntahtoisesti ja vinkkasi silmäänsä.

"Senkin kelvoton", murahdin naiselle ja yritin tökätä sitä kyynärpäällä kylkeen, mutta sen sijaan kaaduin siihen samaan puskaan, mihin Janni itse oli reilu viikko sitten päätynyt Catun tupareista palatessa.

"Se puska on kokenut niin kovia, että ihme jos on enää hengissä", Janni nauroi eikä tehnyt elettäkään auttaakseen minut ylös.

"Älä mua tänne jätä, ei ollut tarkoitus", anoin armoa. Mä en todellakaan pääsisi itse nousemaan puskasta ylös selän huutaessa hoosiannaa huolimatta siitä tujusta kipulääkityksestä, minkä olin päivystyksessä saanut suoraan suoneen. Ehkä osittain senkin takia päädyin sinne puskaan lääkityksen noustessa päähän.

"Okei okei, onhan tuo nyt aika säälittävää, että pappautuu jo 30-vuotiaana", Janni totesi hymyillen ja kumartui auttamaan mut ylös pusikosta. "Yritetääs nyt selvitä edes tuonne sisälle asti."


Hugo tassutti jälleen iloisesti vastaan meidän saapuessa kotiin. Kotiin, missä Janni koirineen tuntui viettävän nykyään huomattavasti enemmän aikaa kuin omassa kodissaan. Eikä se haitannut mua yhtään.

"Varovasti Hugo, ettei pappa kaadu", nainen kikatti koiralleen, joka yritti pompata mua vasten, mutta sain sen pukattua pois ennen törmäystä.

"Sanokin mua vielä kerran papaksi, niin saat kuulla kunniasi", varoitin naista ja heristin keppiäni. Se juoksi vikkelästi olohuoneen puolelle Hugo kannoillaan, mun jäädessä avuttomana seisomaan eteiseen. Mä en saanut edes kenkiä riisuttua itse, ja jouduin pyytämään naisen takaisin auttamaan.


"Kuinka ihmeessä mä selviän huomenna yksin kotona, kun sä lähdet töihin?" kysyin Jannilta selviydyttyäni sohvalle makaamaan ja saatuani sen kainalooni. "Hyvä kun saan vaatteita vaihdettua itse, saatikka sitten tehtyä yhtään mitään järkevää."

"Hei, sä oot sairaslomalla. Ei silloin kuulukkaan tehdä mitään järkevää ainakaan noin kipeän selän kanssa", se vastasi ja pörrötti hiuksiani. "Mä jätän Hugon sun seuraksi niin et ihan tylsisty."

"Entä Theo? Kuka sen hoitaa ja liikuttaa?" huokaisin muistaessani jälleen hevoseni, jonka olin joutunut jättämään tallille ilman, että olin itse voinut hoitaa sen ratsastuksen jälkeen. "Ei se voi seistä vaan neljää viikkoa, hulluksihan se tulee ja tallin väki myös."

"Mä voin huolehtia sen aina kun ehdin. Ja ehkä sun pitää etsiä sille joku liikuttaja…", nainen pohti hajamielisesti ja kieputteli kiharoita hiuksiani sormillaan. "Miten ois Matias, eikö sillä mennyt ihan kivasti sillä tunnilla Theon kanssa?"

"Se kävi kyllä mielessä… Sillä on jo Usva liikutettavana, mutta ehkä siltä vois kysyä", mutisin muistellessani nuorukaisen ratsastusta.

Se oli pärjännyt hyvin Theon kanssa sen esittäessä kunnon shown jonkin aikaa sitten pitämälläni tunnilla, ja se ratsasti erittäin hyvin. Mä olin todella pitänyt näkemästäni. Siitä voisi olla ainesta ehkä ihan kisakentillekin asti, mikäli en vielä neljän viikonkaan päästä ollut kykenevä ratsastamaan. Mä toivoin hiljaa mielessäni, että pystyisin jo viimeistään parin viikon päästä kiipeämään takaisin satulaan, mutta ainakin tällä hetkellä se tuntui kaukaiselta ajatuksesta selän särkiessä helvetillisesti. Ainakin mulla olisi aikaa koutsata sitä ja vaikka kaikkia vapaaehtoisia meidän tallilta, ja ehkä istuttaa jokunen muukin ratsastaja Theon selkään.

"Mä soitan sille", murahdin huolellisen pohdinnan jälkeen ja yritin nousta sohvalta hakemaan puhelimeni vain todetakseni, että siitä en tulisi nousemaan koko loppupäivänä, ellei olisi ihan pakko. Selkää vihlaisi siihen malliin, että rojahdin irvistäen takaisin sohvalle ja Janni kipaisi hakemaan puhelimeni eteisessä olevan takin taskusta. Vanhuus ei todellakaan tullut yksin.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 13, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020
kirjoittaja Joona
lähetetty Ti 13 Loka 2020, 23:06
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Joonan päiväkirja
Vastaukset: 7
Luettu: 596

Ronjas dagbok

13 – StorFit
13. lokakuuta 2020

#aureen

Catun tupareista oli kulunut yli viikko, ja sen aikana olin seurannut Nitan eloa vaaleanpunaisissa pilvissään Miikansa kanssa. Tosin viikonloppuna ja tänään naisesta ei ollut kuulunut viestiäkään, taisivat vain viettää aikaa yhdessä. Eilen Nita oli ollut mukana treenaamassa esteitä, mutta sen ajatus ei ollut ollut mukana. Meininki sai mieleni väkisin palaamaan tupari-iltaan, josta muistin etäisiä pätkiä Sonian veljestä Steenistä. Viimeisen jengatähtäväni jälkeen olin ollut niin tuiterissa, etten oikein muistanut tapahtumia, mutta jengan jälkeiseltä ajalta muistin, kuinka olin jutellut Steenin kanssa ja tanssinut niin Catun luona kuin baarissa. Liekö me oltiin oltu liian humalassa, mutta mun mielestä se tyyppi oli vaikuttanut sekä kiinnostavalta, että ehkä kiinnostuneelta musta. Ainakin sen herttainen hymy ja suklaasilmien katse oli piirtynyt mun muistikuviin vahvasti, ja kuinka se oli näyttänyt niin kuumalta tanssilattialla.

Ja vaikka olin nähnyt Soniaa tallilla jo useamman kerran, en ollut kehdannut kysyä, antaisiko hän minulle veljensä numeron.

Ja vaikka olin googlannut Svolværin kuntosalit läpi ja löytänyt Steenin kuntosalin ja sen numeron, en ollut kehdannut soittaa siihen. Sillähän saattoi olla työntekijöitä. Eikä mulla ollut mitään sen töihin liittyvää asiaa.

Ja vaikka olin huomannut suureksi yllätyksekseni, että kyseinen kuntosali sijaitsi Strandassa, samassa kaupunginosassa jossa asuin, en ollut poikennut käymään. Olin vain alkanut kulkemaan sen ohi kauppaan. Olin pyöräillyt sen ohi tallille. Vaan tieltä ei nähnyt salin respalle, eikä sieltä varmaan tiellekään sen kummemmin, ja niin en ollut nähnyt Steeniä.

Mutta lukiolaisilla oli syysloma, ja vaikka minun piti tehdä muutama työjuttu, niin mulla oli paljon vapaa-aikaa tällä viikolla. Eilen olimme hypänneet, ja olin tehnyt vielä Ronjan kanssa maastakäsin. Tänään olin ensin istuskellut aamulla taukotuvassa, jossa oli ollut vain Sven, eikä se ollut kovin suulas. Mutta sitten itse Matias oli pölähtänyt paikalle ja istunut reteesti suoraan viereeni sohvalle kysellen viikon takaisista jatkoista. Ja nehän ei kuuluneet sille tippaakaan. Jos jotain illasta muistin, niin Matiaksen kiehnäämisen Ellassa kiinni, ja se ärsytti mua edelleen, koska se katseli ja flirttaili varmaan kaikkia vastaantulevia likkoja. Sääli niitä, jotka otti flirtin henkilökohtaisesti ja meni ihastumaan. Siksi en kauaa kuunnellut abipojan juttuja, vaan häivyin kohti pihattotallia.

Päätin lähteä käymään maastoilemassa. Luna oli lähtenyt Lolan kanssa mukaan, ja olimme käyneet pitkän lenkin metsäpolkuja ja järvenrantoja, unohtamatta paria ylämäkiharjoitusta vuoren juurella. Luna oli yrittänyt tiedustella Steenistä, mutta ei mulla ollut mitään kerrottavaa.
"Käy siellä sen kuntosalilla", se yllytti.
"En mie kehtaa", vastasin punastellen.
"Se varmasti odottaa, että tuut käymään siellä", Luna sanoi. "Eihän se voi ottaa suhun yhteyttä pyytääkseen", Luna pohti.
"Yhtä hyvin se voi tulla etsimään mua tallilta, kuin mie sitä salilta", totesin. "Ja yhtä hyvin se voisi kysyä mun numeron Sonialta, ollaanhan me molemmat tallin ryhmässä."
"Noo kyllä sä löydät sen ennemmin salilta, kuin se sut tallilta, etenkin kun oot aina näissä metsissä", Luna totesi virne kasvoillaan. "Hei tässä on hyvä ylämäki, otetaanko laukkaa?"

Haahuilin omissa ajatuksissani Ronjaa harjaten, kunnes laskimme Ronjan ja Lolan tarhaan.
"Hei, Nitakin uskals laittaa sille Miikalle viestiä, kyl sie uskallat käydä ettimässä Steeniä salilta. Meet sinne vaikka polkee pyörää, ja katot onks se vuorossa", Luna jakoi vinkkejään.
Hmm, ehkä ei ollenkaan niin huono idea.

Kotona söin lounasta ja kävin suihkussa pesemässä hevosen hajut pois. Kuivasin hiukset ja tein siistin ponnarin. Vedin urheilutrikoot jalkaan ja siistin T-paidan villapaitani alle. Ehkä mä menisin salilla käyvästä mimmistä. Jos vaan kävelen itsevarmasti sen pyörän luo, poljen jonkun puol tuntia, ja lähden sit pois. Ainiin, se sali varmaan maksaisi jotain, mietin ja nappasin kortin mukaan. Voi, tämä ei ollut kyllä yhtään mun mukavuusalueella. Onneksi sinne oli lyhyt matka, mietin, kun katselin merelle parvekkeeni ikkunasta.

Vielä vähän ennen salin ulko-ovea mietin, aionko nyt tosissaan mennä sinne, vai vain kävellä taas ohi. Mutta kyllä mä nyt uskaltautuisin. Ei se niin pelottavaa voi olla. Niinpä astuin ulko-ovesta ja nousin lyhyet portaat aulaan. Näin heti, että tiskillä oli joku muu. Olinko tullut tänne ihan turhaan? En mä nyt enää kehdannut kääntyä.
"Hei!" työntekijä huikkasi.
"Moi, ottaisin yhden kertakortin, tai kertalipun", sanoin yrittäen olla mahdollisimman normaali ja vakuuttava.
"Selvä", hän sanoi ja kertoi summan. Maksoin sen, ja samalla hän jatkoi: "Naisten pukuhuone löytyy tuolta, ja sieltä pääsee suoraan salille ja suihkutiloihin. Tässä avain kaappiin."
"Kiitos", sanoin ja lähdin pukkaria kohti. Jaahas, nyt pitäisi keksiä tekemistä tarpeeksi pitkäksi aikaa, jottei se ala ihmettelemään, miksi kävin vaan pikaseen nuuhkimassa paikkaa.

Toivottavasti ne shelyläiset, jotka kävi täällä usein, eivät nyt tulisi vastaan. Tosin olin miettinyt ihan hyvän tekosyyn: kunhan testailin uusia harrastusmahdollisuuksia uudessa kotikaupungissani. Ihan uskottavaa, eikö?

Sitten mä poljin ja poljin, ja aika tuntu kamalan pitkältä. Fillarin näytöllä vilisi numeroita, kellonaika, poljettu matka, poljettu aika, keskinopeus, syke.. En tiennyt, kuinka kauan mun pitäisi polkea. En tiennyt, kuinka korkea syke olisi normaali. Kokeilin pyörän vaihteita ja selailin näyttöä. Silti aika kului niin tuskastuttavan hitaasti.

Onneksi salilla ei ollut juuri muita, joten uskaltauduin kokeilemaan paria muuta laitetta, jotka näytti epäilyttävästi tutuilta yläkoulusta. Ja jotain käsipainoja nostelin kanssa. Sen jälkeen oli viimein kulunut puoli tuntia. Riittäisikö tämä jo? Jos vaan menisin loppuajaksi lämpimään suihkuun? Päätin kuitenkin polkea hetken pyörällä vielä ennen lähtöä, ja pitkän suihkun jälkeen kuivasin jälleen hiuksia. Ulkona oli jo niin viileä, vaikkei kotimatka ollut pitkä.

Jätin hiukset auki, kasasin kamppeeni ja lähdin palauttamaan avainta. Aulassa pysähdyin ja jäin tuijottamaan tiskiin nojailevaa miestä.

Steen.

Nyt se oli täällä, en ollut edes ajatellut, että työntekijä vaan vaihtuisi.

"Hej, ai sie käyt kuitenkin salilla?" Steen sanoi väläyttäen juuri niin hurmaavan hymyn, kuin se oli mielessäni pyörinyt tupareista asti.
"Öhm, en, tai joo, tulin kokeilemaan", takeltelin häkeltyneenä. Olo ei ollut yhtään niin rohkea, kuin useamman viinin ja boolin jälkeen. Steen virnisti, ja viittoi mua kävelemään lähemmäs.
"Turhaan sä siellä oven pielessä värjötät", mies hymyili. "Mä jo mietin, että pitääkö mun kysyä tallipojilta sun numeroa ja soittaa", hän jatkoi naurahtaen. Naurahdin, punastuin ja tuijotin hetken häntä silmiin.
"No, mitäs tykkäsit? Mie voin myyä sulle tästä kausikortinkin", hän sanoi vinkaten silmää.
"Ihan.. cool paikka", vastasin ja mietin sitä, miten olin vain laskenut minuutteja, että koska kehtaan lähteä pois. "En oikein ole kuntosali-ihmisiä, mutta kaikkea sopii kokeilla", sanoin vielä, ennen kuin mies myisi mulle jonkun vuoden kausikortin.

Steen tuhersi jotain pienelle lapulle, ja ojensi sen mulle.
"No jos ei vielä kausikorttia, niin kelpaisko tämä", mies hymyili. Se oli sen numero. Punastuin taas, ja hymyilin samalla kun taittelin numeron ja sujautin sen puhelimeni suojakuoren alle.

Silloin ovi kävi.

Matias. MATIAS. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri se. No, tietenkin se kävi salilla, pitihän sen olla hyvässä kunnossa miellyttääkseen jokaista vastaantulevaa neitoa. Etenkin sitä Ellaansa.
"Kappas, alankin tunnistamaan jo ties kuinka monta vakikasvoa tallitytöksi tai -pojaksi", Steen naurahti. Matias katsoi meitä ja asteli peremmälle.
"Kyllä, täällähän on tuttuja", hän vastasi. "Sut näinkin jo aamulla", se sanoi mun suuntaan. "Vaan enpä ole aiemmin täällä nähnyt", hän jatkoi, ja mietin vain, kuinka pääsisin tilanteesta pois.
"Lomalla on aikaa kokeilla uusia harrastuksia", heitin. "Mutta nyt lähden kotia, täytyy venytellä, ennen kuin menen ihan jumiin", jatkoin, kun kerran sain suunvuoron. "Nähdään", sanoin heti perään, ja koitin osoittaa sen ennemmin Steenille, kuin Matiakselle.

Jos joku oli luullut, että mulla ja Matiaksella olisi jotain, niin näkisi vielä, että se oli teinipojan yksipuolista sekoilua. Mulla oli nyt muuta mielessä, ajattelin, kun luin paperilapulle kirjoitettua numeroa kotiin kävellessäni. Ehkä laittaisin viestiä jo kotiin päästyäni, koska mitä odottaisin? Tai ehkä venyttelisin ensin, niin pääsen huomenna vielä ylös sängystä ja hevosen selkään.

Sitten mietin, että entä jos Steen olisi kysynyt mun numeroa joltain tallilaiselta, ja entä jos se olisi ollut Matias.

Merkintä 12, #Tarinatempaus2020 / 01.10.2020
kirjoittaja Aurora
lähetetty Ti 13 Loka 2020, 22:05
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Ronjas dagbok
Vastaukset: 31
Luettu: 960

Usvan päiväkirja

04.10.2020 - #better

”Sä haiset kyllä edelleen ihan viinalle”, mä huomautin blondille miehelle pussattuamme sen kotitalon edessä Volvon keskikonsolin yli.
”Onneksi sä tuoksut aina ihan kukkasille”, se vastasi niin ilmeettömällä äänensävyllä, etten mä ollut ollenkaan varma, vittuiliko se. Pyöräytin silmiäni varmuuden vuoksi.
”Oot sitten varovainen”, se jatkoi kiivetessään ulos autosta. ”En halua että sulle tai lapselle käy mitään.”
”Mä uskallan epäillä, ettei Usva jaksa harrastaa mitään extreme-liikkeitä. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Jos mä hommaan vaikka jonkun turvavyön, jolla mä voin köyttää itseni satulaan kiinni? Niin sun ei tarvis huolehtia.”
”Ei sekään oo kovin hyvä siinä kohtaa kun se sun jääkarhus kompastuu omiin jalkoihinsa ja lentää kirjaimellisesti turvalleen.”
”Mees nyt siitä kompastelemaan ihan keskenäs”, mä tuhahdin.
”Mähän liikun elegantisti kuin gaselli”, mies väitti nojaten auton oveen. ”Mutta laitat sitten viestiä kun lähdet ja sitten kun tuut takas, niin tiedän että kaikki on hyvin.”
”Kiitos huolehtimisesta, isi”, mä vastasin ja Petter kyllästyneen tuhahduksen saattelemana tuuppasi oven kiinni.
”Heippa.”

Kabelvågin kautta kiertäminen käytännössä kolminkertaisti mun tallimatkani, mutta mä olin silti puoliväkisin heittänyt Petterin kotiin, vaikka se olikin yrittänyt kertoa pääsevänsä aivan hyvin vaikka kävellen. Olin mä sille jotain velkaa kaikesta huolehtimisesta, mitä se oli eilen illalla ja tänään aamulla tehnyt.

Tallilla oli suhteellisen hiljaista. Kävin vilkaisemassa taukotuvassa oliko siellä ketään, mutta sekin oli autio. Varmaan suunnilleen kaikki olivat vielä tähän aikaan potemassa darraa kuka kenenkin kotona, enkä mä epäillyt hetkeäkään etteikö Petterkin olisi painunut takaisin nukkumaan heti kotiin päästyään. Takaisin alakertaan palatessani oli Raffe kuitenkin sidottu käytävälle, ja mä päätin jäädä pitämään sille seuraa siksi aikaa, kun sitä hoitava ihminen palaisi. Pikapuoliin lyhyt blondi saapastelikin takaisin Raffen harjat mukanaan.

Pienen small talkin jälkeen mä lähdin pihattotallia kohti. Usva seisoi tarhassa turpa heinäkasassa, ja mä jouduin hetken maanittelemaan sitä pois paalin ja kavereiden luota.
”Tuus nyt, senkin tukkijäärä”, mä mumisin puoliääneen ja sain kuin sainkin vaalean ponini lopulta mukaan. Sen mammuttikarvaiset jalat olivat puolisääreen mudan peitossa, joten mä päätin harjata vain kriittisimmät paikat ja jättää suojat tällä kertaa talliin. Eihän me oltu menossa kuin käyntilenkille, toivottavasti.

Tekstasin vielä Petterille lähteväni liikkeelle ja talutin sitten ponin kentälle selkäännousujakkaran luo, koska tässä kohtaa raskautta mä aloin olla jo vähän kankea nousemaan kyytiin. Sen olisi ehkä pitänyt toimia jonkunlaisena varoitusmerkkinä siitä, ettei ehkä enää näillä viikoilla kannattanut ratsastaa, mutta mä vähät välitin siitä. Mä olin käytännössä syntynyt hevosen selkään enkä mä aikonut minkään tyhmän raskauden pysäyttää mua. Samaan aikaan mä tiesin varsin hyvin, että tää saattoi olla viimeinen kerta tammani kyydissä muutamaan kuukauteen. Siitä haikeana mä päästin ohjat pitkiksi ja siirsin Usvan käyntiin kohti meidän suosikkipolkuja.

Usvalla oli sen verran virtaa, että se lähti aika reippaaseen tahtiin liikkeelle pihasta, mutta malttoi kuitenkin pysyä käynnissä ja hidastikin kääntyessämme polulle kohti Stor Kongsvatnetin pohjoispuolta. Sade vihmoi kevyesti tamman turkkia ja aurinkolipastani huolimatta myös mun naamaa, joka oli ainut kohta musta, jota en voinut peittää sadevarusteilla. Viimeisiä keltaisia lehtiä tippui hiljalleen puista polulle eteemme, eikä linnutkaan enää laulaneet kaukaista lokkien kirkunaa lukuunottamatta. Mä rakastin syksyä, vaikka tämä olikin ehkä pelottavin syksy mun elämässä tähän mennessä. Viimeinen syksy, ennen kuin musta tulisi äiti.

Brynhildin kohdilla sade alkoi vähän kiihtyä, joten keräsin Usvan ohjat käsiini ja laitoin sen ravaamaan vähän matkaa. Keventäminen ei kuitenkaan tuntunut enää kovin miellyttävältä, eikä harjoitusravi varsinkaan, joten siirsin tamman nopeasti takaisin käyntiin ja kehoitin sitä vain kävelemään vähän reippaammin.

Vaikka mä olinkin vähän surullinen siitä, etten todennäköisesti enää tämän vuoden puolella ratsastaisi, tämä oli tehnyt mulle ihan hirveän hyvää. Ei ollut mitään parempaa tapaa selvitellä ajatuksiaan kuin hypätä tutun hevosen selkään ja suunnata sen turpa kohti tuttuja metsäpolkuja. Tulisipa kevät pian.


Merkintä 5, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 3.10.2020
kirjoittaja Beata
lähetetty Ti 13 Loka 2020, 21:22
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Usvan päiväkirja
Vastaukset: 12
Luettu: 732

# Tallikirja 2017 -->

Taukohuoneessa tuoksui tuore kahvi, joten luovin tieni heti ovesta sisään astuessani ensimmäiseksi kahvinkeittimen luo ennen kuin edes vaivaannuin katsomaan, ketä tilassa mahdollisesti oli.

Sven istui pöydän ääressä, mikä sai minut vain tuhahtamaan, mutta sohvalla istuvan sinihiuksisen näkeminen sai aikaiseksi leveän hymyn ja tietenkin kupin täytettyäni suuntasin kulkuni Auroran viereen sohvalle.  
"Noooh", sanoin maireasti Auroran mulkaistessa minua happaamaan sävyyn. "Mites meni tupareiden jatkot?"
En ollut Catun tupareiden jälkeen nähnyt naista kuin vilahdukselta jossain koulun käytävällä, joten pakkohan tämä tilaisuus oli käyttää hyväkseen. Niin tyhmä en kuitenkaan ollut, että olisin naisen työpaikalla udellut oliko käynyt flaksi vai ei.

"Hyvin" Aurora vastasi lopulta vältellen katsettani. Vai että hyvin.
"Mmhmm, sen Steeeeenin luotako heräsit?" heittelin vettä myllyyn vaikka tiesin, että siitä seuraisi vain syvää huokailua sekä silmien pyörittelyä.
Kyllähän mä niiden vilkuilun puolin ja toisin olin huomannut! Siitä syystä olisin itsekin halunnut lähteä ns. vahtimaan tilannetta baariin saakka, mutta Ella oli ollut sen verran hyvässä kuosissa, että oli parempi lähteä saattelemaan sitä kotiin siinä vaiheessa, kun Catun naapuri oli tullut valittamaan melusta.
Ellan kanssa mä sinne olin tullut ja hyvänä kaverina olin huolehtinut sen myös kotiin saakka.

"Mistäs itse? Ellan luota?" Aurora nakkasi takaisin vastaamatta kysymykseeni.
Niin, olinhan mä toki Ellan luota herännyt. Blondi oli sammahtanut lähes samantien mun kainaloon, kun Beatan Volvo oli nytkähtänyt liikkeelle ja herännyt kunnolla vasta siinä vaiheessa, kun olin Petterin avustuksella taluttanut sen kotiovelle.
Petter oli mulkoillut mua sen näköisenä kuin olisi luullut mun käyttävän Ellan humalatilaa jotenkin hyväkseni. Mä olin kyllä kusipää toisinaan, mutten todellakaan niin kusipää!
Olin luvannut Petterille, että me pärjättäisiin kyllä ja sen sijaan, että mies olis taluttanut minut vaikka korvasta pitäen takaisin Volvoon, se oli käännähtänyt kannoiltaan ja jättänyt mut huolehtimaan Ella sänkyyn saakka.

"Mistäs muualtakaan", vastasin sinihiuksiselle naiselle.
Sitä mä en kuitenkaan alkanut selittämään, että huonovointisen Ellan sänkyyn peiteltyäni olin käynyt etsimässä ämpärin blondin sängyn viereen, hakenut sille vettä keittiöstä ja sen jälkeen käpertynyt luokkatoverini päiväpeittoon maton päälle ja vahtinut, ettei se ainakaan tukehtuisi mahdolliseen oksennukseen tai jotain.
Elossa oltiin molemmat herätty. Siinä krapulassa kyllä hetkittäin toivoi, ettei olisi herännyt ollenkaan.

Aurora vain hymähti, sipaisi sinisen hiussuortuvan korvansa taa ja nousi ylös. Kyllä nuo tallivaatteetkin naisen kropalle kunniaa teki, mutta en voinut olla miettimättä miltä se oli näyttänyt siinä pikkumustassa...
Siinä vaiheessa muistin myös Svenin läsnäolon ja hymyilin miehelle leveästi, kun huomasin sen katsovan meidän suuntaan mitäänsanomaton ilme kasvoillaan. Ihan niin kuin se ei itse vilkuilisi tallityttöjen takapuolia ikinä.

Tai no, ainakin Catun. Hyvä pylly oli sekin.

Merkintä 6 / #tarinatempaus2020 / aloituspvm. 2.10.
kirjoittaja Matias B.
lähetetty Ti 13 Loka 2020, 20:46
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

Bumin päiväkirja

13.10.2020
xoxo Anie 1HM


”Kuka otti sen pullon eilen esille?” narisin aamulla, kun lusikoin myslejä väkisin kulhosta naamariin.
”Se taisit olla sä itse”, Sirus muistutti yllättävästi virkeämpänä kuin mä.
Irvistin sen vastaukselle ja yritin huuhtoa kurkkuun juuttuneet myslit teellä alas. Kahvia tähän tilanteeseen olisi tarvittu, mutta veljeni ei ollut ostanut kahvinkeitintä, vaikka sen piti. Me oltiin asuttu asunnossamme nyt kaksi viikkoa. Muuttolaatikoita oli yhä siellä sun täällä, eikä niiden purkaminen tuntunut tapahtuvan kuin itsestään.

”Meidän pitäisi jo mennä”, Sirus katsoi kelloa.
”Oikeastaan meidän olisi pitänyt lähteä kolme tuntia sitten.”
”Vielä parempi. Halusitko sä sen hevosen vai et?”
”Me ollaan ostettu se jo!”
”No, vauhtia sitten, että päästään hakemaan se!”

Marisin, kun nousin ylös ruokapöydän äärestä ja heitin myslikulhoni tiskialtaaseen. Sen pohjalle jäi vielä muutama lusikallinen, mutta en saisi sitä kamaluutta enää yhtään alas. Kävin vielä harjaamassa hampaani ja sukaisin hiukseni ponnarille. Sen jälkeen me viimein lähdettiin. Meistä tosin kumpikaan ei ollut täysin ajokuntoisia, mutta ne olivat niitä pieniä murheita, jos poliisit sattuisivat pysäyttämään. Kuten myös se, että Siruksella ei varsinaisesti ollut sopivaa kohtaa ajokortissa, joka sallisi trailerin vetämisen. Silti se istahti ensimmäisenä kuskin paikalle. Me vaihdettaisiin sitten ennen lautalle nousua.

Onneksi lautalla me molemmat saatiin otettua pienet päikkärit ennen kuin rantauduimme automme sekä lainatrailerin kanssa. Matka Lofooteilta Fauskeen kesti viisi tuntia. Meiltä seitsemän, koska me pysähdyttiin melkein joka toinen tunti vessaan tai juomaan kahvia. Krapulassa ajaminen ei ollut kovinkaan hyvä idea sitten kuitenkaan. Mutta minkä me sille mahdoimme?

Fauskeen päästyämme satoi vettä. Vedin Helly Hansenin hupun päähäni, kun astuimme sisään pienen ratsastuskoulun talliin. Tietenkään tuleva (ja nykyinen) hevosemme ei ollut mikään sellainen, joka olisi kiertänyt tuntitolkulla opettamassa alkeistaitoja joillekin kylkiä potkiville junnuille. Sen sijaan Bomullburr (kyllä, nimi oli yksi syy, miksi olin koeratsastanut sen useammankin kerran) eli Bumi oli yksityinen Fausken ratsastuskoulussa. Toinen syy miksi olin koeratsastanut tamman oli sen sukupuoli joo, mutta tärkeämpi yksityiskohta väritys! Hei! Kuka olisi voinut vastustaa kirjavaa hevosta?

Mua ei missään nimessä haitannut, että Bumi oli tilasto. Enemmän mä tykkäsin siitä, että se oli ihan jeppis kaikessa. Mä en tarvinnut mitään GP-tason este- tai kouluhevosta. Ihan perusjannu riitti.
”Kaikki on valmiina”, Bumin entinen omistaja, jonka nimen jo unohdin, kertoi. ”Olen pakannut varusteet mukaan ja vähän tuttuja rehuja, ettei heti tule järkyttävää muutosta ruuan suhteen.”
”Kiitos”, vastasin ja tökkäsin Sirusta. ”Kanna ne autoon.”
”Kanna ite. Mä voin tuoda hevosen.”
”Haha, hyvä vitsi velipoika”, nauroin. ”Haluan nähdä, kun saat sen traileriin.”

Sitä en tiedä olisiko Sirus saanut Bumia traileriin, mutta sai se ne kaksi kassillista tavaraa meidän Subarun peräluukkuun, vaikka lainatrailerin akseli oli tiellä. Sillä välin mä lepertelin Bumille, joka vaikutti olevan tänään hyvällä tuulella. En vielä tuntenut tammaa kovin hyvin, mutta mitä sen käytöksestä olin kuullut, niin se kyllä kertoi mielialansa selkeästi. Taputin Bumia kaulalle, kun naksautin riimunnarun sen riimuun. Tammalla oli päällään jo kuljetussuojat sekä kaksi loimea päällekkäin. Toivottavasti se siten tarkenisi takaisin Lofooteille saakka.

Me ei turhia kuhnailtu, kun Bumi talutettiin sisään traileriin. Tai no, ei oltaisi kuhnailtu, jos tamma olisi mielellään kävellyt tuntemattomaan boksiin. Siihen vaadittiin lopulta puolen tunnin suostuttelu ja entisen omistajan taluttaminen. Siellä se kirjava pylly kuitenkin keikkui, kun nostimme rampin ylös. Kättelimme entisen-omistajan-jonka-nimeä-en-muistanut ja lähdimme takaisin pitkälle kotimatkalle.

Jälleen me pysähdyttiin useasti, mutta tällä kertaa Sirus ei saanut ajaa. En mä sentään niin vastuuton ollut, että olisin antanut kortittoman veljeni vetää traileria, jossa oli hevonen kyydissä! Mä olin sentään vastuuntuntoinen nainen.

”Aah, viimeinkin! Kotipiha!” mä hihkaisin, kun pysäytin auton Shelyesiin pihaan.
”Oli liian pitkä matka”, Sirus valitteli.
”Saatiin kuitenkin hevonen mukaan!”

Kello oli siinä vaiheessa jo puoli kymmenen illalla. Ihan vain sen takia, että aamulla lähtö oli hieman venynyt. Olin ilmoittanut asiasta kyllä Jassulle, jota ei ollut haitannut. Eihän me kyllä oltaisi voitukaan jäädä mihinkään yöksi vain, jotta saisimme hevosen sisälle talliin aamulla. Sitä paitsi iltavuorolainen sai kaiken valmiiksi kymmeneltä, joten meillä olisi puoli tuntia aikaa saada kaikki sisälle hevosta myöden.

Jassu itse oli tänään onneksi iltavuorossa, joten asiat hoituivat hyvin. Me otettiin Bumi pois trailerista ja mä kävin taluttamassa sitä hetken aikaa kentällä. Olihan sekin joutunut seisomaan trailerissa useamman tunnin. Tammasta kyllä huomasi, että se oli hieman rasittunut matkustamisesta. Sain talutettua sitä valaistulla kentällä vähän löyhemmällä narulla, vaikken ihan uskaltanut antaa kaikkea löysää.

Kahdenkymmenen minuutin kävelyttämisen jälkeen, mä vein Bumin talliin. Sen karsina oli aivan satulahuoneen vieressä toisen kirjavan tamman vieressä. Karsinan ovessa oleva liitutaulu osasi kertoa, että hevosen nimi oli ”Dante”. Ei kovin tammamainen ja menin takuuseen, että suuri puoliverinen oli tamma.
”Voitko jättää lapun, ettei sitä viedä vielä pihalle aamulla?” pyysin Jassulta. ”Tulen viemään sitä itse kävelylle.”
”Jos heräät krapulasta”, Sirus mutisi ja potkaisin veljeäni sääreen. ”Au!”
”Laitan viestiä aamuvuorolaiselle”, Jassu lupasi huvittuneena.

Niine hyvineen me jätettiin lainatraileri pihaan ja lähdimme takaisin kotiin. Kaikesta huolimatta me kerrankin olimme niin väsyneitä, että suihkun jälkeen me molemmat kaaduttiin suorin jaloin sänkyihimme.

Merkintä 2, #Tarinatempaus2020 / aloituspäivä 8.10.2020
kirjoittaja Løken
lähetetty Ti 13 Loka 2020, 19:01
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Bumin päiväkirja
Vastaukset: 6
Luettu: 246

Nitan päiväkirja

13.10. - Hyvästi

Kun Miika lauantaina ensimmäisen kerran yöpyi mun luona, ei me sen jälkeen oltu kuin pieniä hetkiä erossa toisistamme. Sunnuntaina oli Danten vapaapäivä, joten me puolestamme vietimme päivän sängyssä makoillen ja toisiimme tutustuen. Maanantaina alkoi syysloma, joten kävimme aamupäivällä elokuvissa ja syömässä, ja illalla me haimme Miikan tavarat miesten majoituspaikasta Svolværiin. Rasmus lupasi hakea veljensä kotoani ennen kotimatkaa.

Maanantaina reissulaisilla oli vielä yksi sovittu lomakohde, joten itse jäin viettämään kotipäivää. Tai olisin jäänyt, mutta puolen päivän jälkeen Sonia laittoi viestiä ja kysyi, jos joku olisi lähtenyt hänen kanssaan treenaamaan esteitä. Esteharjoittelu olisi Dantelle hyväksi, sen kanssa oltiin hypätty vain muutaman kerran Norjassa asuessamme, joten ilmoitin meidän mukaan ja jäin odottamaan samaan aikaan innoissani ja kauhuissani tulevia treenejä.

--------

"No höh, mä odotin, että olisit tuonut sen Miikan näytille", sanoi Aurora, kun olin harjaamassa Dantea.
"Niillä oli muuta menoa tänään. Mutta ehkä ehdit nähdä sen myöhemmin, se lupasi tulla hakemaan mut tallilta", sanoin Auroralle hymyillen. En mä Miikaa mitenkään yrittänyt piilotella, oikeasti olisin halunnut huutaa koko maailmalle, miten ihanaan ihmiseen olinkaan tutustunut, mutta se toinen osa mun päässä huusi kilpaa, että turha tätä on levitellä, ylihuomenna se kaikki olisi jo ohi.
Kerroin Auroralle Dantea hoitaessani meidän viikonlopusta ja yhteisestä ajasta, enkä voinut olla hymyilemättä.
"No hei, mietis nyt hetki. Se käytännössä muutti viimeisiksi päiviksi sun luokse asumaan ja sehän on selvästi ihan rakastunut. Ei tuo ihan pelkältä lomaromanssilta kuulosta", sanoi Aurora kiusoittelevasti hymyillen ja lähti sitten hoitamaan Ronjaa valmiiksi tunnille.

Auroran sanat pyörivät päässäni, kun yritin keskittyä Danten kanssa esterataan. Välillä huomasin jääneeni kävelemään ympyrää pidemmäksi aikaa, välillä taas en pystynyt keskittymään hyppyihin ollenkaan.
"Nitaaaa, jos et hyppää niin älä jää seisomaan esteen eteen", herätti Sonia mut ajatuksistani ystävällisellä huomautuksella naurahtaen.
"Aa, sori!" sanoin ja siirryin sitten sivummalle.

Niistä treeneistä ei tullut mitään.

--------

Sitten tuli tiistai, aivan liian äkkiä. Aamulla me heräsimme Miikan kanssa, teimme yhdessä aamupalaa, kävimme suihkussa ja makasimme puolipukeissa sängyllä. Ja nauroimme. Mä rakastin sitä, kuinka mä pystyin olemaan niin oma itseni miehen seurassa, jonka olin tuntenut vasta reilun viikon. Kuinka se sai mut hymyilemään ja nauramaan ja kuinka se katsoi mua silmiin. Kuinka mä tunsin todella voimakkaasti, että tässä mun kuuluikin olla, ei missään muualla.

Sen sijaan, että me olisimme harmissamme laskeneet tunteja siihen, millon Rasmus tulisi hakemaan Miikan, me käytimme jokaisen hetken hyvin. Miika katsoi mua silmiin, mä suutelin. Mä kosketin Miikaa, se kosketti mua takaisin. Mä hautauduin miehen kainaloon makaamaan, se rutisti mut itseään vasten. Ja sitten kello tuli viisi.

"Tosi kurjaa, että te lähdette jo", mä sanoin vihdoin, kun Miika laittoi ulko-ovella kenkiä jalkaan.
"Mä tiedän. Äh...", se sanoi harmistuneena ja otti mut jälleen voimakkaaseen halaukseen.
"Mä en tahtoisi lähteä", se sanoi hiljaa. Mä tunsin miehen pulssin. Se hakkasi ihan tuhatta ja sataa. Mies piti musta kiinni, ja ensimmäistä kertaa viikon aikana mä ymmärsin, että Miika oli yhtä lailla herkkä ja haavoittuvainen ihminen. Se ei ollut pelkkää turvaa, tukea ja iloa, vaan myös haikeutta ja surua. Ja jotenkin mä olin onnellinen, että sain olla siinä vastavuoroisesti sen tukena.
"Mut mun on nyt ihan pakko", se sanoi ja astui hieman taaksepäin pitäen musta vielä kiinni. Miika katsoi mua silmiin, ja se hetki tuntui pidemmältä, kuin mikään hetki mun elämässäni. Mies painautui aivan lähelleni ja antoi varovaisen suukon.
"Ollaan yhteyksissä", se sanoi ja otti sitten hymyillen askeleen poispäin. Mäkin hymyilin.
"Moikka", se sanoi ovella, vilkutti ja kääntyi ympäri. Mä vilkutin takaisin ja katsoin, kuinka ovi Miikan perässä sulkeutui.

Vaikka kuinka kovasti yritin järkeillä tilanteen ja muistuttaa itseäni siitä, että näin tämän pitikin koko ajan mennä ja että kyseessä oli Miikalle todennäköisesti vain pelkkä lomaromanssi, mä olin aivan rikki. Sillä hetkellä, kun ulko-ovi sulkeutui, mä romahdin lattialle itkemään. Muhun sattui.

--------

Merkintä 13, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 01.10.2020
kirjoittaja Nita
lähetetty Ti 13 Loka 2020, 17:30
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Nitan päiväkirja
Vastaukset: 27
Luettu: 969

Figaron päiväkirja

Vuoristorata
10.10.2020

#svella

Mulla oli huono päivä. Se ei ollut epätavallista, vaan tuntui olevan nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. Joka aamu heräsin ajatellen, että ehkä tänään kaikki mun ongelmani olisivat kadonneet kuin tuhka tuuleen, Figarolla olisi taas elämäniloa, mä olisin ylioppilas ja Svenin lämpimät käsivarret olisivat kietoutuneet tiukasti mun ympärille.

Vielä yhtenäkään aamuna mun toiveet eivät olleet toteutuneet. Silmien avaamisesta lähtien mua masensi, ahdisti ja stressasi niin, että päänsärkyä helpottavasta Panadolista oli tullut jo vakiokaveri aamupalalle kahvin ja appelsiinin kanssa. Kävelin kuin zombi, selasin historiankirjoja ajatukset jossain aivan muualla ja menin nukkumaan yhdeksältä illalla. Astlyr Myhrvold, joka oli meidän abibussin johtaja, oli alinomaan pommittanut mua viesteillä, joissa se tivasi, miksi mä en ollut osallistunut niiden kokouksiinkaan sovitusti.

“Oletko sä edes mukana enää?” se oli tekstannut pistävästi tänäkin aamuna. “Ainahan sä oot ollut tollanen hikipinko, mutta milloin susta tuli noin helvetin tylsä? Luojan kiitos mä olen meidän bussipomo sun sijaan.”

Enkä mä ollut edes vaivautunut vastaamaan sille mitään. Kevät ja russefeiring oli mun mielessä niin kaukaisia, etten ollut siunannut sille vielä ajatustakaan. Tuntui, että ylipäätään tästä syksystä ja koko ajan lähestyvästä kaamoksesta hengissä selviäminen olisi mun kohdalla suoranainen ihme.

Jossain satunnaisessa mielenhäiriötilassa olin mennyt ilmoittautumaan vielä uudelle vakiotunnillekin, mikä tarkoitti sitä, että mulla oli nyt ratsastustunteja kolmesti viikossa ja sen lisäksi Figaron liikutus muinakin päivinä, vaikka kaiken järjen mukaan mun olisi pitänyt vältellä koko tallia ja hankkia ponillenikin joku mua osaavampi ratsastaja. Halusin kuitenkin uskoa siihen, että vielä jonain päivänä meidän yhteistyö sen rautiaan kanssa toimisi, ja se vaati sitä, että mä kehittyisin. Niin ratsastajana kuin hevosenkäsittelijänäkin.

Tänään ei silti ollut se päivä.

Figaro liikkui kuin täi tervassa ja mä purin hammasta. Olin hiestä aivan läpimärkä, vaikka kolkko syystuuli puhalsi viileää ilmaa läpi maneesin paperinohuiden seinien. Muut ryhmäläiset saivat ratsastuksen näyttämään niin helpolta, että niiden hevoset tuntuivat liitelevän ilmassa koskettamatta kavioilla ollenkaan maahan.

“Milloin teillä olikaan se eläinlääkäri?” Jassu kysyi silitellen Figaron kaulaa huolestuneena tunnin jälkeen.

“Huomenna”, vastasin ja laskeuduin alas ponini selästä. “Toivottavasti tällä kertaa löytyy jotain konkreettista. Mulla alkaa olla huumorintaju lopussa.”

“Ymmärrän”, Jassu totesi empaattisesti. Eihän kukaan hevosenomistaja toivonut tällaista tilannetta itselleen.

Osaisitpa sä puhua, huomasin ajattelevani, kun talutin kaulaansa pitkänä ja matalana lepuuttanutta Figaroa maneesista takaisin talliin. Poni huokaisi raskaasti kuin olisi itse toivonut samaa. Kaikki olisi ollut niin paljon helpompaa, jos se olisi voinut itse kertoa, mikä sitä vaivasi, ja mitä mä tein sen kanssa väärin. Jatkuva arvailu tuntui täysin hyödyttömältä spekuloinnilta ja siltä kuin olisin yrittänyt etsiä neulaa heinäsuovasta. Käytännössä ruunan oireilu saattoi johtua mistä vain hiekansyönnistä huonoon satulaan ja jalkakipuihin, ja voi, miten mä toivoinkaan, että tästä lopulta selvittäisiin vain jollain lyhyellä psylliumkuurilla.

Riisuin apaattiselta poniltani varusteet, jotka nakkasin sen karsinan eteen odottamaan loppusijoitustaan satulahuoneeseen. Raahasin pölyharjaa kiiltävän rautiaalla turkilla ja rapsutin Figaroa paikoista, joista tiesin sen pitävän, mistä sen ilme kirkastui edes hetkeksi. Se sai mutkin hymyilemään. Pienet asiat, jotka tein oikein, olivat kasvattaneet viime aikoina merkitystään valtavasti koko elämän ollessa muuten pelkkää vuoristorataa.

Hymy hyytyi silti nopeasti, kun viereisestä karsinasta alkoi kuulua Amiran ja Catun iloinen kaakatus. Olin toivonut pääseväni pakoon ennen kuin iltatallia alettaisiin tehdä, mutta Catu tuntui olevan tallilla aina. Totta kai se oli, ja kaikki pitivät siitä. Ne juttelivat viime viikonlopun bileistä, joista mä en ollut selvinnyt edes jatkoille. Matias oli yllättäen lähtenyt mun mukaan, ja mä olin melkein sammunut sen kainaloon Beatan auton keskipenkillä. Toivoin, etten ollut möläyttänyt sille mitään typerää siitä, kenen olisin halunnut sen paikalla olevan.

Puhe viereisessä karsinassa vaimeni, mutta mä en silti voinut olla kuulematta. Kunpa olisin.

“Mä päädyin Svenin luokse yöksi”, Catu kihersi innoissaan kuin pieni lapsi, ja kaikki mun sisälläni muuttui nestemäiseksi typeksi. Lopetin Figaron harjaamisen kuin seinään, tempaisin karsinan oven auki ja iskin sen kiinni vähän liian suurella voimalla. Marssin ulos tallista valtavan ahdistuksen vallatessa taas mun kehon jokaisen solun.

Totta kai Catu päätyi Svenin luokse yöksi. Ne olivat pari, kaikkihan sen näki, ja parit tekivät niin. Kuva niistä kahdesta suutelemassa ilmestyi mun eteen eikä kadonnut, vaikka mä ummistin silmäni tiukasti kiinni. Valuin tallin seinää pitkin kyykkyyn ja huomasin taas unohtaneeni, kuinka hengitettiin. Sen muisteleminen muuttui aina vain vaikeammaksi, mitä enemmän kiharoita hiuksia ja sinisiä silmiä ilmestyi mun aivoihini. Lämpimät käsivarret kietoutuivat varmaan tänäkin yönä jonkun toisen ympärille. Mun teki mieli huutaa, mutta en huutanut.

Mä itkin.

Merkintä 7, #tarinatempaus2020, 2.10.2020
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Ti 13 Loka 2020, 16:29
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Figaron päiväkirja
Vastaukset: 8
Luettu: 496

Figaron päiväkirja

Aikapommi
9.10.2020

#hakaristian #NVRK2020


Figaron käytös ei ollut edelleenkään liikahtanut suuntaan tai toiseen. Koko poni oli ollut mulle tähän asti yksi iso suru ja murhe, vaikka kaiken olisi pitänyt olla ihan toisin, eikä tämänpäiväinen tuntikaan ollut mennyt sen kaksisemmin. Mä en ymmärtänyt. Aina kun vilkaisin rautiaaseen ruunaan päin, mun mahassa muljahti ja mielessä alkoi mantran lailla kaikua Miriam Meisfjordin tiukka tokaisu viikon takaisen valmennuksen loppukaneetiksi:

“Sinuna en kyllä starttaisi NVRK:n ratsastuskoulumestaruuksissa ollenkaan. Jos nyt välttämättä tahdot sinne mennä, suosittelisin kokeilemaan korkeintaan helppoa C:tä.”

Pahinta oli, että mä olin jo ilmoittautunut sinne. Heti, kun Figaro oli saapunut; innoissani siitä, että nyt mulla oli vihdoin Blondille seuraaja. Huokaisin ja katsoin poniani jälleen. Sen silmät eivät enää olleet kärsivälliset ja toiveikkaat kuin koeratsastuksessa. Sen silmät olivat surulliset, väsyneet. Se kertoi, että se ei ollut valmis kilpailemaan.

“Ihan kuin se olisi rikki jostain”, kuin tyhjästä mun taakse ilmaantunut Katya tuumasi arvioiden. Mun maha muljahti ympäri uudemman kerran, kun rekisteröin kiharatukkaisen tytön kasvot, enkä tiennyt, johtuiko se siitä, miten paljon mua sattui ajatus mahdollisesti rikkinäisellä ponilla treenaamisesta vai siitä, että mä olin viimeiset kolme päivää miettinyt kuumeisesti Hannen kanssa käytyä keskustelua ja sitä, kertoisinko Katyalle vai en.

“Niin”, totesin. “Mä kyllä varasin ajan Birgitille heti, kun se Meisfjord käski. Se on ylihuomenna.”

“Hyvä”, Katya vastasi pää kallellaan nojaillen karsinan oveen. “Mites ne kisat? Niihin on kuitenkin enää kuukausi.”

“Pakko kai ne on perua. Ellen sitten taas tuu jollain Hillalla”, irvistin muistellen Seppele Cupia, joka oli ollut ihan täydellinen floppi. Mä olin ratsastanut kuin muissa maailmoissa ja Hilla toiminut sen mukaisesti. Epäonnistumisista oppi, mutta mä olisin kyllä kaivannut tähän väliin niitä onnistumisiakin.

“Jep. Vaan eipä meillä Jätkänkään kanssa odotukset ole kovin korkealla. Se Kalla Cup ei mennyt ihan nappiin”, Katya naurahti sitten. “Syytän Christiania. Se ei ollut varsinaisesti kovin hyvä kisahoitaja.”

Mulla oli vaikeuksia pitää naamani peruslukemilla. En voinut sietää epärehellisyyttä, ja Christianin touhut olivat olleet suorastaan oksettavia. Kaiken kruunasi tämä kisahoitajakeissi ja se, että Jätkän sijaan poika oli päätynyt lopulta hoitelemaan jotain aivan muuta. Olin alusta asti tiennyt Christianin olevan lipevä naistennaurattaja, johon kenenkään ei olisi pitänyt sekaantua kuin kaverina, mutta tämä tempaus oli mennyt yli.

Ja se tästä tekikin niin vaikeaa. Kaverina se oli mahtava tyyppi, joka osasi piristää päivää typerillä jutuillaan. Kyllä mua jossain kaiken muun alla sattui Christianin menettäminen, mutta toisaalta, tarvitsinko mä sellaista ihmistä elämääni? Ihmistä, joka käytti muita häikäilemättömästi hyväkseen leikkien niiden tunteilla ja kantamatta lopulta vastuutaan.

Vilkaisin Katyaa, joka silitti Figaron turpaa leperellen sille hiljaa. Se oli upea nainen niin sisältä kuin ulkoakin ja todella ansaitsi elämässään kaikkea muuta kuin paikan Christianin pelinappulana.

“Kuule”, köhäisin lopulta kohteliaasti. “Mikä se sun ja Christianin juttu on tällä hetkellä?”

Katya naurahti kuivasti.

“En mä oikein tiedä. Me sovittiin, että edetään rauhassa ja matalalla profiililla”, kiharatukkainen tyttö sanoi sitten, ja mun teki mieli ravistella sitä hartioista huutaen, että Christianille sellainen todennäköisesti tarkoitti käytännössä villiä sinkkuelämää. Olisin voinut pistää vaikka pääni pantiksi siitä, että matalalla profiililla ja rauhassa oli suora lainaus sen pojan suusta sitoutumiskammon nostettua päätään.

“Okei”, kohautin olkiani. “Mä vaan ajattelin, kun…”

Sanat juuttuivat kurkkuun ja Hannen kasvot ilmestyivät mun ajatuksiin. Hannen, joka oli ehdottomasti mun hyvä ystäväni, jonka en halunnut joutuvan pulaan. Mutta kun Katyan otsa rypistyi, ja se veti kätensä puuskaan, mä tiesin, etten enää voinut juosta pakoon. Olin umpikujassa, ja Katya oli mua jahtaava leijona.

“Kun mitä?” se tivasi tiukasti.

“Mä juttelin Hannen kanssa yksi päivä”, nielaisin. Sydän tuntui hyppivän jossain kurkussa asti, kun Katyan tiivis tuijotus lävisti mun sielua.

“Ja?” Katya odotti, kun mä rukoilin ylempiä voimia armahtamaan viestintuojaa tällä kertaa.

“Ja se kertoi olleensa Christianin kanssa silloin Kallassa”, henkäisin vähän turhan dramaattisesti.

Olleensa sen kanssa?” Katya vaati tarkennusta painokkaasti.

“Enkä mä nyt puhu mistään ihan viattomasta hengailusta”, vilkuilin ympärilleni lähes kuiskaten.

Katya näytti lievästi ilmaistuna tyrmistyneeltä. Sen silmät salamoivat ja olemus liekehti rovion lailla. Sen koko vartalo liikehti hermostuneena, ja olin aika varma, että se olisi voinut tappaa jonkun.

“Ei jumalauta”, siltä pääsi ennen kuin se marssi päättäväisesti tiehensä tennareiden kopistessa vasten tallin kivilattiaa kuin aikapommin tikitys.

Merkintä 6, #tarinatempaus2020, 2.10.2020
kirjoittaja Ella-Amalie
lähetetty Ti 13 Loka 2020, 13:21
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Figaron päiväkirja
Vastaukset: 8
Luettu: 496

Theon päiväkirja

Vastoinkäymisiä
13.10.2020

Yks, kaks, kol ja hyppy, laskin askeleita hiljaa mielessäni ja mukauduin vartalollani liikkeeseen mustan ruunan ponnistaessa okserin ylitse. Se liiteli sen ylitse helpon tuntuisesti ja taputin ruunaa tyytyväisenä sen laukatessa kenttää ympäri. Se oli tehnyt tänään hyvää työtä treenatessamme pientä rataa ratsastuskoulujen piirinmestaruuskisoja ajatellen. Olihan niihin vielä aikaa, mutta parempi oli aloittaa valmistautuminen jo ajoissa. Kesällä ja syksyllä ei kisamenestystä paljoa tullut ja yhteinen sävel oli ollut hukassa, joten treenaaminen oli vielä tärkeämpää. Vaikka olihan se tärkeää ihan aina.

"Nostatko vielä vähän?" pyysin Jannia, joka ystävällisesti oli lupautunut nostelemaan esteitä treenin ajaksi. Se nyökkäsi ja lähti kentän reunalta kohti lähintä estettä.

Katselin välikäyntejä kävellessämme Ellan ja Figaron menoa, jotka olivat kentällä samaan aikaan, koulutreenin merkeissä. Rautias ruuna näytti ehkä ulkoapäin ihan hyvältä, mutta tarkemmin katsoessa se ei näyttänyt yhtään hyvältä. Se pureksi kuolainta hermostuneena ja häntä viuhtoi edestakaisin pohkeen hipaistessakaan herkkäsieluisen ponin kylkeä. Se oli myyntivideolla näyttänyt todella hienolta liikkuessaan oikeinpäin ratsastajansa alla, ja koeratsastuskin oli mennyt hyvin.

Jokin oli kuitenkin muuttunut Ellan ostaessa Figaron ja sen muutettua Shelyesiin. Reilu viikko sitten ne olivat olleet pitämälläni tunnilla mukana ja se oli sujunut ihan mukavastikin loppua kohden, mutta muutama päivä sen jälkeen oli ollut Miriamin valmennus, missä ratsukko oli saanut jälleen kylmää kyytiä. Mua niin harmitti Ellan puolesta. Uuden ponin omistamisen pitäisi olla ihanaa ja kivaa ja maailman paras juttu, mutta se ei todellakaan ollut. Blondi oli melkein riemusta kiljuen ilmoittautunut jo maarraskuun puolella pitämälleni puomitunnille, missä ratsuina saisi olla jokaisen inhokkihevonen, ja se kertoi paljon tilanteesta. Mä halusin auttaa tyttöä jollain tapaa, jos se vain osaisi sanoa miten. Ja jos se ottaisi apua vastaan. Mun pitäisi puhua sille.

Mun ajatuksenjuoksun katkaisi Janni, joka ilmoitti radan olevan jälleen valmis. Epätoivoinen Ella siirsi poninsa käyntiin mun nostaessa laukan Theon kanssa. Esteet olivat nyt sadankolmenkymmenen senttimetrin korkuisia, kymmenen senttiä korkeampia kuin korkein luokka, mitä tulisimme hyppäämään ratsastuskoulumestaruuksissa. Tämä oli meille aika peruskorkeus treeneissä, ja toivoinkin että ensi kaudella pääsisimme nostamaan Theon kanssa tasoamme, mikäli kaikki vain sujuisi niin kuin pitäisi. Kauden alussa hyppäisimme tuttuja 110cm ja 120cm luokkia, ja loppukaudesta 120cm ja 130cm luokkia.

Rata sujui hyvin ja Theo lähestyi viimeisiä esteitä varmoin askelin, korvat hörössä ja pää pystyssä sinisten silmien lukitessa kohteeksi okserin, minkä alla oli pieni vesimatto. Theo teki edelleen sen vuoksi normaaliakin suuremman hypyn, vaikka matto oli ollut samassa kohdassa koko tunnin ajan. Heilahdin sen vuoksi ikävästi hypystä laskeutuessa, mutta sain pian tasapainoni korjattua ja kohdistin katseeni pitkällä sivulla olevalle viimeiselle esteelle, mikä oli okseri myöskin. Punavalkoiset puomit seisoivat vankasti paikoillaan lähestyessämme estettä, ja juuri ennen hyppyä painoin pohkeeni hevosen kylkiin kannustaakseni sen hyppäämään esteen. Ja sehän kyllä hyppäsi, valtavalla ilmavaralla ja laskeutui kevyesti esteen toiselle puolelle. Mä keikuin kyydissä parhaani mukaan ruunan hypätessä odottamattoman isosti, ja onnistuin pysymään kyydissä hevosta häiritsemättä. Mun selkäparka ei vaan tuntunut tykkäävän Theon valtavista hypyistä ja se vihlaisi erittäin kipeästi laskeutuessani hevoseni selästä alas loppuverkkojen jälkeen.

"Mikä nyt?" Janni kysyi huolestuneena hieroessani kipeää selkääni.

"Vähän vain vihlaisi, ei tää oo vakavaa", irvistin kivun alkaessa yltymään nopeasti ja pian säteilemään muuallekkin kroppaan. "Kyllä tää menee ohi."

"Ja paskat. Sokeakin näkee, että sua sattuu ja paljon", Janni totesi. "Mä kannan nuo esteet, sä et koske niihin pitkällä tikullakaan."

"Mutta…", yritin aloittaa, mutta nainen torppasi sen hyvin nopeasti.

"Ei mitään muttia. Shelyesissä on jo yksi rampa ratsastaja enkä mä halua susta toista", nainen sanoi tiukasti viitateen omaan onnettomuuteensa, joka johti hänen tavoitteellisen ratsastusuransa loppumiseen. "Viet ton hevosen talliin, pyydät jonkun hoitamaan sen ja sit lähdetään päivystykseen. Kunhan nuo esteet on korjattu, tuu Ella auttamaan."

Maastakäsin loppukäyntejä talutteleva blondi hätkähti Jannin huolestunutta, tiukkaa äänensävyä ja otti pian ensimmäisestä vastaantulevasta puomista kiinni ryhtyen kantamaan esteitä pois kentältä. Se loi muhun myötätunnon ja säälin sekaisen katseen ja jatkoi puomien ja tolppien kantamista mun raahautuessa Theon kanssa oritallia kohti. Illan hämärtämällä tallipihalla meitä vastaan tuli onneksi Nita, joka oli juuri menossa hakemaan Dantea tarhasta liikutusta varten. Yleensä mä olin juuri se tyyppi, joka hoitaa hevosensa vaikka pää kainalossa, mutta tänään mä luovutin Theon ilmomielin nuoren naisen huolehdittavaksi.

"Muista kylmätä sen jalat. Ja juottaa, sen mash löytyy valmiiksi tehtynä karsinan edestä", selostin tälle ohjeita.

"Hei kyllä me pärjätään Theon kans, mutta mä en tiiä pärjäätkö sä jos et nyt heti lähde sinne päivystykseen", Nita totesi huolestuneena mun pidellessä selkääni. "Mee hoitamaan ittes kuntoon, Theosta huolehditaan kyllä."

Ja olihan se Nita oikeassa. Theo kyllä hoidettaisiin tallin puolesta ja innokkaiden apualisten toimesta, mutta mä en itse saanut apua kuin terveysasemalta.

"Kiitos Nita", mutisin ja yritin saada naamalle jonkin hymyntapaisen, mutta se muuttui irvistykseksi kivun painaessa päälle. "Mä meen."

Se sanoi mulle heipat ja tsempit ja lähti sitten oritallia kohti hevostani taluttaen, Danten riimun ja narun roikkuessa toisesta kädestä. Mä katsoin niiden loittonevan ja kiitin onneani siitä, että Theo asui juuri Shelyesissä. Siihen porukkaan pystyi aina luottamaan.


Loppuilta menikin sitten päivystyksessä Jannin kanssa. Tuomioksi sain lopulta monen tunnin tutkimuksien sekä magneettikuvauksen jälkeen välilevyn pullistuman, minkä syntysyystä ei ollut mitään tietoa, se oli luultavasti ollut jo aiemmin mutta nyt lauennut. Hoidoksi tulehduskipulääkkeitä, arkiaskareita, kevyttä liikuntaa ja neljän viikon ratsastuskielto. NELJÄN VIIKON. Ja reilu neljän viikon kuluttua olisi ne ratsastuskoulujen piirinmestaruuskisat. Mun osallistuminen niihin näytti tällä hetkellä olevan erittäin epävarmaa.

_________________________
#NVRK2020 - Merkintä 12, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020
kirjoittaja Joona
lähetetty Ti 13 Loka 2020, 11:20
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Theon päiväkirja
Vastaukset: 17
Luettu: 1149

# Tallikirja 2017 -->

Sinä senkin
12.10.2020 maanantai | #NVRK2020

Maanantain sää oli yllättävän hyvä ja aurinkoinen, ja niin oli mun mielikin saapuessani Shelyesin pihalle. Mielessä siinsi tulevat kilpailut sekä Halloween, joita odotin jo innolla.

Olin aiemmin kysynyt Jassulta, olisiko okei treenata tänään Raffen kanssa. Sillä oli tänään vain yksi tunti, joten mahdollisuudet pieneen treensessioon olisivat otolliset. Kaiken lisäksi Raffe olisi HeC-B –tunnille lämmiteltynä ja mä saisin vähän tuntumaa meidän väliseen dynamiikkaan.

Ei ollut mennyt kauaa, kun mun puhelin oli visertänyt uuden viestin merkiksi ja vastaus oli ollut myöntävä. Sen siliän tien mä olin avannut Shelyesin yleisen whatsapp-ryhmän ja alkanut kirjoittamaan.

Du: [13:30]
Tänään treenit esteillä ennen viittä? Tarvitaan Raffen kans harjotusta 👶🏻


Pian puhelin oli alkanut värisemään oikein olan takaa.

Nita [13:33]
Mä ja Dante ainakin! 💪🏻

Aurora [13:35]
Mä oon töissä kolmeen, kerkeisin kans just tyyliin neljäksi 👀

Katya [13:36]
Jos neljän tienoilla on ok, niin mä ja Jätkä tullaan kanssa 😎


Hymyillen olin tekstannut ok ja huristellut tallille odottelemaan.


Positiivista oli sekin, ettei mun puhelin ollut enää soinut tuntemattoman soittajan taholta. Olin kyllä ottanut Joonan sanat tosissani ja päättänyt ilmoittaa poliisille – ainakin sikäli mikäli että soittaja olisi jatkanut. Eikä se ollut.

Olin myös miettinyt vaihtoehtoa, että olisin sanonut asiasta Steenille, mutta koska mä pystyin kuvittelemaan mielessäni jo valmiiksi Steenin turhauttavan holhoamisen, mä olin jättänyt senkin tekemättä.

Siispä olin jättänyt puheluista murehtimisen taka-alalle ja palautunut omaksi, pirteäksi itsekseni. Porhaltaessani taukohuoneeseen, missä leijaili tuoreen kahvin tuoksu, näin Catun, joka oli istuutunut pöydän ääreen ja uppoutunut selailemaan puhelintaan.

“Svenkö siellä tekstaa”, mä huikkasin ilkikurisesti kävellessäni kahvinkeittimen luo. Catu hätkähti mun sanoja ja pyöräytti sitten sen kauriinsilmiään.

“Heh heh”, se sanoi sarkastisesti, vaikkei hymy sen kasvoilla kuihtunut mihinkään. “Luin just kriminaalihuollosta.”

“Miks?” mä kysyin samalla kun lorautin kahvia mukiini. “Vai onks Sven alaikäinen ja valmistaudut saamaan syytteet siihen sekaantumisesta?”

Catu oli tukehtua kahviinsa.

“Sonia!” se älähti nauraen. “Työntekijän valtuudella kiellän tuollaiset puheet!”

Muakin nauratti.

“Ja sitä paitsi Sven on myös sua vanhempi!”

Mä pyörittelin silmiä istuessani Catun viereen. Mun silmissä Sven ei ollut kovinkaan.. Viehättävä? Miten miehistä nyt sanottiinkaan? Mutta Catu piti siitä, ja se oli Catun asia, eikä mulla ollut siihen mitään nokan koputtamista. Siis jos ei laskettu pientä kaverillista kuittailua.

“Vaikee uskoo siitä maitoparrasta.”

Catu tökkäsi mua toverillisesti kylkeen ja me kummatkin naurettiin. Vaikavoiduttuamme mä kuitenkin viritin meille uutta keskusteluntynkää.

“Meillä on vissiin uusi työntekijä?”

“Joo no sepä justiin”, Catu henkäisi hörpättyään kahvia. “Tai harjoittelija se sinänsä on. Suorittaa yhdyskuntapalvelusta”, nainen jatkoi ja kumartui viimeisen sanan henkäistessään lähemmäs kuin mikäkin salaisen palvelun jäsen. Mä kohotin kulmia ymmärryksen merkiksi. Vai niin!

“Mäkin haluun tavata sen”, sirkutin huokaisten. “Aina kaikkee jännää tapahtuu kun mä en oo tallilla.”

“Höpö höpö”, Catu nauroi. “Se on ihan tavallinen jätkä. Sen työpäivät on lyhyitä, joku neljä tuntia kerrallaan. Nytkin se tuli ja meni ohjaajansa kyydillä.” Catun silmiin syttyi palo. “Ja ne lähti johonkin sovittelupalaveriin vielä. Näin mä kuulin”, nainen lisäsi nyökytellen.

“Eikä se oo ees pahan näkönen!”

Mua nauratti. Voi rakas Catu.


Kauan meidän ilakointia ei kuitenkaan kestänyt, kun seurueeseen liittyi Christian, joka oli näyttänyt mulle pitkää naamaa Kalla Cupista lähtien. Nytkin se vilkaisi mua jotenkin korostetun kylmästi ja marssi sitten huoneen toiselle puolelle, minne se rojahti pitkin pituuttaan sohvanpäätyyn.

“Terve sullekin”, Catu sanoi ja mä naurahdin pienesti. Christian katsoi meitä nokanvarttaan pitkin ja veti sitten taskustaan puhelimen, jonka nosti mielenosoituksellisesti naamansa eteen blokaten näkyvyyden meidän välillä.

“Onko huono päivä?”

Catu oli selkeästi piristynyt tupareidensa jälkeen. Enkä nyt meinaa sitä, että Catu olisi ollut jotenkin masentunut ennen tupareitaan – nyt se oli vaan löytänyt jonkun sisäisen tiikerinsä, joka teki naisesta entistä itsevarmemman ja armottomamman, varsinkin tällaisten vetelehtivien ja koppavien Christianien osalta.

“Ei niin huono kuin sulla”, Christian vastasi varsin tympääntyneen yli-ystävälliseen sävyyn, “sunhan pitäis tänään tehdä inventaario ennen niitä alkeistuntejas. Vai onko sun nykyinen prinssi uljas tehnyt ne sun puolesta?”

Catun naama notkahti kuin lehmän selkä ja se nousi ylös niin, että sen kahvikupista läikähti kahvia pöydälle.

“Fy faen”, Catu kirosi ja Christianin kasvoille nousi ensimmäistä kertaa hymy, joskin äärettömän ivallinen. Catu loi siihen happaman katseen ennen kuin tönäisi tuolin tieltään ja paineli ulos taukohuoneesta.

“Mikä vittu sun ongelma on?”

Mun silmät porautuivat tuimina Christianiin, joka tuskin jaksoi irrottaa katsettaan puhelimensa näytöstä.

“Samaa vois kysyä sulta”, se sanoi ja otti vielä paremman asennon sohvalla. Vittu se jaksoi olla ylimielinen jätkä. Mä pidin Katyasta ihan hirveän paljon ja meistä oli tullut lähiaikoina ihan hyviä kavereita, mutta jotenkin mä en ymmärtänyt mitä se tässä mätisäkissä oikein näki.

“Ja mitähän sä tolla meinaat?” mä kivahdin. Christian vilkaisi mua ja veti kasvoilleen yhden niistä sen vakiohymyistä, millä se hurmasi tyttöjä Shelyesin käytävillä, tosin tällä kertaa ilmeessä oli mukana myös puhdasta pilkkaa.

“No, Neiti Pirtsakasta on viime aikoina alkanut löytymään ei-niin-pirtsakoita puolia”, se sivalsi ja vetäytyi taas niin nuivakan näköiseksi, että sen naaman edessä jopa Joonan estetreenin jälkeiset sukat olisivat kuivuneet rusinoiksi alle minuutissa.

“Joo, kaikki ei oo valmiita sietämään prinssi Christianin sekoiluita ihan vaan pelkän flirttihymyn voimin”, mä tykitin ja nousin seisomaan. Christian katsoi mua kulma koholla ja mua alkoi vituttaa sen naama koko ajan enemmän.

“Kaikki ei oo kuin Hanne, kaikki ei kuule jaksa kattoa tuota sun sekoiluas ja kyysätä sua sen jälkeen minne sä haluut”, mä syljin, enkä mä tajunnut, mistä se yhtäkkinen viha oikein kumpusi. Ehkä niistä puheluista, ehkä stressistä, ehkä siitä, että mä tiesin miten paskana Katya oli tuon paskiaisen takia. “Toivottavasti Katya ei oo niinku Hanne ja tajuu minkälainen sä oot!”

Sen sanottuani mä marssin ulos taukohuoneesta ja jätin prinssi Christianin ypöyksin autioon hoviinsa makaamaan.


Merkintä 7. #Tarinatempaus2020 / aloituspvm. 1.10.2020
kirjoittaja Sonia
lähetetty Ti 13 Loka 2020, 00:28
 
Etsi: Vanhat päiväkirjat
Aihe: # Tallikirja 2017 -->
Vastaukset: 114
Luettu: 5125

Joonan päiväkirja

Iltasella
4.10.2020 - #janna

Ulko-ovi kolahti perässäni astuessani sisään illan hämärtämään eteiseen. Vaalea labradorinnoutaja tassutteli innoissaan vastaan häntä heiluen, kantaen mukanaan yhtä sen hyvin monista pehmoleluista.

"Moikka Hugo!" tervehdin koiraa ja kumarruin rapsuttamaan tätä sen lempipaikasta, kaulan alta.

Olin juuri jatkamassa kyselemällä mitenkäs täällä menee, mutta näkökenttääni ilmestyi Janni, jonka karusta ulkomuodosta pystyi päättelemään kaiken oleellisen. Sillä oli hiukset edelleen sillä samalla letillä, minkä olin sille yöllä tehnyt ja yllä sama valkoinen t-paita, minkä olin saanut sen ylle puettua. Jalkaan se oli löytänyt jotkut kaappini perällä lojuneet collegeshortsit, joiden olemassaolosta en ollut edes tietoinen ennen kuin nyt. Sen naama oli valkoinen kuin lakana eikä meikistä ollut tietoakaan. Se hymyili mulle vaisusti tullessaan koiransa perässä eteiseen ja istahti eteisen penkille painaen päänsä polviin.

"Huono olo?" kysyin naiselta, turhaan. Näkihän siitä heti, että voisi se olla parempikin. Se nyökkäsi hiljaa ja nosti katseensa lattiasta.

"Kiitos kun huolehdit meistä", se sanoi. "Musta ja Hugosta siis. Sä oot niin ihana."

"Sä olit aika sulonen ku tultiin kotiin", hymyilin ja Janni katsoi minua hämmentyneenä. "Kaaduit tuohon lattialle ja lässytit Hugolle kuin pikkulapsi."

"Mä en muista mitään tuollasta, mutta se varmaan selittää tän reidessä olevan valtavan mustelman", se vastasi silmät tuikkien.

"Se saattoi tulla myös siitä, kun kaaduit tuonne pihan puskaan", nauroin ja silitin naisen mustia hiuksia. "Mun piti kantaa sut sisälle, ettet loukkaa itteäs pahemmin."

Jannin kalpeille poskille nousi hento puna, mutta se laski yhtä pian kuin oli tullutkin.

"En kai mä tehnyt mitään tyhmää eilen?" se kysyi huolestuneena. "Mun muistikuvat on aika… hataria."

"No et… Halusit silitellä Beatan raskausmahaa ja se antoi siihen luvan", muistelin eilistä juoppojengaa. "Se ei tosin näyttänyt ihan kauhean innostuneelta."

"Eikä… Mun pitää laittaa sille viestiä", Janni huudahti ja kätki kasvonsa käsiinsä. "Muuta?"

"Ei muuta", totesin ja kiiruhdin halaamaan naista, joka oli aivan maansa myyneen näköinen. "Beata oli muutenkin eilen aika vaisu alkuun, mutta kyllä se siitä vähän piristyi. Se oli tänään tallillakin, ratsasti Usvan. Matias tuskin on siinä kunnossa, että sen selkään olisi voinut kiivetä. Mä juoksutin Robinin tänään Viivin valmennuksen jälkeen."

"Kiva etten oo ainoa”, Janni huokaisi ja nousi hakeakseen puhelimen, laittaakseen viestiä Beatalle.

"Pystyisitkö sä lähtä iltakävelylle?" kysyin siltä sen näpyttäessä kiivaasti puhelimensa näyttöä. "Ihan pienelle vaan."


Solværin venesatamassa oli aina yhtä kaunista ja se paikka oli tullut tutuksi Jannin ja Hugon kanssa lenkkeillessä. Se sijaitsi vain reilun kilomerin etäisyydellä mun kotoa, joten sen kautta tuli mentyä lähes aina ulkona liikkuessa, niin myös tällä kertaa. Tänään se tuntui kuitenkin olevan niin kaukana, että matkalla Janni joutui pariin otteeseen juoksemaan metsäpolulta syvemmäs metsään darran painaessa päälle ja pahasti.

"Voi sua raukkaa", halasin naista sen kävellessä lohduttomana kainalossani. Rutistin sitä vielä vähän tiukemmin ja silitin sen tuulessa liehuvia hiuksia. Munkaan olo ei ollut paras mahdollinen valvottuani jo yli puolitoista vuorokautta, mutta sääliksi mulla kävi silti.

"No mutta sentään eilen oli kivaa", Janni huokaisi ja painautui tiukasti kylkeeni kiinni.

Venesatamaan saavuttuamme pysähdyimme hetkeksi katselemaan maisemia, Janni kainalossani ja Hugon hihna toisessa kädessäni. Katselin mustaa merta, joka aaltoili uhkaavan näköisesti kuun loisteessa, ja silloin mä muistin sen.

"Mikä nyt?" Janni kysyi seisottuani pitkään puhumatta. "Onko jotain sattunut?"

"Ei… Tai on, mutta ei varsinaisesti mulle", aloitin ja jatkoin: "Sonialle soiteltiin tuntemattomasta numerosta useampaan otteeseen."

"Ja?"

"Ei muuta. Kukaan ei puhunut mitään, mutta sieltä kuulu vaan piinaavaa hengitystä niin pitkään, että se puhelu katkaistiin."

"Ompa outoa…", kainalossani oleva nainen pohti mietteliäänä. "Siis ei mitään muuta kuin hengitystä? Ja vielä monta kertaa? Yksi kerta nyt voisi olla vahinko tai outo pilapuhelu, mutta…"

"Niinpä… Mä vannotin Soniaa ilmoittamaan poliisille, jos se vielä jatkuu. Se kyllä lupas, mutta en täysin varmasti voi luottaa että se niin tekisi. En mä ainakaan niin olisi tehnyt sen ikäisenä."

Janni pysyi hiljaa ja jatkoin vielä: "Mun pitää kysyä siltä sit ku nään sen seuraavan kerran."

"Niin on varmaan parempi", Janni totesi. "Mutta älä anna sen vaivata sun päätä liikaa, kyllä kaikki järjestyy."

"Eiköhän, ennemmin tai myöhemmin…", huokaisin ja rutistin naista niin tiukasti, että sen kylkiluut varmaan murtuivat, mutta se ei sanonut mitään, joten jatkoimme pikku kävelyämme kotiin päin. Kyllä kaikki järjestyisi. Ainakin mä toivoin niin.

_________________________
Merkintä 11, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020
kirjoittaja Joona
lähetetty Ma 12 Loka 2020, 15:00
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Joonan päiväkirja
Vastaukset: 7
Luettu: 596

10.10.2020 (JHC #3) Lauantain yleisvakkari

Mua jännitti ihan hirveästi kun poljin kohti Shelyesiä. Tänään olisi mun eka lauantai vakkari ja mulla ei ollut mitään ajatusta siitä että mitä tunnilta voisi odottaa, vaikka olinhan mä ensimmäiset vakkaritunnit käynytkin katsomassa kentän laidalta. Päästessäni tallille näin että oma nimeni oli Stellan nimen vieressä. Mä en ollut aikaisemmin ratsastanut Stellalla, joten mulla ei ollut mitään odotuksia toisaalta tunnin onnistumisesta.

Saatuani Stellan varustettua Freyan avulla, me lähdettiin Jassun merkistä taluttamaan hevosia kohti kenttää ja kun kaikki olivat kentällä ja satulavyöt kiristettynä ja jalustimet laskettuna, oli aika nousta Stellan selkään ja valmistautua tuntiin. Jassun tunnilla oli kiva ratsastaa, kun se antoi ohjeet suomeksi, joten niitä oli vähän helpompi ymmärtää. Me aloitettiin verkat käynnissä ja ravissa ennen kuin oli aika alkaa ratsastamaan viisikaarista kiemurauraa.

Mä en ollut ikinä ratsastanut viisikaarista, joten mulla meni muutama kierros muistaa tehdä tarpeeksi kaaria, mutta hiljalleen mä aloin saamaan tehtävän ideasta kiinni ja tehtävä alkoi sujumaan koko ajan vain paremmin. Jossain kohtaa Jassu lisäsi tehtävään vielä voltit ja mun katse halusi koko ajan vain hakeutua Stellan hallakolle kaulalle ja Jassu joutuikin muistuttamaan mua monesti että mä kattoisin eteen enkä Stellan kaulalle. Stella oli vähän reipaskin joten mua vähän jännitti välillä volteilla, enkä mä uskaltanut istua oikein rennosti.

Stellan laukka oli tosi kiva ja reipas ja se nosti sen kiltisti, vaikka mä välillä vähän jännitykseltäni sekosinkin avuissani. Kuitenkin mä sain muutaman kivan laukannoston aikaan ja kun me oltiin kävelemässä loppukäyntejä, jostain alkoi kuulua ihan hirveää ryminää ja kaikki hepat säikähti sitä ja Stellan ampaistessa laukalle mä säikähdin ihan hirveesti, mutta sain onneksi Stellan pysähtymään nopeasti, mutta Mathilde ei ollut niin onnellinen ja se oli tippunut Feitlin selästä ja sitä oli kai sattunut tosi pahasti, kun Jassu joutui soittamaan sille ambulanssin. Toivottavasti iskä ei saisi kuulla siitä, koska mä haluaisin jatkaa ratsastamista kun mulla ei oo muuten mitään Norjassa.

#Tarinatempaus2020 / Merkintä 4 / 1.10.2020
kirjoittaja Linnea
lähetetty Ma 12 Loka 2020, 14:28
 
Etsi: Jatko—heC » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 10.10.2020 (JHC #3) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 4
Luettu: 163

10.10.2020 (JHC #3) Lauantain yleisvakkari

✎ Tilannepäivitys sairaalasta
lauantaina 10. lokakuuta 2020

Näpyttelen tätä viestiä Legevaktin sairaalan ensiavusta.

Ratsastustunnin päätteeksi tallin pihamaalle rynnisti iso hirvisonni, joka pelästytti pahanpäiväisesti kentällä loppukäyntejä kävelleet ratsukot. Feitli sai ihan kauhean sätkyn, eikä minulla ollut mitään mahdollisuuksia pysyä kyydissä tällä olemattomalla tasapainollani, joten lensin päistikkaa maahan.

Itkin maassa tuskissani, joten Jassulla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin soittaa ambulanssi paikalle.

Tuomioksi sain sijoiltaan menneen olkapään ja viikon sairaslomaa. Eli samalla ilmoitan sinulle Jassu, että en pääse maanantain alkeis-jatkotunnille!

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 6 Jhc

Merkintä 3, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 06.10.2020.
kirjoittaja Mathilde
lähetetty Ma 12 Loka 2020, 13:52
 
Etsi: Jatko—heC » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 10.10.2020 (JHC #3) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 4
Luettu: 163

2.11.2020 Painajaismainen puomitunti

2.11.2020 Painajaismainen puomitunti

Voisiko viikko paremmin (tai paskemmin) alkaa, kuin osallistumalla puomitunnille - inhokkihevosellasi? Joonan mielestä jokaiselta ratsulta ja tunnilta voidaan oppia edes jotain, joten maanantaina 2.11.2020 kello 16-17 hän pitää maneesissa puomitunnin, missä laitetaan pakka sekaisin ja porukka hajoilemaan. Osallistu tunnille mikäli vain uskallat - kahdeksan ensimmäistä reipasta ja rohkeaa ehtii ilmoittautumaan mukaan tälle kauhujen puomirääkkitunnille, missä armo on täysin tuntematon käsite! Twisted Evil

Tunnin kehys julkaistaan 2.11.2020
Ilmoittaudu viimeistään tuntia edeltävänä päivänä.

Tältä tunnilta saat osamerkkisuoritukset seuraaviin merkkeihin:
Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 6 Este3Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 6 Tunti3

Miten pääset mukaan - ilmoittaudu tähän topiciin:
- Ratsastajan nimi
- Ratsastajan taso
- Kerro muutama ominaisuus, millainen hevonen ei ole mieleesi ratsastaessa ja pääset (tai joudut...) sellaisen kanssa tunnille! Twisted Evil

Twisted Evil Twisted Evil Twisted Evil Twisted Evil Twisted Evil

Osallistujalista (8/8 )
Ella-Amalie - Dimona tehty
Nita - Della tehty
Elisa - Raffe tehty
Sonia - Brella tee
Matias - Aage tehty
Livia - Lidia tehty
Amira - Feitli tee
Lilja - Wilda tee

Twisted Evil Twisted Evil Twisted Evil Twisted Evil Twisted Evil

Maksuvaihtoehdot:
Tunnin voi maksaa...
a) tarinalla
b) piirroksella
c) runolla tai
d) pikamaksulla: postaa topiciin mahdollisimman hauska, jollain tapaa tuntiin liittyvä meme, kuva tai video.


Twisted Evil Twisted Evil  Twisted Evil  Twisted Evil  Twisted Evil

Tunnin kehystarina

Tämän päivän puomitunnin hevoskattaus oli vähintäänkin… mielenkiintoinen. Mä olin ilmoittanut pitäväni puomitunnin suoraan pahimmasta painajaisesta osallistujien inhokkihevosilla, ja ihme kyllä olin saanut kahdeksan tallilaista kirjoittamaan nimensä ilmoittautumislistaan. Tälle tunnille suorastaan tultiin kärsimään, siitä mä pidin huolen hevosjaolla sekä suunnittelemillani tehtävillä. Ja armoa mä en tuntenut. Mä olin täysin unohtanut sen olemassaolon tämän tunnin ajaksi. Tai ainakin parhaani mä yritin. En mä kuitenkaan halunnut, että oppilaat poistuvat tunnilta itku kurkussa. Mun mielestä jokaiselta ratsulta kuitenkin voi oppia jotain niin halutessaan, ja sitä mä toivoin myös tältä tunnilta. Että tunnin päätteeksi jokainen osaisi kertoa edes yhden asian, mikä meni hyvin. Tai vaikka edes kohtalaisesti.

Hevosjaosta sen verran, että Ella sai ratsukseen Dimonan, koska se vaan sattui tuntumaan tarpeeksi rasittavalta sille oman elämänsä prinsessalle (anteeksi Ella, oot kiva tyyppi oikeesti), ja Nita puolestaan Dellan siksi, että sen inhokkihevosen kuvailu vain kuvasti sitä puoliveritammaa lähes täydellisesti. Elisalle Raffe sopi kuin nenä päähän – se oli isokokoinen ainakin siihen piskuiseen tyttöön verrattuna ja ei varmasti päästä ratsastajaansa helpolla. Sonia sai ratsukseen Brellan – tarvitseeko tätä edes perustella? Brella on kaikin puolin kamala poni, joka sai takuulla tytön unohtamaan muut elämän murheet ainakin tunnin ajaksi. Hyvällä tuurilla jopa kahdeksi, sillä vaikeuksia on aina luvassa kun siihen äkäpussimuoriin päin uskaltaa vilkaistakkaan.

Matias toivoi palalaiskaa hevosta ja sille sellaisen jaoin – tallin laiskimman tuntipuksun, eli Aagen. Lisäksi nuorukaisen oli hyvä palata säännöllisin väliajoin pilvilinnoistaan takaisin maankamaralle, jotta pojan ylitsepursuava itsevarmuus ei aivan menisi överiksi. Livian inhokkihevonen oli ”joku jäykkä pullero, jolla menee herne helposti nenään tai jää muuten vaan paikalleen jäkittämään”. Voisiko Lidiaa tämän paremmin kuvaillakaan tamman huonoina päivinä? Sitä minäkin.

Amira joutui Feitlin selkään, koska mulle yksinkertaisesti tuli vain semmoinen fiilis, että sillä kaksikolla ei tänään synkkaisi, ei sitten yhtään. Ja sitten viimeisenä Lilja. Se pääsi, tai joutui Wildan satulaan. Se pikkuruinen welshtamma on juuri niin helppo tai vaikea ratsastaa, kuin ratsastajansakin, eikä automaattia siitä saa tekemälläkään. Jos sen kanssa haluaa suoriutua jostain vaativammista koulukiemuroita, aivan varmasti hiki saa virrata ennen kuin poni tekee mitä ratsastajalla on mielessä. Tsemppiä hei kaikille!

Tehtäväksi tunnille valikoitui perinteinen hannunvaakuna kaikissa askellajeissa – puomeilla ja ilman jalustimia ratsastettuna, tottakai! Alkuverkkojen jälkeen jaoin kentän puoliksi, ja toiselle puolelle kenttää oman vaakunansa kanssa tuskailemaan pääsivät Ella, Nita, Sonia sekä Matias, ja toiselle Elisa, Livia, Amira sekä Lilja. Kentän molemmissa päädyissä oli siis neljä puomia ristin muotoon asetettuina, ja jokaisen väliin tehtiin voltit. Tehtävää suorittaessa sai olla tarkkana, että hevonen on suora sekä ennen, että jälkeen puomin.

Suurella osalla porukkaa pakka pysyi kasassa vielä käynnissä edes jotenkuten, mutta raviin ja erityisesti laukkaan siirryttäessä se hajosi aivan lopullisesti. Hiki vain virtasi eikä valitettavasti kirosanojakaan säästelty, kun ratsastajat yrittivät suoriutua tehtävästä edes jollain tasolla kohtalaisesti. Yritin parhaani mukaan tsempata hajoilevia ratsastajia, mutta kyllähän ne kyyneleetkin joillakin puskivat esiin, kun ratsukon välinen yhteistyö ei vain ottanut sujuakseen. Tai no, voidaanko silloin yhteistyöstä edes puhuakaan…?

Hermoromahduksen sattuessa tunti keskeytettiin välillä kokonaan – jokainen ratsukko sai siirtyä käyntiin ja haukata hieman happea jaksaakseen vielä yrittää vääntää koulukiemuroita ilman jalustimia. Mä rauhoittelin epätoivoisia ratsastajia ja tsemppasin heitä vielä uuteen nousuun. Kyllä tästä tunnista vielä jotain tulisi, vaikka sitten epäonnistunut ja lässähtänyt pannukakku. Oli se sekin jotain.

Loppukäynneillä mä kiersin jokaisen ratsukon läpi ja annoin henkilökohtaisen palautteen tunnista. Se ei kovinkaan monella tänään ollut liian positiivista, mutta mä annoin sitä kuitenkin rakentavalla tavalla. Siten, että tästä tunnista olisi hyvä ottaa oppeja ja neuvoja tulevaisuuden treeneihin. Lopuksi jokainen ratsastaja sai miettiä yhden positiivisen asian tunnista – ihan mitä vain mieleen sattui juolahtamaan. Vastausten kirjo oli ainakin hyvin monipuolinen, ja kyllä mun suupielet vähän väkisinkin ylöspäin vääntyivät niitä lentäviä lausahduksia kuunnellessa. Mä sain olla ylpeä oppilaistani, jotka jaksoivat koko tunnin taistella, vaikka vaikeaa ja tuskaisaa oli ollutkin.

_________________________
Merkintä 25, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020


Twisted Evil Twisted Evil Twisted Evil Kiitos tunnista! Twisted Evil Twisted Evil Twisted Evil

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 6 2d26f40a755ed91668fcea52cd60c7fd
kirjoittaja Joona
lähetetty Ma 12 Loka 2020, 10:45
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 2.11.2020 Painajaismainen puomitunti
Vastaukset: 6
Luettu: 425

3.10.2020 (HAP #2) Lauantain yleisvakkari

3.10.2020
Lauantain yleisvakkari, vastalaukka

Nitan maastakäsittelytunnin ja Miriamin kouluvalmennuksen jälkeen vuorossa oli vielä lauantain vakkaritunti. Ajattelin, että Theo mahtaisi olla jo aika väsynyt päivän ohjelmasta, mutta pitihän se arvata, että kyllä se kenttähevonen jaksaa porskuttaa vielä viimeisekin tunnin. Theo toimi hyvin tänään, se alkoi hieman väsähtää loppua kohden mikä on ihan ymmärrettävää. Loppuravit hölkkäilimme pidemmällä ohjalla ja kaulalla, Theo venytti hienosti eteen-alas ja pärski tyytyväisenä. Huomenna olisi vielä vuorossa Viivi Purolan valmennus puomeilla ja esteillä, hyvin ohjelmantäyteinen viikonloppu siis. Alkuviikon Theo saisi ottaa rennommin, mutta ei täysin vapaata kuitenkaan vaan vähän palauttelevaa liikuntaa raskaan viikonlopun jäljiltä.

Topics tagged under tarinatempaus2020 on Shelyesin Foorumi - Sivu 6 Theokoulu

Merkintä 10, #TarinaTempaus2020 / Aloituspäivämäärä 1.10.2020
kirjoittaja Joona
lähetetty Su 11 Loka 2020, 22:00
 
Etsi: HeA+ » Lauantain yleisvakkari
Aihe: 3.10.2020 (HAP #2) Lauantain yleisvakkari
Vastaukset: 2
Luettu: 113

3.10. Maastakäsittelytunti - paranna suhdettasi hevoseen

Mansikkanameja 3.10.

Mä en voi kieltää, ettenkö mä olisi vähän pihissyt kiukusta, kun Feitli, joka yleensä niin kiltisti tuli portille, viuhtoi turpa törröllä pihaton vastapäiseen nurkkaan. Juuri sen pahimman mutalätäkkö kerrostuman toiselle puolelle. Eihän minua normi tilanteessa se haittaisi millään lailla, musta oli hauska tarpoa menemään mudassa, mutta kun mä olin juuri saanut uudet ja hienot ratsastuskengät, jotka mä olin tänään laittanut ensimmäisen kerran jalkaan. Ne oli mustat ja niissä oli sellaiset venytysjutut sivuilla ja takana vetskari. Niissä oli myös turvakärjet, koska kun mä olin mennyt viime viikolla Raffella, ja se oli säpsähtänyt jonkun torven sateenvarjoa, tallaten samalla mun varpaille, äiti oli vähän säikähtänyt. Sen mukaan oli hyvä pitää varpaat turvassa ja välttyä turhilta tapaturmilta. Mä yritin kertoa, että se oli varmaan kolmas kerta, kun niin oli koskaan käynyt, mutta, noh, äidit on äitejä. Siksi mä nyt maanittelin Feitliä toiselta puolelta pihattoa niillä samoilla mansikkanameilla, kuin viimeksikin. Stellaa kiinnosti, myös mun houkutteluni, mutta valitettavasti Feitlin karvainen turpa raahautui apajille ensimmäisenä.

Me oltiin Feitlin kanssa ihan ekoja maneesissa. Tai siis Nitan jälkeen ekoja. Naisella oli Dante mukana ja mun teki mieli mennä silittämään sen piirtopäistä turpaa. Sitä mä en tosin todellakaan tehnyt, vaan asetuin maneesin toiseen laitaan Feitlin punainen riimunnaru tiukasti mun kädessä. Mun liilan toppaliivin taskut oli täynnä mansikkanameja, jotka oli osoittautuneet omenasta ja porkkanasta motivoivimmiksi suostuttelu välineiksi, ja mun vieressä liikuskeleva hoitoponi ei meinannut jättää niitä rauhaan.
"Maastakäsittely on jokaiselle hevosen kanssa työskentelevälle arkipäivää. Se sisältää aivan kaiken talutuksesta ja hoitamisesta myös vaativimpiin temppuihin asti. Maastakäsittelyn yksi tavoitteista on parantaa hevosen ja ihmisen välistä suhdetta, jolloin hevonen pystyy rentoutumaan kaikenlaisissa tilanteissa ja luottamaan omaan ihmiseen…” Nita aloitti pohjustamisensa. Jassu oli joskus naureskellut, että Feitli oli maailman helpoin motivoitava, mutta vaikea saada keskittymään mihinkään kunnolla. Se oli siis vähän kuin minä. Mä olin nimittäin aina ollut vähän huono keskittymään, mutta nyt mä yritin imeä jokaisen tiedonmurun itseeni.

Maastakäsittely oli hauskaa, mutta kamalan vaikeaa. Piti tietää tarkalleen missä kohtaa palkita, missä kohtaa antaa painetta ja poistaa tai vähentää sitä ja missä kohtaa itse piti seistä, jottei vaikuttaisi jotenkin hevoseen huomaamattaan. Feitli oli nopea tyttö oppimaan ja jonkun kokeneemman kanssa se olisi varmaan liidellyt täydellisesti takakavioilla ja silmät kiinni. Mä en kuitenkaan ollut ihan hyvä ja Nitan piti tulla auttamaan pari kertaa. Mä olin vähän kateellinen Joonalle ja Auroralle, jotka onnistuivat hevostensa kanssa tosi nopeasti. Olisi siistiä omistaa joskus oma poni, jonka kanssa käydä ihan itsekseen maastossa ja tehdä mitä huvittaa. Isä oli (ihan melkein) mun puolella tässä asiassa, kun mä olin ehdottanut yksi kaunis päivä, että me hankitaan poni. “Ei kuules Elisa onnistu vielä vähään aikaan. Mihin sä edes laittaisit sen?” oli ollut äidin vastaus. Niin, mihinkäs se menisi? Shelyesiin ehkä joskus monen vuoden päästä.
“Elisa, Feitli on nyt ihan väärin päin? Korjaappas nyt vähän sen paikkaa,” Nitan huvittunut ääni kuului, ja mä käännyin salamannopeasti hymyilemään parhaimman hymyni naiselle. Mä en halunnut vaikuttaa huonolta hoitajalta, jos en keskittynyt tunnilla. Ties vaikka viereinen Wilda saisi jonkun kohtauksen liian lähellä pyörivästä Feitlistä. Tai sitten...
“Elisaa?”
“Öh juu. Näinkö se väistö meni?” Hymyilin taas tummatukkaiselle. Dante seisoi lempeän uteliaana Nitan vierellä. Kamala se olikin taas iso.
“Just noin. Palkkaat vaan vähän aikasemmin, äläkä anna sen syödä sun sormias, niin hyvä tulee.”

Feitlin turpakarvat kutitteli mun naamaa, kun mä venytin sen kylkeä viemällä namia satulavyön paikalle. Se hamusi piilottelevia nameja, ja heilutteli korviaan edes takaisin. Tamma vaikutti hyväntuuliselta, eikä minunkaan fiilis ollut pahimmasta päästä. Iltapäivällä olisi vielä vakkaritunti ja siinä vaiheessa, kun Jassu ilmestyi tyhjästä ja nappasi Danten matkaansa mukaan, mua rupesi vähän jännittämään. Nitan sanat kuultuani, mua jännitti vielä enemmän. Me päästäisiin ratsastamaan! Tai istumaan selässä käynnissä. Mutta ratsastamista se oli yhtä kaikki. Ensimmäisenä selkään hyppäsivät Katya ja Bea, jotka molemmat suoriutuivat osastaan hyvin. Jätkä oli hienon näköinen, kun se liikkui pelkästään istunnan varassa kimon ulkokuorensa kanssa. Wildakin oli tosi söpö. Bean kanssa ne meni jotenkin hyvin yhteen, en tosin tiedä mikä siinä oli.

Oli hurjaa istua Feitlin leveällä selällä ilman varsinaisia varusteita. Nita varmisteli vierellä, ettei pikku tamma saisi päähänsä mitään ylimääräisiä tyhmyyksiä, mutta muuten mä sain ohjata ihan itse. Oikeasti se oli aika vaikeaa. Musta tuntui, että Feitli kiemurteli menemään kuin mikäkin mato, vaikka se oli varmaan ihan musta kiinni. Odottakaapas vaan, kun Eila ja Mai kuulee tästä! Ne tulee olemaan tosi kateellisia. Mai on tänään tulossa vakkaritunnille mukaan kuvaajaksi (ja henkiseksi tueksi niin kuin hän itse asian kertoi), ja mä pääsen vihdoin esittelemään sille Feitlinkin. Nyt mä toivoin, että se olisi ollut nyt jo mukana, jotta se olisi voinut ikuistaa tän hetken, mutta noh, kaikkea ei voi saada, ja mä virnistelin silti ihan hullun lailla hypätessäni alas Feitlin selästä kypärä vinksallaan.

Kiitoksia tunnista!

Merkintä 1, #Tarinatempaus2020 / Aloituspäivämäärä 11.10.2020.
kirjoittaja Elisa
lähetetty Su 11 Loka 2020, 20:03
 
Etsi: Ratsastustunnit 2020
Aihe: 3.10. Maastakäsittelytunti - paranna suhdettasi hevoseen
Vastaukset: 6
Luettu: 362

Takaisin alkuun

Sivu 6 / 8 Edellinen  1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8  Seuraava

Siirry: