Kellonaika on nyt Pe 29 Maalis 2024, 08:59

9 osumaa on löytynyt haulle 0

Ronjas dagbok

33 – Arkea ja juhlaa
14. heinäkuuta 2021

#SSV2021 #aureen

"Hei en näe sua kisojen lähtölistoilla! Kaiva se Ronja sieltä pihatosta pölyttymästä ja pistä kilvan meidän kanssa, siitä tulee hauskaa! :)"

Okei okei, Nita, ehkä maltan olla välillä kotonakin enkä joka käänteessä nauttimassa kesälomasta vuorilla. Niin olin ajatellut ja klikkaillut itseni kisaviikonlopun infosivuille.

Mutta helpot koulu- ja matalat esteluokat oli jo ihan täynnä? Okei, no maastareilla on tilaa. Ehkä me päästään 50-senttisistä yli, ajattelin ja ilmoittauduin. Huh, eihän me oltu treenattu koko kesänä - Ronja oli saanut vain lomailla. Ja kasvattaa harjaansa. Se näyttikin jo ihan issikalta! Niin, en ollut ihan laiminlyönyt hevostani, olin käynyt sitä ihan katsomassa. Ja liikuttanut kerran pari viikossa, mutta ne oli kyllä olleet kaukana treenaamisesta.. Maastolenkkejä Nitan kanssa tai libertyä kentällä, enimmäkseen.

Siksi ilmoittauduin saman tien sekä este- että koulutunnille kisaviikon alkuun. Vähän herätellään Ronjaa, sitten annetaan sen huilata ja kerätä energiaa päivä pari ennen kisoja, ja sitten täräytetään maastoesterata kiitolaukkaa läpi? Eikö se ole ihan hyvä suunnitelma?

Ilmeisesti, sillä selvisimme radasta pelkällä pienellä aikavirheellä! Starttasimme ensimmäisenä ensimmäisessä luokassa, niin ei ehditty jännittämään mitään. Soitellen sotaan ilman suurta stressiä, läpällähän täällä oltiin. Oli oikeastaan hauskaa hyppiä pitkästä aikaa maastareita!

Luokan lopuista ratsukoista kuitenkin neljä selvisivät vielä paremmin radasta ja jäimme viidenneksi, emmekä saaneet ruusuketta. Mutta hei aika hyvin silti?

Kisatunnelma alkoi tarttua minuunkin palkintojen jakoa seuratessa. Ronja oli jo päässyt takaisin heiniä syömään ja minä istuin Steenin kainalossa palkintojenjaon katsomossa.
"Oot sä aika epeli vaikket ruusuketta päässytkään hakemaan", Steen höpisi ja yritti pörröttää mun tukkaa.
"Hei, lopeta!" nauroin ja pitelin miehen ranteesta kiinni.
"Meneekö tukka pilalle", hän kiusasi. Hymähdin ja suin hiukset takaisin ojennukseen. Hetken ratsukoita katseltuani nojasin pääni Steenin olkapäätä vasten ja suljin silmäni. Mielummin istuin tässä kuin palkintokehässä, tässä oli hyvä olla.


Niin oli seuraavalla viikolla Steenin luonakin. Nyt kun olin lomalla, olin Steenin luona lähes kaiken sen ajan, kun en ollut tallilla, vaeltamassa tai pakkaamassa rinkkaa.
"Ihanaa kun oot kerrankin pidempään kotona", Steen sanoi, istui vierelleni sohvalle ja antoi pusun otsalleni.
"Niin on", hymähdin ja nojasin pääni hänen olkapäälleen. Steen kuitenkin ryhdistäytyi sohvan pohjalta ja kurottautui hapuilemaan päivän lehteä sohvapöydältä.

"Katso, Joonan ja Jannin virallinen hääkutsu tuli postissa", mies sanoi ja esitteli kaunista kutsukorttia.
"Onpa hieno. Oot varmaan sanonut, että tuun sun kanssa?"
"Joo, ajat sitten! Nyt ootellaan ihmisten vastauksia kutsuihin ja sitten tiedetään suunnilleen lopullinen vierasmäärä. Kaikenlaista muutakin järjestettävää on vielä.."
Mua alkoi hymyilyttää. Katsoin Steenin tummiin silmiin, mitään sanomatta, ja hänen totinen tuijotus sai minut naurahtamaan.
"No, mikä on noin hauskaa?"
"Ah, ei mikään. Aloin vaan miettiä", mä aloitin ja jäin hetkeksi pohtimaan sanoja. Steen katsoi mua kysyvästi.

"Aloin miettiä, että tää on kyllä kätevää nyt kun oot bestman, niin niinkun on sitten kokemusta, miten tämmöset isommat juhlat järjestetään", mä höpöttelin ja maalailin jo mielessäni meidät Jannin ja Joonan tilalle.
"Niin, toisaalta, tuleehan niitä juhlia aina", Steen vain totesi.
"Niin", hymähdin ja katsoin jonnekin ulos ikkunasta.
"Vai mitä sä ajattelet?"
"Aloin vaan miettimään, että miltähän meidän häät sitten näyttää", totesin, katseeni havahtui kaukaisuudesta takaisin Steenin olohuoneeseen ja käännyin katsomaan häntä hymyillen.

Mutta nyt Steen katsoi kauas ulos ikkunasta.
"Niin joo", hän vastasi ja oli hetken hiljaa. "Eiköhän niistä tule yhtä kauniit juhlat. Ainakin, kun on noin kaunis morsian", hän naurahti ja kaappasi mut syliin.
"Tota haluutko lähteä jonnekin syömään? Ettei mene pelkäksi retkeilypöperöksi tuo sun elämä", hän sanoi ja nousi ylös sohvalta.
"Mennään vaan", vastasin sillä äänensävyllä, jolla suostutaan vaihtamaan puheenaihetta. Jos sitten hääsuunnitelmien sijaan puhuttaisiin vaikka mun tulevista vaellussuunnitelmista ulkona.. Tosin musta oli alkanut tuntua, että. Steen kyllästyi niihinkin. "Ai taasko sä meet", se aina kysyi.

Mutta Pohjois-Norjan vuoret olivat kutsuneet mua jo kauan, ja nyt olin viimein täällä.

Puhelin kilahti. Se oli Nita, niin kuin yleensä.
"Hei kai tekin saitte jo hääkutsut? Mennäänkö joku päivä kattelemaan mekkoja?? <3"
"Joo mennään, ihanaa!", vastasin.

Taidanpa siirtää seuraavan patikan alkua pari päivää, ajattelin hymyillen.
kirjoittaja Aurora
lähetetty To 15 Heinä 2021, 02:10
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Ronjas dagbok
Vastaukset: 33
Luettu: 2470

Ronjas dagbok

28 – Jouluaatto
24. joulukuuta 2020

Perustuu tarinoihin Lilla Lundenes & Stordahlien joulu ja Joululahja
#aureen

Stordahlien lukaali oli valtava ja moderni ja tunsin itseni kovin pieneksi istuessani sohvalla katsellen muiden touhotusta. Olin toki tottunut jouluhärdelliin viiden pikkusisaruksen vuoksi, ja tällaista kai meilläkin olisi sitten, kun kaikki olisivat aikuistuneet.

Stordahlien vanhemmat olivat ystävällisiä ja lämminhenkisiä, ja niin olivat myös Sonian ja Steenin isosisarukset Sylvi ja Stefan, jotka tapasin ensimmäistä kertaa. Pääsisin tutustumaan heihinkin varmasti tulevina päivinä – nyt jäin vain hiljaa istumaan sohvalle Steenin kainaloon vastaten, jos jotain kysyttiin, muuten vain tilannetta seuraillen.

Autoin Soniaa lämmittämään takan, ja ihailimme hetken tulen loimua ennen saunan kiukaan sytyttämistä. Illalla varmasti saunoisimme, mutta enemmän odotin meidän yllätysohjelman edistymistä.

Kohta olisi minun ja Steenin aika poistua vähän valmistelemaan asioita, mutta ensin syötäisiin hyvin. Ruokapöydän ääressä pääsin kertomaan enemmän itsestäni ja kuulemaan jo vähän lisää vanhemmista sisaruksista.

Valkoisen valheen turvin pääsimme lähtemään Steenin kanssa tallille. Ørsvågværistä ei ollut kuin vähän pidempi matka kuin Kabelvågista – näin hieno niemi ihan lähellä kaupunkia. Ihmekös, että puolet niemestä oli leirintäalueen maata, ja loppupuoli hulppeiden huviloiden luvattu maa.

“Kyllä on jännittävää”, totesin Steenille kurvatessamme pihalta tielle. Vatsani oli täynnä perhosia.
“Jännittävää nähdä uusi hevonen viimein, ja vielä jännittävämpää nähdä Sonian reaktio!”

Steen nauroi.
“Kyllä se kohta helpottaa, ei ole pitkä matka.”
“Niinpä! Mieti, miten jännää oli hakea Ronja useamman tunnin matkasta”, huomautin. Tässä hetkessä oli yllättävän paljon samaa kuin siinä elokuisessa päivässä.

Lyhyen, mutta lähes loputtomalta tuntuneen ajomatkan jälkeen olimme tallin pihassa. Huomasin Jassun päärakennuksen ikkunassa – hänkin varmasti odotti Sonian saapumista tallille.

Kaikki muut odottivat Soniaa paikalle, mutta tyttö itse luuli viettävänsä tavallista aattoiltaa tallista tietämättömänä.

Kun ehdimme tallin pihaan, käveli Jassukin talonsa ovelta takkia päälleen vetäen.
“Menipä teillä iltaan asti, olen odotellut malttamattomana”, nainen naurahti.
“Hyvä että olen itsekään malttanut odottaa”, vastasin. “Joko Cormac on täällä?”
“On, se tuotiin jo päivällä, kuljettaja taisi haluta ehtiä aattoillan viettoon kotiin”, Jassu kertoi.

“Mitäs sä teet nyt aattoiltana?” kysyin Jassulta, kun lähdimme kävelemään kohti oritallia.
“Catu on tulossa käymään, kunhan saa perhejoulunsa vietettyä”, Jassu vastasi.
“Oi, kiva! Eikös sun suku asu Suomessa?” kysyin. Olin aina ihmetellyt ratsastuskoulun suurta suomalaista kävijäkuntaa, mutta olin jossain vaiheessa kuullut, että Jassu on itse Suomesta.
“Joo, siellähän ne”, nainen totesi.

Tuntui jotenkin surulliselta, että hän oli yksin ulkomailla työssä, josta ei saanut vapaata edes sukujoulua varten. Tallin pitämisen täytyi olla todellakin hänen intohimo ja elämäntapa, joka menee kaiken edelle.

Emme ehtineet jäädä surkuttelemaan asiaa, sillä olimme aivan tuota pikaa oritallissa. Jassu johdatti meidät Cormacin karsinalle, ja sieltähän tumma, komea ori katseli meitä korviaan höristellen.
“Eikö ole upea”, Jassu henkäisi.
“On todella”, vastasin. “No hei”, höpötin Cormacille tarjoten kättäni nuuhkittavaksi. “Oletko tämän joulun suurin yllätysori?”
“Niin hienoa saada näin uljas ja tavoitteellinen hevonen talliin.”
“Niin, eikö tämä ole tai ainakin tule olemaan kilpahevonen?”
“Kuulemma”, Jassu vastasi. “Sonia tulee ilahtumaan ikihyviksi.”

Cormac oli oikein siistissä kunnossa, joten oria ei tarvinut oikeastaan puunata sen kummemmin. En halunnut letittää harjaa tai muuta – ori oli oikein hyvä juuri noin.
“Mitähän se tykkää havukranssista”, naurahdin. “Steen, haluatko hakea sen autosta?”

Pian sovitimmekin jo kranssia orin kaulaan. Hieman se pälyili ja ihmetteli, kun pujoitimme orin pään kranssin läpi, jotta sen sai kaulalle. Yllättävän rauhallisesti se otti tilanteen, ja tuntui unohtavan asian sitten. Niin paljon uusia ihmisiä, uusia hevosia, uusi talli.

“Sopii sille niin hyvin”, Steen tuumasi mittaillen oria katseellaan. “Näyttää ihan isolta joululahjalta”, hän jatkoi saaden meidät nauramaan.
“Ehkä voisit jo soittaa Sonialle?”
“Mitä mä sanon sille?”
“Öö.. Auton jääminen penkkaan ei ainakaan ole enää uskottavaa.”
“Ehkä vain, että auto ei lähde käyntiin?”
“Luuletko, että se uskoo sen? Osaanhan mä katsoa, miksi auto ei lähtisi käyntiin.”
“No keksitkö parempaa? Se on ihan hyvä, pääasia että ne tulee hakee meidät.”

Steen lähti soittamaan ja minä totesin, että nyt olisi hetki luppoaikaa.
“Lähden moikkaamaan Ronjaa, se on varmaan ulkona”, totesin Jassulle.
“Joo, mie jään paijaamaan tätä uutta herraa”, nainen hymyili.

Lähestyessäni pihattotallin valoja näin jo häivähdyksen kirjavasta ponistani.
“Ronjaa, oletko siellä?”
Poni nosti päätään ja lähti höristen liikkeelle kohti tarhan aitaa. Aidalle päästyäni hautasin ponin pään syliini ja paijasin sen pitkää turkkia, rapsutin korvan takaa ja höpisin sille. Pian Ronja haistoi taskuni – siellä oli jouluomena, kuivaa leipää ja porkkanaa Ronjalle.
“Voi sinua herkkusuuta, tahdotko sinäkin osasi jouluherkuista?”

Annoin herkut Ronjalle ja juttelin samalla ponille.
“Sonia saa kohta oman hevosen, eikö ole jännittävää. Toivottavasti se tykästyy hevoseen yhtä lailla kuin minä sinuun, mitä luulet?”
Ronja vain rouskutti herkkujaan ja hamusi niiden palasia lopulta maastakin. Pöyhötin tamman pitkäksi kasvanutta pystyharjaa.
“Taidan lähteä katsomaan, joko Sonia on pian täällä. Tulen sitten ehkä käymään tässä vielä, mutta muuten saat kyllä vapaapäivän.”
Katsoin ponia vielä hetken.
“Gledelig jul, Ronja”, kuiskasin, ja käännyin takaisin tallia kohti.

Kävelin tallipihalle, jolloin Steen ja Jassu kurkkivat oritallin ovesta, ja huikkasivat, että he toisivat kohta Cormacin ulos. Onneksi Jassu sanoi sen hiljaa, sillä ihan hetkeä myöhemmin Sonia käveli minua vastaan vanhemmat vanavedessään. Sonia meinasi jo sanoa jotain, mutta hyssyttelin häntä olemaan hiljaa.

Olin niin täpinöissäni, etten keksinyt itsekään sanottavaa. Spontaanisti vain halasin Soniaa, saaden tytön lähinnä hämmentymään.
“Tänne päin”, sanoin ottaen häntä kädestä. Ihmetys, odotus ja jännitys taisi vallata meistä molemmat, ja puristimme hysteerisen voimalla toisen kättä. Olihan tämä jännittävää. Sonian ilme oli jokseenkin epäuskoinen ja pölmästynyt, kun saavuimme oritallin eteen. Jouduimme ihan hetken odottamaan, kunnes Steen talutti Cormacin ulos.

Tumma, iso komea ori kauniin kranssin koristamana. Yllään vain aattoillan tähtitaivas. Korvat höristen se katsoi meitä nähdessään jälleen uusia ihmisiä.

Nähdessään uuden, oman ihmisensä, omistajattarensa, joka ei ollut uskoa todeksi sitä, mitä juuri tapahtui.

“Tässä on Crampton Cormac. Sonia Stordahlin hevonen.”

Topics tagged under aureen on Shelyesin Foorumi Cormac
kirjoittaja Aurora
lähetetty La 16 Tammi 2021, 12:58
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Ronjas dagbok
Vastaukset: 33
Luettu: 2470

Ronjas dagbok

23 – Aamuyöllä
14. marraskuuta 2020

#NVRK2020 #aureen

Perjantaina olin töiden jälkeen käynyt niin tallilla kuin kotona todella nopeasti pakkaamassa kisatavarani viikonloppua varten. Onneksi Ronjalla ei ollut paljoa varusteita — mukaan lähti vain suitset, barbakpad, hoitokassi ja villaloimi. Eipä hevoseni juuri muuta omistanut! Omatkin kisakamppeet näytti siltä, että kukaan ei varmaan edes tunnistaisi mun kilpailevan ylipäänsä — tuulitakki, harmaat ridahousut, ruskeat jodhpurit ja lainachapsit sai mut näyttämään enemmän hoitajalta. No, ihan sama. En tulisi koskaan lähtemään ulkomaille kisoihin Ronjan kanssa, niin mitä suotta mitään hankkimaan. Oikeastaan ajattelin mennä vain tallin omissa kisoissa, mutta nämä olivat ihan lyhyen matkan päässä, niin voihan sitä käydä kokeilemassa.

Olin juuri ehtinyt kotiin syömään pikaisesti, ennen kuin Steen haki minut. Hän oli yllätyksekseni vienyt meidät jonnekin kaupungin ulkopuolelle vuorille laavulle. Oli ollut romanttista istua lampaankarvataljoilla nuotion ääressä tähtiä katsellen. Olin niin onnellinen siitä, että sain tutustua Steeniin ja viettää hänen kanssaan aikaa. Hän oli niin ihana mies, että olin haljeta hellien tunteiden yliannostuksesta. Me ei oltu oikeastaan puhuttu, että mitä tai ketä me oltiin — oltiinko me vielä tapailuvaiheessa, jo yhdessä, jopa pariskunta? En kehdannut kysyä. Se tuntui oudolta.

Mutta sitten Steen pudotti pommin pöytään — hänen vanhempansa olivat täällä ja hän haluaisi esitellä minut heille. Tottakai se kävi, olin korvia myöten ihastunut Steeniin ja suunnittelin jo haaveissani tulevaisuuttamme pitkälle vuosien päähän, mutta miten Steen esittelisi minut? "Tässä on Aurora, ollaan tässä tapailtu muuttama viikko." Miten akward. "Tässä on tyttöystäväni Aurora." Kiva kun kerroit mullekin, että ollaan yhessä? No, onneksi se olisi Steenin murhe, mitä hän sanoisi. Ja eihän Soniakaan kai tiennyt? Tiesikö oikein kukaan? Jännittäisin varmaan enemmän näiden kaikkien ihmisten eteen astelemista yhdessä, kuin itse kilpailuja.

Olimme menneet Steenin kanssa suht aikaisin nukkumaan, tai no, nukkumaan. Mutta ehdittiin me muutama tunti nukkuakin ennen herätystä aamuyöllä. Niin aikaisin ei tehnyt mieli edes syödä, kuten olin ajatellut, joten yrittäisin kotona, tallilla tai matkalla saada eilen valmiiksi tekemäni eväät syötyä. Steen tiputti minut Strandaan kotini eteen, josta lähdin melkein heti tallille.

Tallipihalla oli kaaos. Jo eilen pihaan oli roudattu naapuritallilta loputtomiin löytyviä traikkuja, ja jopa yksi hevosauto, mutta nyt kaikki kahdeksan olivat pihassa. Osan eteen oli jo ajettu autokin, joten parkkeerasin oman autoni yhden traikun eteen. Tarkistin, että traikku oli vielä tyhjä, ja lähdin sitten hakemaan osaa tavaroista tallista.

Luna oli pihattotallissa loimittamassa Lolaa.
"Huomenta", hän sanoi silmät ristissä. Itse laskin Ronjan karsinasta ulos tarhaan hetkeksi, jospa se vaikka vetäisi aamurallit siellä ja malttaisi siten traikussa paremmin.
"Lolan ja Sidneyn traikulla ei oo muuten vieläkään kuskia", Luna totesi vaaleanpunaiset hiukset heilahtaen.
"Häh, eikö? Pakkohan teidän on jotenkin päästä kisoihin", ihmettelin, kunnes keksin.
"Ootas, mulla on idea."

Menin ulos tarhaan katsomaan ponien aamuöistä haahuilua ja soitin Steenille.
"Täällä on vielä yksi traikku ilman kuskia", kerroin. "Onko sulla lupa vetää sitä ja autossa koukku?"
Onneksi Steenillä oli. Hän oli suunnitellut tulevansa myöhemmin aamupäivällä paikalle yksin tai vanhempien kanssa, mutta pääsi onneksi jo nyt lähtemään, oltiinhan me molemmat herätty jo ajat sitten. Sanoin Steenille, että lähdemme kuudelta, joten tallilla pitäisi olla vähän ennen sitä.
"Luna, jättäkää hevosten tavarat traikun eteen, kunnes kuski tulee autoineen tänne, sitten vaan nostaa ne kyytiin", hymyilin, ja lähdin kantamaan ekaa kuormaani autoon.

Vähän ennen kuutta olin harjannut ja loimittanut Ronjan ja taluttanut sen traikkuun samalla viimeiset tavarat mukanani tuoden. Steenkin oli ilmestynyt parkkipaikalle ja peruuttanut autonsa viimeisen traikun eteen, jossa Sidney ja Lola olivatkin jo kyydissä. Steen oli kiinnittämässä traikkua auton perään, mikä muistutti minut tekemään homman myös. Samalla Linnea talutti Vennin traikkuun. Linnea oli joku tuntiratsastaja, jota en tuntenut ennestään, ja hän vaikutti hiljaiselta ja ujolta. Hän näytti olevan ainakin 10, varmaan vähän vanhempi, mutta varmasti vielä peruskoulussa — en ollut koskaan nähnyt häntä lukion käytävillä. Koitin jutella mukavia, lähinnä pakkaamiseen liittyen, mutta hän vain nyökytteli tai vastasi lyhyesti. Ehkä hänkin oli näitä tallin suomalaistaustaisia kävijöitä? Olin koko syksyn ihmetellyt ryntäystä Suomesta Lofooteille, mutta kai tämä oli niin kaunis paikka asua, siksi itsekin muutin tänne etelästä.

Ihan vähän kuuden jälkeen kaikki vaikuttivat valmiilta ja lähtivät matkaan. Olisimme kyllä huvittava karavaani, jos kukaan nyt edes ajaisi näin aikaisin aamulla vastaan. Oli ihan pimeää edelleen, toivottavasti pääsisimme ehjinä perille, ja vielä ajoissa. Ensimmäinen luokka starttaisi puoliltapäivin. En ollut ollut kisoissa, niin en tiennyt, mihin aamupäivän tunnit lopulta kuluisivat, mutta kai se oli ihan hyvä lähteä ihan tosissaan ajoissa liikkeelle.

Toivottavasti kisat menisivät hyvin, mietin, kun kaarroimme ulos Svolværin kaupungista. Käänsin radion päälle, ja uutistenlukijan ääni rikkoi hiljaisuuden.
kirjoittaja Aurora
lähetetty La 14 Marras 2020, 16:30
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Ronjas dagbok
Vastaukset: 33
Luettu: 2470

Steen the Stor

Aina muutenkin
13.11.2020 perjantai | #aureen

Viikonlopusta oli tulossa kiireinen mutta varmasti sitäkin ikimuistoisempi. Mulla oli pitänyt kiirettä sekä töissä että vapaalla, sillä vanhemmat olivat tulleet vierailulle Lofoottien jylhiin maisemiin, Sonia oli revetä liitoksistaan kisastressinsä kanssa ja lisäksi mä halusin myös nähdä Auroraa.

Siispä olin sopinut hakevani naisen sen kotoa tänään kello kuudelta. Olimme sopineet, että Aurora tulisi mun luokse yöksi ja veisin sen aamulla kukonlaulun aikaan kotiin, mistä se lähtisi omalla autollaan tallille. Mä en itse vielä tiennyt mun aikatauluista, mutta tarkoitukseni oli jossakin vaiheessa matkata Bjerkvikiin.

Aurora nousi autoon hymyillen ja mäkään en voinut olla hymyilemättä katsoessani sen säteileviä kasvoja. Kumarruin antamaan varovaisen suukon sen huulille ennen kuin Aurora veti auton oven kiinni ja napsautti turvavyön kiinni.

“Jännittääkö huominen?” kysyin samalla kun lähdin ajamaan. Aurora naurahti, mutta vilkaistessani sitä huomasin, että selkeästi sitä jännitti ainakin vähäsen.

“No, ei nyt sinänsä”, se hymyili ja hypisteli takkinsa hihaa. “Kunhan mennään katsomaan, millaista siellä on.”

“Varmasti hyvä meno”, vastasin ja vilkaisin Auroraa. “Mä tuun kanssa sinne.”

“Ai tuut?” Aurora hätkähti ja loi kasvoilleen yllättyneen mutta iloisen ilmeen. Mä naurahdin kääntyessäni päätielle ja vaihtaessani vaihdetta suurempaan.

“Joo. Siitä mun pitikin puhua.”

Aurora loi muhun kysyvän katseen, mutta mä vain virnuilin kiihdyttäessäni vauhtia valtatiellä. Matka tuskin ehti alkaakaan, kun jo ohjasin auton liittymästä sivutielle ja lähdimme etenemään mutkittelevaa tietä ylemmäs vuorille päin. Ei aikaakaan, kun tietä reunustavat katuvalotkin loppuivat ja meidät ympäröi täydellinen pimeys.

Mä jouduin kaivamaan puhelimeni esiin, jotta pystyin navigoimaan oikean reitin. Ohjasin autoni kuoppaiselle hiekkatielle ja hidastin vauhtini minimiin. Vilkaisin Auroraan, joka katseli auton ikkunasta ulos, vaikka ympäriltä hädin tuskin erotti mitään muuta kuin lähimmät tietä kehystävän puut. Mun sydän suli asteen kun mä katselin sen mietteliäitä kasvoja, mutta vaikka kuinka mä olisin vain halunnut jäädä katsomaan niitä, mun oli revittävä katseeni takaisin tiehen ja keskityttävä ajamiseen.

Viimein me oltiin perillä. Kaarsin auton pienelle levikkeelle johon hiekkatie päättyi ja sammutin auton. Aurora katsoi mua kysyvänä, kun kumarruin keskikonsolin ylitse onkimaan takapenkillä olevia pussukoita ja käännyin katsomaan sitä hymyillen.

“Missä me ollaan?” Aurora kysyi ja naurahdin.

“Jaa-a. Itse asiassa mäkään en tiedä. Mäkin oon täällä ekaa kertaa.”

Me noustiin autosta. Paikka oli kaunis – takanamme aukeni metsikköinen maasto ja edessämme avautui jylhä vuoristonäkymä, joka huipentui mereen, jota pimeydessä hädin tuskin erotti. Ainoastaan taivaalla loimottava kuu loi jonkinlaista valoa, ja sen kelmeydessä osasin tarkentaa katseeni haluamaan suuntaan. Tartuin Auroraa kädestä.

“Tännepäin.”

Mä johdatin Auroran pienelle laavulle. Se päästi ymmärtäväisen “aa”-äänen hahmottaessaan vihdoin minne olimme saapuneet. Mä kaivoin toisesta, suuremmasta pussista lampaantaljan, jonka asettelin laavun kylmälle penkille ja viitoin Auroran istumaan. Puhelimen taskulampun valossa mä etsin polttopuita ja ne löydettyäni aloin sytyttämään nuotiota.

“Onpa ihana paikka”, Aurora henkäisi kun pinosin klapeja kasaan. “Mäkään en oo ikinä käynyt täällä.”

“Joo, täältä kyllä löytyy vaikka minkälaista kunhan osaa etsiä”, mumisin keskittyneenä. Puut tuntuivat olevan märkiä. Huolimatta mun sytytysyrityksistäni ne lähinnä savusivat hetken ja hiipuivat sitten sammuksiin. Kuulin Auroran liikkuvan laavun penkillä ja pian tunsin pehmeän kosketuksen mun olkapäälläni.

“Saanko mä koittaa?”

Aurora otti määrätietoisesti tulitikkuaskin mun kädestäni. Se tarttui klapeihin ja asetteli niitä uudestaan, ennen kuin kääntyi katsomaan mua.

“Onko sulla puukkoa?”

Mä olin varannut puukonkin mukaan, mutta se oli eri pussissa. Kopeloin sen käsiini ja tunnustelin sen sisältöä umpimähkään, kunnes tunsin tutun muodon ja ojensin tupen Auroralle. Kuului vuolemisen ääntä ja pian tulitikku leimahti.

“Jospa se nyt lähtisi.”

Ei aikaakaan, kun lämmin loimu valtasi laavun. Nousimme penkeille ja kaivoin itsellenikin lampaantaljan alleni, ennen kuin istahdin Auroran viereen. Kiersin käteni varoen sen ympärille ja lähestulkoon yhtä varoen nainen laski päänsä lepäämään mun olkapäätäni vasten.

“Jos mun pitää joskus lähteä mukaan Bear Gryllsin haasteeseen, mä otan sut mukaan”, mä lohkaisin lopulta ja Aurora nauroi. “Onko nälkä? Mä otin mukaan vähän grillattavaa.”

“Vähän”, Aurora vastasi. “Ei sun ois oikeasti tarvinnut.”

“No, mä ajattelin että vähän rentoutusta ennen kisoja.”

Siinä nuotion rätistessä mulla oli hyvä olla. Aurora nojasi edelleen mua vasten ja silittäessäni sen hiuksia mä kuulin kun se huokaisi raukeasti.

“Sun piti puhua jostain?”

Mä virnistin ja painoin pääni vasten Auroran pehkoa. Ne tuoksuivat raikkaalle shampoolle ja suljin hetkeksi silmäni ennen kuin puhuin.

“Niin. Meidän vanhemmat tulee katsomaan Sonian kisoja ja mäkin tuun sinne”, aloitin. Aurora oli vaiti, mutta tiesin sen kuuntelevan. “Mä vaan ajattelin, että...”

Mun lause jäi kesken. En mä oikein itsekään tiennyt, kuinka jatkaa. Mitä mä ajattelin? Mä en ollut kertonut kenellekään Aurorasta, en edes Sonialle. Mä olin täysin uuden edessä. Musta tuntui, että kerrankin mä oikeasti halusin jotakin, olin valmis panostamaan, mutta samalla mä en halunnut edetä liian nopeasti.

“Ajattelit mitä?” Aurora kysyi hennolla äänellä ja mä kumarruin hengittämään sen poskea vasten.

“Niin.. Että jos sä haluaisit tavata ne. Älä ota mitään paineita - mä en ole puhunut mitään... Mistään. Mä vaan ajattelin että --”

“Kyllä se käy”, Aurora henkäisi nopeasti ja mä irrottauduin hieman kauemmas siitä katsoakseni sitä suoraan silmiin. Sen kauniit silmät kimmelsivät nuotion hehkussa ja sen kasvoilla oli jännittynyt hymy.

“Tai siis, se olisi kiva”, se jatkoi ja naurahti hermostuneesti. Mä en voinut mitään, Aurora oli niin suloinen hermoillessaan, ja painoin nenänkärkeni vasten sen nenää.

“Steen?”

Mä katsoin yhä Auroran silmiä, mutta näin läheltä ne näyttivät vain kiiltäviltä, sumuisilta helmiltä. Hymähdin kysyvästi.

“Haluatko tulla mun viereen nukkumaan Bjerkvikissä?”

Mun suupielet kaartuivat hymyyn.

“Bjerkvikissä ja aina muutenkin.”
kirjoittaja Steen
lähetetty Pe 13 Marras 2020, 23:51
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Steen the Stor
Vastaukset: 4
Luettu: 589

Steen the Stor

Kilpajuoksu kelloa vastaan
2.11.2020 maanantai | #aureen | #vainoaja

Vastaa nyt. Vastaa nyt, Sonia.

Mä en varmasti ollut koskaan ajanut niin kovaa. Maisemat vilisivät mun ohitseni pelkkinä epämääräisinä suttuina, kun kaasutin kohti Shelyesiä ja yritin kerta toisensa jälkeen soittaa Sonialle.

Numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä.

“FOR FUCKS SAKE!” huusin ja rutistin auton rattia niin kovasti, että teki kipeää.

Yritin hillitä mun käsien tärinää, kun avasin mun numerovalikon ja etsin Auroran numeron.

Puhelin hälytti ja hälytti ja se tuntui kestävän ikuisuuden.

“Heisann”, kuului lopulta linjan toisesta päästä.

“Aurora”, mä korahdin puhelimeen. “Ootko tallilla?”

“Joo, olen”, Aurora vastasi hitaasti. “Onko kaikki hyvin..?”

“Ei ole”, sanoin nopeasti samalla kun painoin kaasua kovemmin ohittaakseni edellä matelevan pakettiauton. “Onko Sonia siellä?”

“Oli ainakin äsken...” Aurora vastasi ja musta tuntui että mun sydän tulisi kohta läpi rinnasta, jos se hakkaisi yhtään kovempaa.

“Etsi se”, käskin tiukasti. “Ja sano ettei poistu mihinkään ennen kuin olen siellä. Poliisit ovat tulossa.”

“Mitä on tapahtunut?”

“Ei ole aikaa selittää. Etsi se Sonia!”

“Selvä, missä sä oot?”

“Tulossa sinne.”

Puhelun loputtua mä keskityin jälleen ajamiseen. Mun oli pakko ehtiä tallille ennen sitä hullua.

Lars Olsenin sanat kaikuivat mun päässäni samalla kun lähdin jälleen uuteen, uhkarohkeaan ohitukseen. ‘Sonia on vakavassa vaarassa. Aikaa ei välttämättä ole enää paljon.’ Mä rukoilin, että sitä oli kuitenkin riittävästi. Oli pakko olla.

Puhelin alkoi jälleen soimaan ja nostin sen nopeasti korvalleni samalla kun ohjasin autoni terävällä liikkeellä takaisin omalle kaistalle. Juuri ohittamani auto väläytti kiukkuisesti valojaan, mutten välittänyt.

“Aurora täällä taas”, nainen vastasi langan päässä. “Sonia on kuulemma maastossa.”

“Kenen kanssa?” kysyin.

“Ilmeisesti yksin..”

“YKSIN??!”

Puhdas hätä ja raivo kulkivat mun lävitseni, kun yritin äkkiä jäsennellä ajatukseni.

“Steen, mitä on tapahtunut?” Aurora kysyi ja naisenkin ääni alkoi kuulostaa hätääntyneeltä.

“Se vainoaja, se on tulossa sinne”, mä sanoin ja kuulin kun Aurora vetäisi terävästi henkeä. “Ja se on vaarallinen.”

“Mä ilmoitan Jassulle”, nainen henkäisi.

“Ilmoita. Mulla ei mene enää kauaa. Pysykää turvassa.”

Samalla kun toistamiseen suljin puhelimen, näin siniset välkkyvät valot mun taustapeilistä. Poliisit ohittivat takanani ajavat autot ja saavuttivat mua kovaa vauhtia, vaikka mullakin oli vauhtia reilusti yli sallitun. Kirosin ja painoin jarruja pohjaan ja kaksi poliisiautoa sujahti mun ohitseni.

Mua kylmäsi. Lars Olsen oli oikeassa. Tilanne oli oikeasti vakava.


“Se ihminen on vaarallinen. Hän kävi täällä sellaisen vihan vallassa, mitä et uskokaan. Hän on jo vuosia ollut arvaamaton ja aggressiivinen”, oli Lars sanonut.

“Mistä tiedät?” mä kysyin.

“Koska se ihminen oli meillä ennen töissä. Hänen nimensä on Frank ja hänen tilansa huononi jo ajat sitten viinan ja velkakierteiden myötä. Ja ilmeisesti koska Sonia palkattiin hänen tilalleen, hän aikoo nyt kostaa.”

“Kostaa miten?”

“En tiedä. Tiedän vain, että lähtiessään hänellä oli ase mukanaan.”
kirjoittaja Steen
lähetetty Ti 03 Marras 2020, 23:08
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Steen the Stor
Vastaukset: 4
Luettu: 589

Steen the Stor

Varoitus
2.11.2020 maanantai | #aureen | #vainoaja

Mun työnteosta ei tahtonut tulla yhtään mitään. Mun ajatukset risteilivät hajanaisina ja vähän väliä huomasin tuijottavani tietokoneen ruutua ties kuinka monetta minuuttia vailla minkäänlaista älyllistä toimintaa. Helvetti vie, nää toimistohommat ei olleet mua varten. Vaan niin nekin olivat hoidettava, kerta firmaa halusin pyörittää.

Nojauduin taaksepäin tuolilla ja ristin kädet mun niskaan. Halloween oli takanapäin ja meidän punoma jekkukin oli onnistunut suunnitelmien mukaan. Catu oli melkein saanut paskahalvauksen ja minä ja Sven makeat naurut. Hetken olin kyllä miettinyt, oliko jäynä vähän turhan julma varsinkin viimeaikaisten tapahtumien valossa, mutta toisaalta mä olin aina ollut vähän mustaan huumoriin taipuvainen.

Sonian tilanne ei kuitenkaan ollut leikin asia, vaikkakin asiat olivat taas hetken aikaa olleet vakaammalla pohjalla. Poliisit olivat ainakin kuulostaneet siltä, että asia otettiin nyt jälleen vakavammin, kun Kenny oli myrkytetty, varsinkin sen jälkeen kun olin menettänyt malttini ja sanonut pari valittua sanaa mun mielestä riittämättömästä reagoinnista.

Kissat olivat kotiutuneet ihan hyvin mun luo, samoin Sonia. Mä olin tarjoutunut ostamaan sille kunnollisen ilmapatjan, mutta sisko oli linnoittautunut mun sohvalle ja vakuutti sen olevan oikein oiva nukkumapaikka. Teki kuulema hyvää selälle. Mä en oikein pystynyt sitä uskomaan, sillä niinä kertoina kun olin itse siihen nukahtanut, olin herännyt jumisempana kuin koskaan, mutta toisaalta Sonia oli sen verran taskukokoinen että se mahtui kepeästi makaamaan jalat suorina ja tilaa jäi reilusti vielä ylikin. Ja ainakaan kissat eivät voineet puhkoa sohvaa – toinen olisi ollut ilmapatjan laita.

Mun ajatukset harhailivat myös Auroraan. Mä olin ohimennen nähnyt senkin siellä halloweenriennoissa, ja nainen oli näyttänyt lumoavalta asussaan. Mua oli jopa vähän harmittanut, etten päässyt osallistumaan niiden talliporukan yökyläilyyn. Ei sillä, että mua olisi niinkään kiinnostanut heppatyttöjen kekkereillä notkuminen, mutta Auroran nähtyäni mä olisin enemmän kuin mielelläni kopannut sen viereeni yöksi. Kaunis, tyrmäävä jääkuningatar.

Olin miettinytkin, että pyytäisin Auroraa taas johonkin. Me oltiin käyty syömässä ja jälleen mä olin ollut täysin lumoutunut sen seurasta. Olin iltaisin katsellut paikallisia vuokrattavia mökkejä ja huoneistoja, melkein jo vuokrannutkin yhden, jota mainostettiin “Solværin parhaana kohteena katsella revontulia”, mutta tullut sitten äkkiä toisiin ajatuksiin. Aurora varmaan pitäisi mua ahdistavana, jos yhtäkkiä ilmoittaisin varanneeni meille mökin. Oli ehkä parempi odottaa.

Tai ehkä mä voisin kysyä.

Tartuin puhelimeen ja avasin whatsappin, josta etsin keskustelun Auroran kanssa. Mietin hetken ennen kuin näppäilin viestin.

Du: [15:21]
Moi! Mulla ois sulle yksi kysymys 😇


Noin. En mä mitään menettäisi, vaikka Aurora ei suostuisikaan. Vaikka myönnettäköön, että mä toivoinkin etten saisi kieltävää vastausta.

Yritin keskittää mun huomioni taas työntekoon, mutta nyt se oli entistä toivottomampaa. Hieroin silmiäni ja vilkaisin kelloa. Neljältä mulle tulisi vielä asiakas treenattavaksi, ja sitä ennen mun pitäisi saada joku tolkku tähän paperihelvettiin.

Puhelin alkoi väristä pöydällä ja käänsin sen äkkiä lähemmäs, mutten nähnyt Auroran nimeä näytöllä. Sen sijaan näin puhelun tulevan jostain vieraasta numerosta. Niinpä tietenkin, työpuhelu. Rykäisin ja painoin vihreää luurin kuvaa.

“Haloo? Onko siellä Steen Stordahl?”

“Terve, kyllä on puhelimessa”, vastasin mun ammattiminän vakaalla äänellä.

“Onko Sonia siellä?”

Mun vereni hyytyi samalla kun kohottauduin puoliksi seisaalteni pöydän ääressä.

“Kuka kysyy?”

Ääni langan päässä kuulosti hätäiseltä ja kiihtyneeltä.

“Lars, Lars Olsen”, mies sanoi nopeasti. “Tiedätkö missä Sonia on?”

“Sonia on tallilla”, sanoin ja tajusin puristavani pöydänkulmaa niin, että mun rystyseni olivat muuttuneet valkoisiksi.

“Poliisit on soitettu. Sonia on vakavassa vaarassa. Meidän on saatava häneen yhteys heti.”
kirjoittaja Steen
lähetetty Ti 03 Marras 2020, 01:31
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Steen the Stor
Vastaukset: 4
Luettu: 589

Steen the Stor

Sähköiskuja
22.10.2020 | #vainoaja #aureen

Perustuu Auroran tarinaan Nyt

Viimeisimmät päivät olivat olleet erityisen kuluttavia. Kun mulle oli soitettu tallilta ja kerrottu, mitä Sonialle oli käynyt, olin lähtenyt ajamaan töistä samantien kohti Sonian asuntoa. Joona oli luvannut tuoda siskoni Kabelvågiin, ja vasta Sonian nähtyäni olin tajunnut miten vakavasta tilanteesta oli kyse. Sonia oli ollut kalpea, selvästi peloissaan ja niin järkyttynyt, että oli kestänyt tovi, ennen kuin shokkitila oli laantunut sen verran, että se oli kyennyt minkäänlaiseen keskusteluun. Vasta silloin oli tullut itku ja Sonia oli kertonut oudoista puheluista, joita sille oli soiteltu.

Totta kai mä olin jäänyt sen luokse. Järjestely oli ollut helppo, sillä mulla ei ollut mitään eläimiä ja asuin vain parin korttelin päässä - Sonialla taas oli Kenny-koiran lisäksi kolmen kissan katras. Mä yritin parhaani mukaan tehdä Sonian olon helpommaksi, vaikka sisäisesti olinkin vihainen – en Sonialle, vaan sille sairaalle ihmiselle, joka sitä kehtasi näin häiritä ja ahdistella. Ois mun vähän tehnyt mieli antaa Soniankin kuulla kunniansa ettei se ei heti ollut tehnyt rikosilmoitusta tai kertonut mulle niistä puheluista, mutta katsoessani iltaisin miten se käpertyi peiton alle ja tuijotti lasittuneesti tyhjyyteen en mä hennonut. Sen sijaan mä odotin että se nukahti, peittelin sen paremmin ja koetin saada itsekin nukuttua.

Keskiviikon jälkeen tilanne oli helpottanut kun olimme käyneet Shelyesissä. Vaihtaessani uusia renkaita Sonian autoon sisko oli käynyt tallilla ja selkeästi piristynyt siitä, sillä kun illalla olin töistä päästyäni mennyt jälleen Sonialle, sisko oli ensimmäistä kertaa päiviin ollut touhottamassa täydellä teholla.

“Ai moi”, Sonia oli tervehtinyt oikeinkin yllättyneen kuuloisesti, ikään kuin mun astuminen ovesta olisi ollut joku satunnainen yllätysvierailu enkä suinkaan olisi nukkunut puolta viikkoa sen olohuoneen lattialla.

“No moi vaan sullekin”, sanoin takaisin ja astelin peremmälle. Katselin kämppää, joka oli siivottu lattiasta kattoon ja jonka lattialta patja ja petivaatteet oli kerätty pois. Pyykkikone hurisi pesuhuoneessa ja sisko oli juuri lopettanut lattian pesemisen.

“Mä just aattelin, että aika vähän täälläkin putsata paikkoja”, Sonia sanoi ja alkoi kietoa vaaleita hiuksiaan pikkuiselle poninhännälle. “Haluutko kahvia?”

“Ei kiitos, kello on jo aika paljon”, sanoin ja hymyilin. Oli helpottavaa nähdä Sonia taas enemmän tai vähemmän omana itsenään. “Missä mun peti on?”

“Noh, mä aattelin että säkin varmaan haluat välillä vähän omaa aikaa”, sisko virnisti ja istahti sohvalle. Kävelin sohvan toiselle laidalle ja istuin sen viereen.

“Hei, ei mua oo haitannut täällä olla.”

“Niin, mutta on sullakin omat työt ja menot. Kyllä mä pärjään.”

“Ootko ihan varma?” kysyin samalla kun kurotin vetämään Sonian halaukseen.

“Oon mä. Kiitos, että oot ollut täällä”, Sonia sanoi halaukseen vastatessaan. Mä silitin sen hiuksia ja rutistin sitä tiukasti.

“Mä oon täällä aina jos vaan tarvitsee. Kyl sä sen tiiät.”

***

Siinä mielessä Sonia oli kuitenkin ollut oikeassa, että olin nukkunut kotonani paremmin kuin moneen yöhön, lähinnä siksi, ettei mun päällä ollut jatkuvasti vähintään yhtä kissaa pyörimässä. Töissäkin riitti tekemistä, varsinkin paperihommia, sillä mun keskittyminen ei ollut viime päivinä riittänyt hoitamaan niitä kunnolla. Nyt selatessani loputtomalta tuntuvia paperipinoja ja naputellessani läppärin näppäimistöä havahduin siihen, kun puhelimeni värähti.

Katsoin whatsappin keskustelua ja kesti hetki, ennen kuin tajusin katsoa vieraan numeron vieressä olevaa pientä kuvaketta. Klikkasin sen auki ja tunnistin heti kuvassa olevan naisen syvänsiniset hiukset ja aurinkoisen hymyn.

Innostus kulki mun lävitse sähköiskun lailla kun luin Auroran lähettämän viestin. Nainen pahoitteli ettei ollut ottanut yhteyttä ja kysyi mun kuulumisia. Näppäilin vastauksen ja yritin keskittyä töiden tekemiseen, mutta mun ajatukset olivat nyt puhelimessa, joka pian värähti uuden viestin merkiksi.

Aurora oli ratsastamassa ja lähetti mulle nätin kuvan maisemista, joista se sillä hetkellä oli nauttimassa. Hetken aikaa mietin, olisinko vastannut kuvalla omasta toimistostani ja kirjoittanut oheen “ei vedä vertoja näille näkymille”, mutta toimisto oli sen verran kaaoksessa että tyydyin vain kehumaan Auroran otosta. Samalla kysyin, josko se haluaisi nähdä.

Sonian talliporukan bileistä asti mun ajatukset olivat säännöllisesti eksyneet Auroraan. En ollut eläissäni kokenut vastaavaa – se nainen oli luonnonkauneudellaan ja jollain mystisellä vetovoimallaan vetäissyt multa jalat alta. Mä halusin palavasti tutustua siihen paremmin. Se ei ollut sellainen kuin muut naiset, jotka toivat itseään tyrkyttäen esille ja muovasivat itsestään instagram-mallien halpoja kopioita, vaan se oli raikas, kiehtova ja aito. Sellainen, joka jaksoi herättää mun mielenkiinnon.

Sonialle en ollut maininnut sanallakaan Aurorasta, siitä kysymystulvasta, utelusta ja höösäämisestä ei olisi tullut ikinä loppua. Olin kyllä tarjoutunut entistä helpommin mukaan siskon talliporukan juttuihin, kuten sen Petterin emännän vauvakutsuille (ihan totta, vauvakutsuille, minä), mutta harmikseni Aurora ei ollut koskaan ilmaantunut sinne.

Mutta nyt se vastasi. Luin viestin ja mun kasvoille levisi hymy.

Du: [17:42]
Å gå høres bra ut! Ser deg snart. 🤗


***

Vilkaisin kelloa seisoskellessani StorFitin edessä. Kello oli hieman yli seitsemän. Vedin takin vetoketjua hieman ylemmäs, sillä rannan suunnalta kävi viileä merituuli. Mua hermostutti vähän, enkä oikein tiennyt minkä takia. Mä olin kyllä deittaillut ennenkin ja poikien kanssa reissatessa oli tullut koettua jos jonkinlaista lomaromanssia, toki enemmän tai vähemmän huvittelumielessä kuin mitenkään tosimielessä.

Nyt mä kuitenkin huomasin miettiväni, että mitä jos Aurora ei tulisikaan? Jos sitä ei kiinnostanutkaan tavata? Sillä oli mennyt pitkään, ennen kuin se oli edes laittanut mulle viestiä. Ehkä se yritti keksiä jotakin ystävällistä tapaa, millä ilmaista että kiitos mutta ei kiitos, mua ei kiinnosta tavata sua. Vilkaisin itseäni lähellä seisovan auton ikkunasta. Näytinköhän mä ihan pelleltä, kun seisoskelin tässä? Asuiko Aurora jossain ihan vieressä ja katseli mua nyt ikkunasta naureskellen?

Mutta silloin mä näin sen. Siniset hiukset laineillen se asteli katuvalojen kelmeässä valossa mua kohti nopein askelin. Saman tien mun hermostuneisuus oli tiessään enkä mä saanut silmiäni irti siitä, kun se veti kasvoilleen säteilevän hymyn ja nosti takkinsa karvareunuksista huppua ylemmäs kaulansa suojaksi.

“Anteeksi ihan hirveästi, oon vähän myöhässä”, Aurora sanoi ja pudistelin päätäni hymyillen.

“Ei se mitään, mäkin ihan just hetki sitten astuin ovesta ulos”, livautin valkoisen valheen ja toivoin tosiaan, ettei Aurora ollut nähnyt mua jostakin kotinsa ikkunasta.

“Joo, oli pakko käydä tallin jälkeen suihkussa”, Aurora hymyili. “Mihin mennään? Mä en vielä hirveästi tunne näitä seutuja.”

“Pakko sanoa, etten mäkään”, naurahdin. “Jospa vaan kävellään ja katsotaan?”

“Se sopii”, Aurora vastasi ja lähdimme kävelemään. Kadut olivat märkiä, mutta luojan kiitos ei satanut – kostea merituuli oli jo itsessään tarpeeksi kylmä. Inhosin tällaista säätä ja toivoin, että pian koittaisi kunnon talvi ja pakkasilmat.

“Mites Sonia?” Aurora kysyi äänessään huolestunut ja myötätuntoinen sävy. Mäkin vakavoiduin hieman ja huokaisin.

“Ihan hyvin. Se on sisukas mimmi, mutta kyllä tuo varmasti painaa mieltä”, vastasin ja Aurora nyökkäsi.

“Vaikea kuvitella, että joku tekee tuollaista ja vieläpä Sonialle. Se on niin iloinen ja pidetty ihminen”, Aurora sanoi.

“Niinpä. Rukoilkoon luojaansa, etten koskaan saa sitä nilkkiä käsiini”, puuskahdin. Se päivä kun koittaisi, saisi se selkärangaton paskiainen tuntea nahoissaan, miltä kaksoisveljen viha oikein tuntuu.



Vaihdoimme kuitenkin puheenaiheet pian kevyempiin ja sain huomata, että Auroran kanssa oli helppo keskustella. Nainen kertoi olevansa kotoisin Moldesta ja muuttaneensa 18-vuotiaana Osloon opiskelemaan. Yhden vuoden Aurora oli viettänyt Islannissa vaihdossa ja se etenkin kiinnosti mua suuresti.

“Islanti oli tajuttoman kaunis”, Aurora huokaisi. “Sitä luontoa ei voi kuvailla, ennen kuin sen kokee itse.”

Aurora oli oikeassa, en pystynyt kuvitella mielessäni kuin kiveä, kiveä ja kiveä, vaikka tiesinkin että Islannissa oli paljon muutakin kuin tulivuorten synnyttämää kalliota. Kerroin puolestani matkoistani Aasiaan ja Aurora kuunteli kiinnostuneena, vaikka tokaisikin olevansa enemmän pohjoisen ystävä.

Olimme saapuneet meren rantaan. Kävellessämme katselin sataman valoja, jotka heijastuivat väreilevän veden pintaan. Oli jo pimeää ja taivas oli pilvien peitossa, eikä tähtiä näkynyt.

“Ootko nähnyt jo revontulia?” kysyin.

“Voi, olen”, Aurora henkäisi ja vilkaisi mua hymyillen. “Ollaan Ronjan kanssa käyty vuorilla niitä katsomassa.”

“Sieltä varmasti näkee hyvin”, myönsin ja hymyilin takaisin.

“Lähde joskus mukaan”, Aurora heitti ja nauroin.

“Joo, jos sinne on helppo mennä jalan”, vastasin. “En ole vielä toistaiseksi innostunut kipuamaan hevosen selkään.”

“Mutta vuorelle olet valmis kipuamaan”, Aurora vitsaili. “Mutta etkö tosiaan ole ratsastanut? Vaikka Sonia onkin hevosihmisiä?”

“En ole”, sanoin ja katsoin Auroraa vinosti hymyillen. “Siinä asiassa oon pitänyt pääni.”

“No, katsotaan josko mä saisin sun pään joskus kääntymään”, Aurora virkkoi varovaisesti ja hymyili. Mä tunsin taas sähköiskujen kulkevan mun lävitse.

“Onnea yritykseen”, naurahdin, vaikka en ollut ihan niin varma, oliko Auroran onnistumisprosentti sittenkään niin pieni kuin annoin olettaa.
kirjoittaja Steen
lähetetty To 22 Loka 2020, 18:29
 
Etsi: My Dear Diaries
Aihe: Steen the Stor
Vastaukset: 4
Luettu: 589

Ronjas dagbok

16 – Nyt
22. lokakuuta 2020

#aureen

Istuin Ronjan vieressä Vestre Nøkkvatnetin rannalla kiven päällä. Ronja hamusi milloin minua ja milloin rannassa kasvavaa ruohikkoa. Se oli juonut järvestä, kun pääsimme ylös asti. Maastoreitiltä poikkeava polku oli ollut ihan hyvässä kunnossa, mutta ennusteet lupasivat pakkasta viikonlopulle. Yöpakkaset olivat saaneet maan kuihtumaan ja lehdet olivat enenevässä määrin tippuneet. Pian ei kiipeiltäisi enää vuorten huipuilla kulkevia polkuja, mutta toivottavasti hevosten jalkoja voisi jumpata lumihangessa. Edes vähän kauempana merenrannasta vuorten rinteillä.

Järveä ihaillessani ajatukseni harhailivat Steeniin. Miksi olin niin nössö, etten ollut kirjoittanut hänelle viestiä? Sen lähettäminen muuttui päivä päivältä kiusallisemmaksi. Nuorukaisen katse ja suklaanruskeat silmät eivät olleet haihtuneet mielestäni, vaikka emme olleet tavanneet yli viikkoon. Näin Sonian hymyssä samoja piirteitä, mutta nainen ei ollut ollut kovin hymyilevällä tuulella, ja nyt hän oli ollut monta päivää pois tallilta. Steenin luona. Sillä en ollut viime päivinä kehdannut häiritä, ainakin pidin sitä hyvänä tekosyynä. Mutta nyt Sonia oli käynyt taas tallilla.

Nyt Steen varmaan ehtisi viestitellä.

Nyt laittaisin hänelle viestiä.
Du [17:25]
Hei! Beklager når jeg ikke har skrevet noe. Hvordan har du det?


Huh, nyt se oli kirjoitettu! Nyt Steenillä oli mun numero. Nyt kaikki ei olisi vain minusta kiinni. Nousin ylös, laitoin puhelimen takin taskuun ja vedin vetoketjun kiinni. Kiivetessä oli tullut lämmin, pidinhän villapaitaa myös tuulitakin alla. Nyt olimme kuitenkin huilanneet tarpeeksi, ja lähtisimme kotia kohti. Alamäessä vauhti oli olematon, ja lokakuinen tuuli kylmäsi.

Jossain vaiheessa puhelin piippasi, mutta ehdin katsoa sitä vasta kun pääsimme takaisin leveämmälle maastoreitille.
Steen [17:32]
Hej, alt bra! Sonia er bedre. Jeg arbeider :) Du?


Hymy nousi kasvoilleni. Lähetin varovasti järven rannasta ottamani kuvan, ja kirjoitin, että olin vuorilla Ronjan kanssa.
Steen [17:35]
Vakker! Jeg jobber til sju, vil du gjøre noe da? :)


Uu! Oikein punastuin, kun luin viestin. Mietin, mitä vastaisin. Mitä ehdottaisin? Kävely olisi toki aika varma. Strandasta oli helppoa ainakin lähteä Kongstindanille, sitä pystyisi kävellä niin pitkälle kuin huvittaa, ja tulla samaa reittiä takaisin. Sehän voisi olla hyvä. Ehtisin varmasti seiskan jälkeen StorFitin eteen, jos nyt otettaisiin vähän laukkaa ja ravia hyvällä maastopolulla ennen loppukäyntejä, ja käväisisin vain kotona ehostautumassa.
Du [17:40]
La oss gå en tur? Ser du litt over sju der?


Sen kirjoitettuani laitoin vauhtia poniini, ja se laukkasi innoissaan, oltiinhan kotiin päin menossa. Hymyilin onnesta – oli ihanaa, kun oli oma poni, jonka kanssa kiitää pitkin metsiä, ja oli erityisen ihanaa nähdä Steen ihan kohta. Ihan tuota pikaa.

» Steenin tarina illasta

Merkintä 17, #Tarinatempaus2020
kirjoittaja Aurora
lähetetty To 22 Loka 2020, 00:18
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Ronjas dagbok
Vastaukset: 33
Luettu: 2470

Ronjas dagbok

13 – StorFit
13. lokakuuta 2020

#aureen

Catun tupareista oli kulunut yli viikko, ja sen aikana olin seurannut Nitan eloa vaaleanpunaisissa pilvissään Miikansa kanssa. Tosin viikonloppuna ja tänään naisesta ei ollut kuulunut viestiäkään, taisivat vain viettää aikaa yhdessä. Eilen Nita oli ollut mukana treenaamassa esteitä, mutta sen ajatus ei ollut ollut mukana. Meininki sai mieleni väkisin palaamaan tupari-iltaan, josta muistin etäisiä pätkiä Sonian veljestä Steenistä. Viimeisen jengatähtäväni jälkeen olin ollut niin tuiterissa, etten oikein muistanut tapahtumia, mutta jengan jälkeiseltä ajalta muistin, kuinka olin jutellut Steenin kanssa ja tanssinut niin Catun luona kuin baarissa. Liekö me oltiin oltu liian humalassa, mutta mun mielestä se tyyppi oli vaikuttanut sekä kiinnostavalta, että ehkä kiinnostuneelta musta. Ainakin sen herttainen hymy ja suklaasilmien katse oli piirtynyt mun muistikuviin vahvasti, ja kuinka se oli näyttänyt niin kuumalta tanssilattialla.

Ja vaikka olin nähnyt Soniaa tallilla jo useamman kerran, en ollut kehdannut kysyä, antaisiko hän minulle veljensä numeron.

Ja vaikka olin googlannut Svolværin kuntosalit läpi ja löytänyt Steenin kuntosalin ja sen numeron, en ollut kehdannut soittaa siihen. Sillähän saattoi olla työntekijöitä. Eikä mulla ollut mitään sen töihin liittyvää asiaa.

Ja vaikka olin huomannut suureksi yllätyksekseni, että kyseinen kuntosali sijaitsi Strandassa, samassa kaupunginosassa jossa asuin, en ollut poikennut käymään. Olin vain alkanut kulkemaan sen ohi kauppaan. Olin pyöräillyt sen ohi tallille. Vaan tieltä ei nähnyt salin respalle, eikä sieltä varmaan tiellekään sen kummemmin, ja niin en ollut nähnyt Steeniä.

Mutta lukiolaisilla oli syysloma, ja vaikka minun piti tehdä muutama työjuttu, niin mulla oli paljon vapaa-aikaa tällä viikolla. Eilen olimme hypänneet, ja olin tehnyt vielä Ronjan kanssa maastakäsin. Tänään olin ensin istuskellut aamulla taukotuvassa, jossa oli ollut vain Sven, eikä se ollut kovin suulas. Mutta sitten itse Matias oli pölähtänyt paikalle ja istunut reteesti suoraan viereeni sohvalle kysellen viikon takaisista jatkoista. Ja nehän ei kuuluneet sille tippaakaan. Jos jotain illasta muistin, niin Matiaksen kiehnäämisen Ellassa kiinni, ja se ärsytti mua edelleen, koska se katseli ja flirttaili varmaan kaikkia vastaantulevia likkoja. Sääli niitä, jotka otti flirtin henkilökohtaisesti ja meni ihastumaan. Siksi en kauaa kuunnellut abipojan juttuja, vaan häivyin kohti pihattotallia.

Päätin lähteä käymään maastoilemassa. Luna oli lähtenyt Lolan kanssa mukaan, ja olimme käyneet pitkän lenkin metsäpolkuja ja järvenrantoja, unohtamatta paria ylämäkiharjoitusta vuoren juurella. Luna oli yrittänyt tiedustella Steenistä, mutta ei mulla ollut mitään kerrottavaa.
"Käy siellä sen kuntosalilla", se yllytti.
"En mie kehtaa", vastasin punastellen.
"Se varmasti odottaa, että tuut käymään siellä", Luna sanoi. "Eihän se voi ottaa suhun yhteyttä pyytääkseen", Luna pohti.
"Yhtä hyvin se voi tulla etsimään mua tallilta, kuin mie sitä salilta", totesin. "Ja yhtä hyvin se voisi kysyä mun numeron Sonialta, ollaanhan me molemmat tallin ryhmässä."
"Noo kyllä sä löydät sen ennemmin salilta, kuin se sut tallilta, etenkin kun oot aina näissä metsissä", Luna totesi virne kasvoillaan. "Hei tässä on hyvä ylämäki, otetaanko laukkaa?"

Haahuilin omissa ajatuksissani Ronjaa harjaten, kunnes laskimme Ronjan ja Lolan tarhaan.
"Hei, Nitakin uskals laittaa sille Miikalle viestiä, kyl sie uskallat käydä ettimässä Steeniä salilta. Meet sinne vaikka polkee pyörää, ja katot onks se vuorossa", Luna jakoi vinkkejään.
Hmm, ehkä ei ollenkaan niin huono idea.

Kotona söin lounasta ja kävin suihkussa pesemässä hevosen hajut pois. Kuivasin hiukset ja tein siistin ponnarin. Vedin urheilutrikoot jalkaan ja siistin T-paidan villapaitani alle. Ehkä mä menisin salilla käyvästä mimmistä. Jos vaan kävelen itsevarmasti sen pyörän luo, poljen jonkun puol tuntia, ja lähden sit pois. Ainiin, se sali varmaan maksaisi jotain, mietin ja nappasin kortin mukaan. Voi, tämä ei ollut kyllä yhtään mun mukavuusalueella. Onneksi sinne oli lyhyt matka, mietin, kun katselin merelle parvekkeeni ikkunasta.

Vielä vähän ennen salin ulko-ovea mietin, aionko nyt tosissaan mennä sinne, vai vain kävellä taas ohi. Mutta kyllä mä nyt uskaltautuisin. Ei se niin pelottavaa voi olla. Niinpä astuin ulko-ovesta ja nousin lyhyet portaat aulaan. Näin heti, että tiskillä oli joku muu. Olinko tullut tänne ihan turhaan? En mä nyt enää kehdannut kääntyä.
"Hei!" työntekijä huikkasi.
"Moi, ottaisin yhden kertakortin, tai kertalipun", sanoin yrittäen olla mahdollisimman normaali ja vakuuttava.
"Selvä", hän sanoi ja kertoi summan. Maksoin sen, ja samalla hän jatkoi: "Naisten pukuhuone löytyy tuolta, ja sieltä pääsee suoraan salille ja suihkutiloihin. Tässä avain kaappiin."
"Kiitos", sanoin ja lähdin pukkaria kohti. Jaahas, nyt pitäisi keksiä tekemistä tarpeeksi pitkäksi aikaa, jottei se ala ihmettelemään, miksi kävin vaan pikaseen nuuhkimassa paikkaa.

Toivottavasti ne shelyläiset, jotka kävi täällä usein, eivät nyt tulisi vastaan. Tosin olin miettinyt ihan hyvän tekosyyn: kunhan testailin uusia harrastusmahdollisuuksia uudessa kotikaupungissani. Ihan uskottavaa, eikö?

Sitten mä poljin ja poljin, ja aika tuntu kamalan pitkältä. Fillarin näytöllä vilisi numeroita, kellonaika, poljettu matka, poljettu aika, keskinopeus, syke.. En tiennyt, kuinka kauan mun pitäisi polkea. En tiennyt, kuinka korkea syke olisi normaali. Kokeilin pyörän vaihteita ja selailin näyttöä. Silti aika kului niin tuskastuttavan hitaasti.

Onneksi salilla ei ollut juuri muita, joten uskaltauduin kokeilemaan paria muuta laitetta, jotka näytti epäilyttävästi tutuilta yläkoulusta. Ja jotain käsipainoja nostelin kanssa. Sen jälkeen oli viimein kulunut puoli tuntia. Riittäisikö tämä jo? Jos vaan menisin loppuajaksi lämpimään suihkuun? Päätin kuitenkin polkea hetken pyörällä vielä ennen lähtöä, ja pitkän suihkun jälkeen kuivasin jälleen hiuksia. Ulkona oli jo niin viileä, vaikkei kotimatka ollut pitkä.

Jätin hiukset auki, kasasin kamppeeni ja lähdin palauttamaan avainta. Aulassa pysähdyin ja jäin tuijottamaan tiskiin nojailevaa miestä.

Steen.

Nyt se oli täällä, en ollut edes ajatellut, että työntekijä vaan vaihtuisi.

"Hej, ai sie käyt kuitenkin salilla?" Steen sanoi väläyttäen juuri niin hurmaavan hymyn, kuin se oli mielessäni pyörinyt tupareista asti.
"Öhm, en, tai joo, tulin kokeilemaan", takeltelin häkeltyneenä. Olo ei ollut yhtään niin rohkea, kuin useamman viinin ja boolin jälkeen. Steen virnisti, ja viittoi mua kävelemään lähemmäs.
"Turhaan sä siellä oven pielessä värjötät", mies hymyili. "Mä jo mietin, että pitääkö mun kysyä tallipojilta sun numeroa ja soittaa", hän jatkoi naurahtaen. Naurahdin, punastuin ja tuijotin hetken häntä silmiin.
"No, mitäs tykkäsit? Mie voin myyä sulle tästä kausikortinkin", hän sanoi vinkaten silmää.
"Ihan.. cool paikka", vastasin ja mietin sitä, miten olin vain laskenut minuutteja, että koska kehtaan lähteä pois. "En oikein ole kuntosali-ihmisiä, mutta kaikkea sopii kokeilla", sanoin vielä, ennen kuin mies myisi mulle jonkun vuoden kausikortin.

Steen tuhersi jotain pienelle lapulle, ja ojensi sen mulle.
"No jos ei vielä kausikorttia, niin kelpaisko tämä", mies hymyili. Se oli sen numero. Punastuin taas, ja hymyilin samalla kun taittelin numeron ja sujautin sen puhelimeni suojakuoren alle.

Silloin ovi kävi.

Matias. MATIAS. Miksi kaikista maailman ihmisistä juuri se. No, tietenkin se kävi salilla, pitihän sen olla hyvässä kunnossa miellyttääkseen jokaista vastaantulevaa neitoa. Etenkin sitä Ellaansa.
"Kappas, alankin tunnistamaan jo ties kuinka monta vakikasvoa tallitytöksi tai -pojaksi", Steen naurahti. Matias katsoi meitä ja asteli peremmälle.
"Kyllä, täällähän on tuttuja", hän vastasi. "Sut näinkin jo aamulla", se sanoi mun suuntaan. "Vaan enpä ole aiemmin täällä nähnyt", hän jatkoi, ja mietin vain, kuinka pääsisin tilanteesta pois.
"Lomalla on aikaa kokeilla uusia harrastuksia", heitin. "Mutta nyt lähden kotia, täytyy venytellä, ennen kuin menen ihan jumiin", jatkoin, kun kerran sain suunvuoron. "Nähdään", sanoin heti perään, ja koitin osoittaa sen ennemmin Steenille, kuin Matiakselle.

Jos joku oli luullut, että mulla ja Matiaksella olisi jotain, niin näkisi vielä, että se oli teinipojan yksipuolista sekoilua. Mulla oli nyt muuta mielessä, ajattelin, kun luin paperilapulle kirjoitettua numeroa kotiin kävellessäni. Ehkä laittaisin viestiä jo kotiin päästyäni, koska mitä odottaisin? Tai ehkä venyttelisin ensin, niin pääsen huomenna vielä ylös sängystä ja hevosen selkään.

Sitten mietin, että entä jos Steen olisi kysynyt mun numeroa joltain tallilaiselta, ja entä jos se olisi ollut Matias.

Merkintä 12, #Tarinatempaus2020 / 01.10.2020
kirjoittaja Aurora
lähetetty Ti 13 Loka 2020, 22:05
 
Etsi: Shelyesin hevosten päiväkirjat
Aihe: Ronjas dagbok
Vastaukset: 33
Luettu: 2470

Takaisin alkuun

Siirry: