Shelyesin Foorumi
Would you like to react to this message? Create an account in a few clicks or log in to continue.

Lidian päiväkirja

Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jassu lähetetty Ke 22 Marras 2017, 12:44

Līdija
latvianhevonen, tamma
Shelyesissä 11/2017 -->
Jassu
Jassu
Tallin omistaja

Viestien lukumäärä : 451
Join date : 01.03.2014
Karma : 15

http://hiirenkolo.net/shelyes

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Petter lähetetty Ke 22 Marras 2017, 19:02

21.11.2017 - Paras päivä ikinä


”Kuulitko jo, mitä Jassu oli mennyt tekemään?” Sven kysyi puhdistaessaan Aagen viereistä karsinaa.
”En. No?” Petter kääntyi mieheen päin ja kysyin toinen kulma koholla.
”Se päätti ostaa sieltä sukuloimisreissultaan Suomesta kaksi hevosta. Kaksi hevosta!” Svenin äänessä oli iloisuutta.
”Hah, senkö takia me täällä raadetaan niska limassa. Sä siistit tyhjiä karsinoita ja mä järjestän tässä näitä hemmetin harjapakkeja”, Petter naurahti.
”No jep, mutta ihan mukavaa. Saadaanpahan mekin sopivan kokoisia ratsuja allemme. Ei tarvitse Jannia härnätä, milloin se päästäisi Robinin selkään”, mies vastasi ilkikurisesti. Petterillä ja Svenillä oli ollut omat erimielisyytensä ja tallin ainoina nuorina miehinä hieman kinaa, mutta Shelyn ajautuminen lähes konkurssiin, Lokasta luopuminen ja Shelyn uusi alku sai heidät puhaltamaan yhteen hiileen.

Petterin järjestettyä hyllykön, hän mainitsi Svenille menevänsä moikkaamaan Ronia ja Arnea tarhoille. Pakkasta oli vain -5 astetta, mutta se näkyi, vaikkei lunta hirveästi viikon lämpöaallon vuoksi ollutkaan. Lumi narskui mukavasti miehen jalkojen alla ja hänen poskiansa nipisteli. Ponit söivät tyytyväisenä päiväheiniään, eivätkä hirveästi välittäneet vaaleatukkaisesta vierailijastaan. Petter meni seisomaan oritarhan portille ja maiskutteli hymyssäsuin hoidokeilleen. Lopulta Roni nosti päätään ja uteliaana käveli miehen luo. Petter tarjosi kämmeneltään palan porkkanaa ja taputti sitten oria kaulalle.
”Olet sinä kyllä hieno”, Petter kehui ruunikkoa ystäväänsä. Mies oli ottanut hoitovastuun orista luovuttaessaan Arnen kokonaan sen toisen hoitajan, Pihlan käyttöön. Petter oli käynyt Ronilla kerran ratsastamassa Jannin koulutunnilla ja huomenna olisi tiedossa estetunti.
”Minua hieman jännittää”, mies kuiskasi Ronin korvaan. Ori seisoi rauhallisesti paikallaan, ehkä toivoen uutta herkkupalaa.

------

Tallipihasta alkoi kuulua hälinää ja Petter tuumasi Jassun saapuneen uusine hevosineen. Hän lähti heti kävelemään reippaasti ääntä kohti, olihan Ronikin jo jättänyt miehen yksin seisoskelemaan ja katselemaan aterioivia hevosia. Pihalla seisoi Jassu hevoset molemmissa käsissään, päätään pudisteleva Sven ja järkyttyneen näköinen Inga-Stina. Petter käveli lähemmäksi ja katseli uusia tulokkaita.
”Sven taisikin jo kertoa yllätyksestäni?” Jassu kysyi Petteriltä.
”Joo, niin kertoi”, mies vastasi jatkaen rauhallisen mustan ja pää pystyssä tepastelevan rautiaan silmäilyä.
”Mä en ymmärrä miksi toit nuo kopukat. Toivoin oikeita, kunnon hevosia!” Sven parahti.
”Noh noh, talliorjaseni”, Jassu torui työntekijäänsä. ”Näistä tulee vielä hienoja hevosia”, hän jatkoi. Inga-Stina ja Sven pyörittelivät päitään, mutta Petter vaikutti innostuneelta.
”Ketä he ovat?” Petter kysyi.
”Tämä rautias on nimeltään Della. Se on nelivuotias ja sillä on käytetty vasta satulaa selässä. Kuitenkin ihan järkevä tapaus ikäisekseen”, Jassu aloitti vaaleammasta. ”Ja tämä tässä on Lidia. Taitava ja rauhallinen 8-vuotias tamma. Ei mikään kedon kaunein kukkanen, mutta varmasti sulattaa monien sydämet”, nainen jatkoi ja huomasi Petterin silmien porautuvan tähän niin kutsuttuun rumaan ankanpoikaseen, joka ei kasvaessakaan ollut kaunistunut. Inga-Stina ja Sven jatkoivat höpöttämistä Jassun huonoista hevosvalinnoista. Toiselle ratsut olivat liian isoja ja toiselle ei kelvannut joko koulutustaso tai ulkonäkö. Mutta Petter, Petter ihastui heti mustaan helmeen.
”Petter”, Jassu aloitti. ”Musta tuntuu, että olet Ronillekin turhan pitkä. Vai mitä?” nainen kysyi, saamatta kuitenkaan kunnon vastausta. Kyllä hän sitä paitsi tiesi vastauksen, olihan hän nähnyt Petterin orin selässä.
”Mitä jos..”, nainen jatkoi. ”Haluaisitko.. Haluaisitko alkaa hoitamaan Lidiaa?” Tämä kysyi hetken mietittyään ja ojensi samalla tamman riimunarua Petteriä kohti. Jassu hymyili Petterin tuijottaessa tätä suoraan silmiin erittäin hämmästyneenä. Nainen heilautti kysyvästi riimunarua uudestaan miestä kohti.
”O-oletko sitä mieltä?” Petter kysyi. ”Ja siis tottakai! Jos se käy?” Mies jatkoi.
”Tottakai, ole hyvä”, Jassu sanoi hymyillen ja antoi riimunarun Petterille. ”Olkoon tämä kiitoksena siitä, mitä tänään Svenin kanssa saitte aikaiseksi”, nainen jatkoi pidelleen edelleen steppailevaa nuorukaista. Petter tarttui punaiseen riimunaruun ja tervehti uutta hoitohevostaan. Paras – päivä – ikinä!

_________________
~ Tahtonsa on laki ja kynänsä miekka ~
Loka - Arne - Lidia ♡
Kengittäjä ja yleinen hääräilijä
Petter
Petter

Viestien lukumäärä : 37
Ikä : 25
Join date : 15.06.2014
Karma : 1

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Petter lähetetty Pe 22 Joulu 2017, 08:48

21.12.2017 - Muisteloita

Lidia käänsi toista korvaansa Petteriä kohti miehen taputtaessa mustaa ystäväänsä kaulalle. Tamman jatkaessa rauhassa ruokailuaan Petter tunsi suurta onnellisuutta. Oli kulunut kuukausi heidän ensitapaamisestaan ja siitä lähtien mies oli vieraillut tallilla lähes päivittäin. Lidia oli löytänyt tiensä myös monien muiden sydämiin, sillä lähes kaikki ratsastuskoulun oppilaat olivat kehuneet tammaa. Petter itse ei ollut vielä kiivennyt tamman selkään, vaikka tiesi Lidian olevan rauhallinen ja luotettava ratsu. Hän odotti pääsevänsä Jassun tai Jannin valvovan silmän alle ennen itsenäistä ratsastamista, sillä Lidia muistutti todella paljon miehen entistä ratsua Callea, jonka kanssa joutui onnettomuuteen vuosia sitten.

Calle oli hieman Lidiaa korkeampi, musta ruotsalainen puoliveriruuna, joka toimi Petterin luottoratsuna kisakautena 2011 – 2012. Calle oli kiltti ja luotettava ratsastuskoulun hevonen, mutta kuitenkin energinen ja täydellinen kilparatsu nuorelle ratsastajalle. Tarvittiin vain yhdet kisat, yksi huonopohjainen kenttä ja luokan viimeinen lähtönumero. Kaikki tapahtui niin äkkiä. Radan neljä ensimmäistä estettä sujuivat hyvin, mutta sitten este numero viisi ja sen jälkeinen tiukka kurvi olivat kohtalokkaita. Calle kompastui esteeltä laskeutuessaan ja pyörähti ympäri jättäen Petterin alleen. Ruuna nousi nopeasti, Petter ei.

Meni päiviä, ennen kuin Petter heräsi. Kuultuaan mitä tapahtui, hän vannoi, ettei ratsastaisi enää ikinä. Callen jalka vaurioitui pahasti ja ruuna jouduttiin lopettamaan. Petter ei halunnut aiheuttaa kärsimystä enää yhdellekään hevoselle. Petterin vanhemmat syyttivät kilpailuiden järjestäjiä huonosta kentästä, mutta Petter syytti vain itseään. Hän tiesi riskit, riskit kun ratsastaa luokkansa viimeisenä. Hän oli huomannut kuopat pohjassa ja tunsi Callen epätasaisen askelluksen, mutta starttasi silti. Kyyneleet kirposivat miehen silmiin. Hän ei kerennyt hyvästellä Callea. Mutta nyt hänellä oli mahdollisuus tehdä se Lidian kautta pitämällä tammasta huolta ja antamalla lopulta itsellensä anteeksi.

_________________
~ Tahtonsa on laki ja kynänsä miekka ~
Loka - Arne - Lidia ♡
Kengittäjä ja yleinen hääräilijä
Petter
Petter

Viestien lukumäärä : 37
Ikä : 25
Join date : 15.06.2014
Karma : 1

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty Pe 22 Marras 2019, 18:03

Voiko tämä olla tottakaan?

21.11.2019


Ulkona vallitsi harmaa ja kolea syyssää. Sade rummutti automme kattoa matkatessamme halki pikkuruisten kylien ja hiljaisten metsien. Mutta edes kehno sää ei kyennyt pilaamaan ehkä elämäni parasta päivää. Olin loistavalla tuulella. Kaiken sen inttämisen ja epätoivoisen anelun jälkeen oli äiti vihdoin vastannut myöntävästi pyyntööni aloittaa hoitajana Shelyesin tallilla. Jännitys kipristeli vatsanpohjaa. Tuijotin ohitse vilahtelevia tienviittoja herkeämättä. Kääntyässämme Shelyesiin johtavalle tielle, en ollut pysyä enää nahoissani.

- Kunpa nyt ei vain sattuisi mitään… Kaikkeen minä vanha höperö lähdenkin suostumaan, saatoin kuitenkin yhä erottaa äidin mutisevan ratin takana.
- Et nyt sitten tässä kohtaa viitsi muuttaa mieltäsi, tokaisin. - Luvattu mikä luvattu. Ja hei, lyödäänkö vaikka vetoa että kotiin palatessani oon yhä yhtenä kappaleena.
- On ne vaan niin kauhean isoja eläimiä… äiti jatkoi huolestuneena, mutta minulla ei ollut enää aikaa kuunnella. Auto oli pysähtynyt lätäköiden valloittamalle parkkipaikalle. Huuruisen ikkunalasin läpi erotin vieressämme kohoavan valkoisen omakotitalon ja kauempana häämöttävän punaisen tallirakennuksen. Huikkasin heipat äidille ja tarvoin mudan kuorruttaman pihamaan läpi tallin ovelle.

Saapumisemme oli ajoittunut kello viiden paikkeille ja ajauduinkin keskelle tuntilaisten parvea. Satuloita kannettiin edestakaisin, hevosjako oli tuttuun tapaan päivittelyn kohteena ja yhden raippa oli mitä ilmeisimmin kadonnut kuin maan nielemänä. Tungin sen kaiken väenpaljouden läpi ilmoitustaulun luokse ja aloin vauhdilla lukea hoitajalistaa läpi. Olin lähellä kiljahtaa riemusta ääneen, kun nimeni löytyi kuin löytyikin Lidian kohdalta. Näppäilin nopeasti tämän ilouutisen sisältävän viestin äidilleni, ja tungin sitten puhelimen taskuni pohjalle. Ja nyt kiireen vilkkaa Lidian luokse!

- Lidiaa, huhuilin. Raotin karsinan ovea ja pujahdin sisälle. Musta pää kohosi heinien seasta ja tamman suurissa silmissä oli utelias katse.
- Mitä tamma? juttelin. - Tulinko ruoka-aikaan, olinko vähän ilkeä?- Ai en, no hyvä sitten…
Sivelin Lidian kaulaa. Tamman alahuuli roikkui rentona ja silmät painuivat vähitellen kiinni. Painoin kasvoni Lidian kaulaa vasten ja hengitin hevosen ihanaa tuoksua. Juuri nyt en halunnut olla missään muualla.
- Kuka on vähän söpö, no sinä, lepertelin.
- Kelle sä oikeen puhut? kuului ääni tallikäytävän puolelta. - Eikun jaa Lidialle juttelet, mä jo ajattelin... Oven yli kurkisti kiharatukkainen, arviolta ikäiseni tyttö. Tunsin punan leviävän kasvoilleni.
- Ai kato mä en huomannut sua. Et sit viitsinyt aikaisemman vihjata olemassaolostasi? tivasin ehkä turhankin närkästyneeseen sävyyn. Sain kuitenkin nopeasti itseni kootuksi ja sädehtivän hymyn loihdittua kasvoilleni.
- En raaskinut keskeyttää teidän herkkää hetkeä, tyttö vastasi naurahtaen.
- Sepä olikin kivasti ajateltu, totesin. - Mikä sun nimi muuten on? Ootko sä joku niistä uusista hoitajista?
- Bonnie, kuului vastaus. - Ja joo, mä hoidan Hillaa. - Ja sä vissiinkin Lidiaa?
- Kyllä vain, oikein meni! vastasin niinkin innokkaasti, että Lidiakin hätkähti hereille ja löntysti luoksemme karsinan ovelle. Lidian huomionkipeyden määrä oli rajaton. Nytkin tamma tunki melkein syliin asti kerjäämään rapsutuksia. Ja niitä Lidia saikin aivan yllin kyllin ja tulisi saamaan niin kauan kuin hoitajanhommissa häärisin.


Uhrasin seuraavat hetket koko tallin läpikäymiselle. Päämäärätön vaeltelu tuotti tulosta - olin jo jokseekin kartalla siitä, mistä löysi mitäkin. Olin seisahtanut satulatelineiden juurelle ja sivellyt Lidian mustaa nahkapenkkiä kuvitellen, miten vielä joku päivä itse istahtaisin tamman satulaan. Olin pysähtynyt rapsuttelemaan reittinä varrelle osuneita nelijalkaisia. Viimeisimpänä olin löytänyt ullakolle johtavat portaat, jotka narahtelivat harppoessani askelmalta toiselle. Edessäni siintävän oven takaa kuului puheensorinaa. Tartuin kahvaan ja astelin peremmälle. Annoin katseeni kiertää ympäri huonetta. Pieni keittiöntapainen oli vallannut yhden nurkan, sohva toisen. Seinustoja peittivät hoitajien kaapit, omani mukaan lukien, ja se jos mikä nostatti hymyn huulilleni. Huomisesta lähtien tylsää valkoista maalipintaa koristaisi vähintäänkin kuva ihanasta Lidiasta, päätin mielessäni.

- Eli nähdään siis alhaalla? Bea varmisti vielä astellessamme kohti uloskäyntiä. Oleskelutilassa istuskellessani olin vaihtanut muutaman sanasen tuon Wildan hoitajana aloittaneen tytön kanssa. Sovimme lähtevämme hoidokkiemme kanssa kiertämään Shelyesin lähimaastoja jalkaisin. Sadekin oli vaihteeksi tauonnut ja aurinkokin pilkisteli pilviverhon takaa.

Lidian karva hohti puhtauttaan ja muutama harjanveto olikin tälle erää aivan riittävästi. Pujotin keltaisen riimun Lidian päähän ja napsautin riimunnarun lukon kiinni hopeanväriseen renkaaseen. Lidia lähti hitaasti lompsien perääni, kun suuntasin kohti ulko-ovea. Bea oli ilmaantunut maneesin eteen, josta lähdimme rinta rinnan talsimaan havupuiden reunustamaa polkua sitten.
- Wilda on sitten syötävän söpö, ihastelin ruunivoikkoa tammaa, joka tallusteli menemään Bean vieressä. Ei tarvinnut olla kummoinenkaan nero todetakseen, että poni pieniä hevosihmisiä puoleensa kuin magneetti.
- Niin on, Bea totesi hymyillen. - Ja niin on Lidiakin.
- Ehdottomasti samaa mieltä. Sulla on hyvä maku hevosien suhteen, sanoin virnistäen.
- Ai jaa. Mut katso mitkä maisemat, Bea kehotti osoittaen vieressämme kohoavaa vuorta. Tyttö oli aivan oikeassa. Maisemat olivat henkeäsalpaavan upeat. Tukholman ruuhkaisat kadut jäivät kiistatta kakkoseksi näiden rinnalla. Käänsin katseeni Lidiaan, joka pärski tyytyväisenä. Onnentunne täytti sisimpäni. Tämä oli se minun juttuni.


Viimeinen muokkaaja, Cathy pvm La 21 Joulu 2019, 15:35, muokattu 1 kertaa
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty To 28 Marras 2019, 18:03

Hankala alku

26.11.2019


- Heippa sitten! huikkasin äidilleni. Nostin takapenkillä pötköttävän tallikassin olalleni ja pamautin automme oven kiinni. Laukkuni oli ratkeamispisteessään ja painoikin kuin kasa tiiliskiviä. Olin nimittäin sullonut sen sisään myös ratsastusvarusteeni. Tänään olin aikoinut liikuttaa Lidian.

Lidian karsina ammotti tyhjyyttään, joten lähdin riimunnaru olallani lompsimaan kohti tarhoja. Jonkin matkaa käveltyäni vastassa oli laumoittain loimipukeisia hevosia. Mitä ilmeimmin myös tänään oli satanut. Hieman haikein mielin muistelin kesää. Nyt tuosta valoisasta ja lämpimästä vuodenajasta ei ollut enää tietoakaan. Aurinkokin oli jo laskemaisillaan maneesin taakse.

Keltaisen loimen alla käyskentelevä suuri tumma hevonen osoittautui Lidiaksi, ja minut huomattuaan se jolkutti suorinta tietä portille. Joko se oli vainunnut leivänpalan kädessäni tai sitten se koki saaneensa tarpeekseen tarhaelämästä.
- Voi pientä ahmattia, naurahdin Lidian hotkaistessa hetkessä leivänpalan parempiin suihin. Puin riimun tämän päähän ja ryhdyin työntämään tarhan porttia auki. Se osoittautuikin suuremmaksi haasteeksi, sillä neljän hevosen joukkio parveili ympärillämme. Lidia katseli minua hämillään, kun hätistelin riimunnarulla tamman tarhakavereita kauemmas. Hevoset eivät hievahtaneetkaan - elivät kaiketi siinä uskossa, että pääsisivät talliin päiväheiniensä kimppuun.

- Alkakaa nyt vetää siitä, ärähdin. Mittani alkoi olla täysi. Pujahdin raollaan olevasta portista ulos Lidia vanavedessäni. Olin juuri kääntämässä Lidiaa ympäri ja tarttumassa porttiin sulkeakseni sen, kun Stella livahti aidan väärälle puolelle. Vuonohevonen jäi vaeltelemaan tarhojen lähettyville, mutta harmikseni tamma otti jalat alleet jos astelin vähääkään lähemmäksi.
- No worries, kyllä tää hoidetaan, hoin itselleni. Todellisuudessa epätoivo ja pettymys olivat ottaneet minussa vallan. Miten tässä nyt näin pääsi käymään?

- Tartteks sä apua? Pääsiks Stella sulta irti?
Vaihdoin katseita vaaleatukkaisen, ruskeasilmäisen tytön kanssa ja totesin sitten, että apua tosiaan kaivattiin.
- Sattuisko sulta löytyy jotain makupalaa, porkkanaa vaikka? tyttö kysäisi. Kaivoin taskustani pohjalta pikkuruisen leivänpalan.
- Tää ei oo sulle, katsoin vieressäni kököttävää Lidiaa myötätuntoisesti. Ojensin leivänpalan tytölle, joka harppoi aidanviertä kulkevan Stellan luokse. Nähdessään, mitä tytöllä oli mukanaan, ei vuonistamma tehnyt elettäkään paetakseen. Tunsin sisälläni kateuden pistoksen, mutta päällimmäinen tunne oli kuitenkin helpotus. Mikä onni, että tyttö oli päättänyt juuri nyt hakea hevosensa tarhasta.
- Kiitti, en olisi itse kyllä saanut Stellaa kiinni, sanojen sanominen teki kipeää, mutta olin myöntänyt tappioni. Minulla ei ollut paljoakaan sitä kärsivällisyyttä ja johdonmukaisuutta, mitä hevosten kanssa vaadittiin.
- Juu ei mitään, mä oon muuten Camille, tyttö sanoi.
- Juu ja mä oon Cathy, esittäydyin minä puolestani.


Tänään ei mikään sujunut. Karsinaan päästyäni olin avannut loimen remmit ja nostaessani sitä Lidian yltä oli raskas loimi livennyt otteestani ja mätkähtänyt karsinan pohjalle.
- Hyvin meni taas, totesin irvistäen noukkiessani loimea maasta. Se lepäsi käsivarsillani epämääräisenä myttynä ja oli kaiken kukkuraksi yltä päältä puruissa. Pyyhkäisin suurimmat liat pois yrittäessäni saada jotenkuten kantamustani asettumaan oven telineeseen. Oma vaatekaappini oli pullollaan hutaisten taiteltuja vaatteita, mutta nyt koin kunnia-asiakseni laskostaa Lidian loimen sievästi telineeseensä.

Sen suoritettuani - joka näin tottumattomana loimenkäsittelijänä vei rutkasti aikaa - marssin satulahuoneeseen ja etsin käsiini Lidian harjat sekä satulan ja suitset. Koin suurta ylpeyttä saadessani kaikki tavarat mahtumaan käsivarsilleni, mutta tuokin tunnetila oli hetkessä tiessään huomatessani Lidian ohjien laahaavan maata ja olevan jäämässä paraikaa kuraisen tallikenkäni tallottavaksi.

Kurassa olivat myös Lidian jalat. Yritin niitä aikani saada harjan voimin puhtaaksi, mutta totesin ennen pitkää parhaaksi vaihtoehdoksi antaa kuran kuivua. Ratsastuksen jälkeen olisi hyvin aikaa ryhtyä puunaushommiin. Irrotin likapaakut Lidian kavioista ja siirryin sitten varustamaan hevosta. Lidia möllötti rauhallisena paikoillaan, eikä korvaansa lotkauttanut, kun laskin satulan tamman selkään ja ryhdyin reikä reiältä kiristämään vyötä. Lämmittelin kuolaimia hyppysissäni ja kun ne olivat riistäneet käsistäni kaiken lämmön itseensä, pujotin kuolaimet Lidian suuhun ja ryhdyin kiinnittämään suitsien remmejä. Nappasin vielä raippani oven edestä ja lähdimme matkaamaan maneesiin.

Maneesi oli tyhjä lukuunottamatta yhtä toisessa päädyssä pyörivää yksityishevosta ratsastajineen. Olin kerrankin toiminut viisaasti ja saapunut tallille reilusti ennen tuntien alkamista. Etsin maneesin seinustalta jakkaran ja ponnistin sen päältä satulaan. Rapsutin Lidiaa satulan edestä ja säteilin hymyä. Tätä hetkeä olin odottanut kuin kuuta nousevaa!

Lidia tuntui olevan juurtunut niille sijoilleen ja jouduin käyttämään useamman kerran pohkeita ennen kuin tamma lähti verkkaisesti liikkeelle. Aikamme käveltyämme keräilin ohjat tuntumalle ja pyysin tammalta ravia. Lidia rahjusti vieläkin kuin muissa maailmoissa, joten jouduin turvautumaan raippaan saadakseni hevosen raville. Apua, millainen ravi Lidialla olikaan! Kesti aikansa ennen kuin sain sovitettua kevennykseni tamman suuren ravin rytmiin. Silti tunsin pikemminkin heittelehtiväni holtittomasti satulassa kuin keventäväni. Koitin istua alas harjoitusraviin muutaman askeleen ajaksi, mutta käteni aloittivat oitis vispaamisensa. jonka Lidia tulkitsi pidätteeksi. Ja eipä aikaakaan, kun ravi oli vaihtunut käynniksi.

Opettaja kentän laidalla huutelemassa ei olisi ollut pahitteeksi. Ohjeiden - ja ehkä tiukkaankin sävyyn lauottujen käskyjen puute sai minut ratsastamaan tiet puolihuolimattomasti ja unohtamaan syvälle kulmiin ratsastamisen. Hyvä jos itse olin selvillä siitä, mihin aioin ratsastaa seuraavaksi. Tämä heijastui epäilemättä Lidian ratsastettavuuteen ja apuni alkoivat mennä yhä huonommin läpi. Ristiriitaisin fiiliksin laskeuduin käyntiin. Olihan hoitohevosellani ratsastaminen hienoimpia asioita hetkeen, mutta ei se vienyt pois sitä tosiseikkaa, että ratsastustaidoissani oli vielä hieman… paljon hiomista. Perjantaina pääsisi Jassun silmän alle ratsastamaan. Ensin ajatus istuntatunnista ei tuntunut järin houkuttelevalta, mutta pikkuhiljaa olin lämmennyt ajatukselle. Niin se vain meni, ettei ratsastamaan oppinut muuta kuin ratsastamalla.

Aivan uudella tarmokkuudella kannustin Lidian raviin. Tamma tuntui olevan jo hieman paremmin kuulolla valmistellessani laukkaa. Lidia omisti äärettömän tasaisen laukan, jossa istuminen ei tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia. Ratsastin muutaman ympyrän ja toistin saman vielä toisessa kierroksessa. Lidian taipumisaste muistutti rautakankea, eikä ympyröitä voinut hyvällä tahdollakaan kutsua pyöreiksi. Siitä huolimatta Lidian keinuvassa laukassa istuminen oli taivaallisen ihanaa ja leveä hymy kasvoillani siirryin ratsastamaan loppuraveja. Joka lihasta särki laskeutuessani ratsailta. Taputin Lidiaa kaulalle ja tartuin ohjiin. Ensi kerralla menisi varmasti jo paremmin.


Viimeinen muokkaaja, Cathy pvm La 21 Joulu 2019, 15:35, muokattu 1 kertaa
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty To 05 Joulu 2019, 17:10

Lidian ikioma palvelija

5.12.2019

Tasapainottelin polkupyöräni kanssa liukkaalla maantiellä. Erityisen liukas oli tien reuna, jossa yliajetuksi joutumisen välttämiseksi oli kuljettava. Ja kuka olikaan muistanut kaivaa heijastimen kaapin perältä! Matkanteko oli hidasta, ja todettuani homman toivottumuuden hyppäsin alas pyöräni satulasta ja talutin rakkinetta loppumatkan. Ei neljä kilometriä ollut matka eikä mikään. Sen taivalsi vaivattomasti reilussa puolessa tunnissa. Ratsastushousut ja ohuet hansikkaat eivät olleet paras valinta kylmän tuulen armoilla. Sen sain todeta karvaasti tällä tallimatkalla ja ajatus lämpimästä oleskelutilasta sai minut kirimään vauhtia entisestään.

Tömistelin puiset portaat ylös oleskelutilaan ja istahdin rättiväsyneenä sohvannurkkaan lämmittelemään. Pikkuhiljaa tila alkoi täyttyä ihmisistä
- Hei Camille, hei Freya! tervehdin sisään astelevia hoitajia iloisesti. Olin vähitellen oppinut tuntemaan tallilla liikkuvaa porukkaa, mutta suuri osa oli minulle yhä tuiki tuntemattomia.

Kerättyäni huoneen lämpöä itseeni suuntasin alas Lidian karsinalle. Tallin karsinat ammottivat tyhjyttään, ainoastaan talikon ja kottikärryt onnistuin bongaamaan muuten tyhjältä käytävältä. Vilkaisin Lidian karsinaan, kottikärryihin ja uudelleen karsinaan. Hoitohevoseni karsina näytti olevan puhdistuksen tarpeessa ja minä hoitajana voisin hyvin hoitaa sen homman. Tartuin talikkoon ja syöksyin ensimmäisen näkemäni kasan luokse. Ravistelin purut talikosta ja kippasin lantapallerot kottikärryihin. Sitten olisi seuraavan kasan vuoro päätyä kottikärryjen pohjalle. Talikonvarressa ei tarvinnut heilua kuin ehkä kymmenen minuuttia ja homma oli hoidettu. Tai no, täpötäydet kottikärryt odottivat ovensuussa yhä viejäänsä. Missäköhän lantala sijaitsi?

Vailla tietoa lantalan sijainnista kävelin lastiani työntäen ulos. Jonkin aikaa harhailtuani ja kottikärryt kaatumiselta viime tingassa pelastettuani löytyi lantala maneesin nurkalta. Viimeisillä voimillani puskin kottikärryt lantakasan juurelle. Ainakin raskas lasti oli poissa pelistä, mutta purula oli vielä etsittävä. Jostain mieleni sopukoista nimittäin että likaisten kuivikkeiden tilalle oli haettava uusia.

Toisen vaellusreissun päätteeksi löytyi purula. Lappasin summamutikassa jonkin verran purua kottikärryihin ja suuntasin takaisin talliin. Heitellessäni tavaraa Lidian karsinan pohjalle ilmeni se tosiseikka, että haalimani purumäärä ei riittänyt mihinkään. Muuta en voinut kuin talsia jäisen pihan poikki takaisin oritallille. Olin yrityksen ja erehdyksen kautta oppija monessakin asiassa.

Kyllä täällä kelpaa Lidian köllötellä, tuumasin lopputulosta katsellessani. Nappasin mukaani oven koukussa roikkuvan riimun ja lähdin hiljalleen lompsimaan tarhoille päin.
- Liddee, kutsuin hevosta luokseni. Lidde ei jäänyt ainoaksi Lidialle keksimäkseni lempinimeksi. Niitä oli pulpahtanut päähäni ensimmäisestä hoitokerrasta lähtien tuon tuosta. Tamma löntysti portille ja työnsi päänsä portin raosta rapsutuksia kerjäten.
- Höpsö, pääset sisälle, juttelin riimua pukiessani. - Saat kertoa mielipiteesi mun siivoustaidoista. On sulla helppo elämä, kun ihmiset tekevät sun puolestas kaikki työt. Niin voisit ehkä sit ratsastustunnilla olla vähän vähemmän laiska.
Tiesin varsin hyvin, ettei puheellani ollut minkäänlaista vaikutusta ratsastustunnin kuluun - varsinkin kun oma ratsastukseni oli tunnetusti mitä oli. Hevosille oli kuitenkin mukavaa rupatella kaikesta maan ja taivaan välillä. Ne kun eivät olleet heti levittämässä asiaa koko maailman keskuuteen.

Lidia vähät välitti tekemästäni urakasta ja suunnilleen minuutin jälkeen karsinan nurkkaa koristi jo tuore lantakasa. Huokaisin liioitellun syvään ja ryhdyin pyörivin liikkein käymään kumisualla Lidiaa läpi. Tamma oli jo kasvattanut muhkean talvikarvan, ja jos Lidia ei normaalisti näyttänyt epämuodostuneelta karvakasalta, nyt se ainakin näytti.
- Ootsä sellainen Cathyn pikku karvapallo?
Lidia käänsi korvansa ääntä kohti, muttei tammaa saamansa titteli tuntunut haittaavan. Palautin kumisuan harjapakkiin ja kaivoin lootan pohjalta letityskuminauhoja sisältävän pussukan. Kaivoin pussista pari lenkkiä ja kaappasin Lidian pään syliini. Jaoin otsatukan kolmeen osaan, ja vasta letin valmistuttua totesin, ettei noita osia voinut hyvällä tahdollakaan kutsua yhtä suuriksi. Uuden letin tekeminen olisi ollut kärsimättömälle luonteelleni liikaa, joten yritin peitellä epäonnistunutta lopputulosta kietomalla letin oudolle sykerölle. Naurahdin ääneen katsellessani työni jälkeä. Minua ei kannattanut pyytää kisahoitajaksi yhteenkään kilpailuun, jos mieli saada jokseekin siistit sykeröt.

- Mitä pidät? kysyin ensimmäiseltä Lidian karsinan ohitse kulkevalta henkilöltä. Aivoni raksuttivat pitkän aikaa ennen kuin hänen nimensä palautui mieleeni. “Inga-Stina!” muistin.
- Ei huono, Iiäs kommentoi viritelmääni. Samanaikaisesti Lidia ravisti päätään niin, että letti oli mennyttä kalua.
- Lidiapa ei tykännyt, Iiäs naurahti.
- Neidille ei kelpaa mikään, vilkaisin moittivasti Lidiaan, mutta pian hymynkare ilmestyi minunkin huulilleni. Ei tuolle mustalle möhkäleelle osannut olla vihainen.
- Ootko sä muuten kuullut siitä joulumaastosta parin viikon päästä? Inga-Stina kysäisi.
- Jaa mistä! En ole. Voiko siihen ilmoittautua jostain? maastointoilija sisälläni heräsi välittömästi.
- Ilmoitustaululla on lappu, Iiäs viittilöi taulun suuntaan. - Osallistu ihmeessä, vaikka Lidialla. Se on niin rauhallinen ettei mitään rajaa.
Hädin tuskin kuulin loppuja sanoja, sillä olin jo sännännyt kirjoittamaan nimeäni osallistujalistaan. Into kupli sisälläni. “Maastopolut, täältä tullaan!”


Viimeinen muokkaaja, Cathy pvm La 21 Joulu 2019, 16:48, muokattu 2 kertaa
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty Su 08 Joulu 2019, 12:08

Tuiki tavallinen talli-ilta

6.12.2019


Istuin katsomon puisella penkillä ja tarkkailin silmä kovana kenttää kiertäviä ratsukoita. Entinen ratsastuksenopettajani Helsingistä oli joskus maininnut, että tunteja seuraamalla oppi huomattavasti lisää ratsastuksesta. Siitä lähtien oli tavaksen muodostunut istahtaa silloin tällöin katsomoon tunteja seuraamaan. Imin Jannin ohjeita pohkeenväistön ratsastamisesta pesusienen tavoin. Ehkä joku päivä Cathy Jensenkin nähtäisiin vielä täydellistä pohkeenväistöä suorittamassa… Sitten joskus. Kännykän kello näytti kahtakymmentä yli. Oli aika suunnata tarhoille.
Lidia seisoi jo odottelemassa portin tuntumassa, kun lampsin lähemmäksi. Yhdessä hujauksessa riimu oli jo tamman päässä ja matkasimme jo kohti tallia. Olin salaa tyytyväinen siitä, että hoitohevoseni kuului helposti haettaviin tapauksiin. Pitkin tarhaa ravaaminen monta kertaa nopeamman eläimen kanssa ei ollut lempparilajini.
Kellon viisarit lähestyivät kohti tasaa, mutta ratsastajaa ei vain näkynyt eikä kuulunut. Käytin ajan hyödyksi ja rapsuttelin Lidiaa käteni puutumispisteeseen saakka. Samassa ovelta kuului kolaus ja turhautunut ääni:
- Voi pahus, miten minä ikinäkään ehdin laittaa Lidian kuntoon tässä ajassa?
- Mä voin auttaa, tarjouduin sekuntiakaan empimättä ja porhalsin satulahuoneelle varusteita hakemaan.
- Rupee sä jo harjaamaan, totesin palauttani. - Mä voin ottaa kaviot.
Kaksin kuntoonlaitto sujui yllättävän joutuisasti. Lidia tuntui olevan aivan otettu siitä, että sen luona hääräsi kokonaiset kaksi ihmistä, ja en voinut olla halaamatta hevosta harjaushetken lomassa.

Tunnin päätyttyä sama kaava toistui. Ratsastaja saapui kiireisen oloisena talliin ja oli silminnähden helpottunut löytäessään minut tallikäytävältä.
- Voisitko mitenkään riisua varusteet Lidialta, ois vähän kiire…
- Toki, vastasin. - Mut ei niin kiire pitäis olla ettei hevosta ehdi pois laittaa, minun oli pakko lisätä. Nainen mumisi jotakin vastaukseksi ja kääntyi poistuakseen.
       - Kaikkea sitä näkeekin, juttelin Lidialle. Nostin satulan tamman selästä ja asetin sen telineeseensä. Lidia oli hionnut aika reippaasti, etenkin satulanvyön paikkeilta. Tiedostaen kylmän vuodenajan, tyydyin vain harjaamaan tamman huolella läpi ja pukemaan fleeceloimen tämän ylle. Vielä oli taivallettava kolme kilometriä kotiin päin, eikä ulkona vallitseva pimeys houkutellut lähtemään sitten alkuunkaan! Päätin viivytellä kotiinlähtöä vielä hetken ja kapusin portaat ylös ullakolle. Matkalla mukaani oli tarttunut Lidian suitset, joille puhdistus tekisi kieltämättä hyvää. Istahdin alas sohvalle ja ryhdyin hankaamaan mustaa nahkapintaa. Seuraava remmi, ja seuraava… Pitkäveteistähän tämä homma oli, mutta ajatus puhtauttaan kiiltävistä suitsista Lidian yllä meni kaiken tylsyyden edelle.
- Hei Cathy! se oli Camillen ääni. Moikkasin tyttöä takaisin ja ryhdyin oitis tarinoimaan viime päivien tapahtumista pienimpiäkään yksityiskohtia säästelemättä.
- Sä muuten ratsastit Tranea tosi hyvin, sillä istuntatunnilla, lisäsin väliin. - Se vaikutti melkoisen vauhdikkaalta tapaukselta.
- Sitä se olikin, Camille totesi naurahtaen. - Ja kenellä sä menitkään?
- Hillalla, vastasin. - Se oli kyllä opetusratsu vailla vertaansa, suosittelen suuresti toivomaan joskus häntä tunnille.
- Pidetään mielessä, Camille hymähti.

Keskustelun tuoksinassa oli suitsien remmitkin tultu käytyä sienellä läpi. Nappasin pyyheen vierestäni sohvalta ja siirryin kuivauspuuhiin. Samassa tunsin puhelimen värisevän taskussani. Vilkaisin puhelimen ylänurkan ilmoituksia vastaamattomista puheluista ja painoin sitten vihreää luuria. Äitihän se sieltä soitti, tiedustellen tiukkaan sävyyn, miksei minua kuulunut kotiovella. Mutisin jotakin vastaukseksi ja ryhdyin keräämään tavaroitani kasaan.
- Äiti soitti, selitin Camillelle. - Pitää mennä, uhkailee kotiarestilla ja ties millä.
- Sellaisia ne äidit on, Camille totesi. - No moikka sitten!
- Moikka! huikkasin vastaukseksi. Hyvänyön suukko Lidialle ja ulos pimeyteen.


Viimeinen muokkaaja, Cathy pvm La 21 Joulu 2019, 15:36, muokattu 1 kertaa
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty Pe 20 Joulu 2019, 17:06

Vaikeuksien kautta voittoon

15.12.2019


Istuin poikittain bussin penkillä pääni nojatessa ikkunalasiin. Kuulokkeistani pauhasi menevä joulumusiikki, jonka huudattaminen oli alkanut jo marraskuun puolivälin tienoilla. Olin kiistaton joulufani, jolle oli tärkeää hukuttaa talo kaiken maailman joulukrääsään - tai -koristeisiin, miten sen sitten halusikaan sanoa, ja täyttää kaappitila itse leipomillaan pipareilla. Juhla toimisi myös valopilkkuna pimeässä arjessa, pohdin katsellessani ajotien vieressä levittäytyvää sysipimeää metsää. Näkisinköhän edes jäädä omalla pysäkilläni pois?

Minun oli painettava kasvot aivan kiinni huuruiseen ikkunaan, jotta maisemasta saisi edes jonkinlaisen käsityksen. Kyllä, siinä se oli, Shelyesiin johtavan tien pää. Iskin stop-napin pohjaan ja loikkasin alas penkiltäni. Vielä oli taivallettava vajaa kilometri talliin suuntaan, mutta se sujui yllättävän joutuisasti Kulkuset-biisin tahdissa. Maa ei ollut lunta tulvillaan, mutta talvisää oli raikas verrattuna linja-auton tunkkaiseen ilmanlaatuun, eikä Liida tulisi jäämään talliin, sillä olin suunnittelut päivälle ilman satulaa ratsastamista. Se oli ihan toteuttamisen arvoinen idea, ainakin, kun vertasi ajatuksiini Lidian pesemisestä (mittari oli painunut reilusti miinuksen puolelle) tai maastoon lähtemisestä (pimeässä metsässä harhailua, ei kiitos!).

Äkkiäkös tallin rakennukset ilmaantuivat jo näköpiiriini. Pujahdin tallin ovesta sisään ja suksin suorinta tietä varustehuoneelle. Napattuani suitset mukaani otin suunnaksi Lidian karsinan. Hevonen ahmi täyttä häkää päiväheiniään, mutta kohotti uteliaana päätään kuullessaan askeleeni tallin käytävällä.

Ojensin käteni rapsuttaakseni oven yli kurottavaa päätä, mutta melko pian olin jo täydessä työn touhussa. Harjasin rivakasti läpi tamman selän ja mahanalusen. Järin likainen hevonen ei ollut, ainoastaan likapaakut kavioissa saivat hikipisaroita nousemaan otsalleni. Kuolainten lämmittäminen ei sujunut odotetulla tavalla, ainoastaan viimeisetkin lämmönrippeet käsistäni olivat mennyttä kylmän metallikappaleen pitelyn jälkeen. Lopulta lykkäsin kuolaimet lämpimän hanan alle, kyllä sinne maneesillekin oli joskus päästävä!

- Himputti soikoon, tuskailin. Toinen käsi pusersi Lidian harjaa, toinen yritti saada otetta hevosen liukkaasta selästä. Jälleen kerran mätkähdin maahan. Tällä kertaa en edes jaloilleni vaan suoraan takamukselleni. Sisälläni kuohahti, mutta en antanut periksi. Kiittelin onneani, ettei kukaan ollut näkemässä, kun kerta toisensa jälkeen todistelin mitätöntä ponnistusvoimaani. Samassa silmiini osui muovinen jakkara katsomon edustalla. Sen päältä onnistuin rehkimään itselleen vatsalleni Lidian selkään. Se ei kuitenkaan ollut vielä mitään, sillä vain luja ote Lidian harjasta pelasti minut maakosketukselta pyrkiessäni istuma-asentoon.

Lidian ottaessa ensimmäiset käyntiaskeleensa, saapui aiemman innostuksen tilalle epävarmuus. Tunsin liukuvani tamman suuressa käynnissä puolelta toiselle ja vaistomaisesti tarrauduin jaloillani kiinni Lidian kylkiin ja lyhensin ohjia entisestään. Aloitin tehokkaan työskentelyn käynnissä saadakseni ajatukseni keskitettyä johonkin muuhun kuin selässä pysymiseen. Pohkeenväistöäkin yritin ratsastaa muutaman askeleen, mutta epäselvät apuni yhdistettynä Lidian alhaiseen viitseliäisyyteen johtivat epäonnistuneeseen lopputulokseen kerta toisensa jälkeen. Jos jotain positiivista piti mainita, tunsin rentoutuneeni Lidian selässä ja uskaltauduin jopa pyytämään tammalta ravia.

Alku oli hankala, ja kaulalle päädyttiin yhden jos toisenkin kerran. Lopulta onnistuin ravaamaan ensin lyhyen sivun, sitten pitkän sivun, myöhemmin koko kierroksen. Jassun oppeja muistellen yritin saada pomppivat käteni rauhoittumaan, mutta tyylipuhtaaksi ei menoamme voinut kutsua hyvällä tahdollakaan. Soin Lidialle pienen lepotauon, ja hetken mielijohteesta päätin kääntyä väärinpäin tamman selässä. Tartuin ohjiin kokeillakseni Lidian kääntämistä pienelle voltille. Eihän siitä nyt mitään tullut ja pieni nauruntyrskähdys pääsi minultakin. Ei ratsastuksen tarvinnut olla aina niin vakavaa!

Aikansa käveltyämme käännyin ensi töikseni katse menosuuntaan ja ratsastin käyntiä eteenpäin. Matelevasta käynnistä ei laukkaa nostettu, jos tarmokkaastakaan. Ratsastustaitojeni kyseenalaistaminen oli kuitenkin turhaa, sillä Jämäkällä pohjeavulla laukka nousikin kertaiskusta ja jo hieman lämmennyt  Lidia tarjosi mukavan pyörivää laukkaa. Posotin ympäri maneesia kuin laukkaradalla konsanaan ja nautin vauhdin hurmasta. Ratsastin vielä muutaman kierroksen patistaen tällä kertaa Lidian syvälle kulmiin ja kääntäen hevosen muutamalle suurelle ympyrälle. Kaarevat urat koettelivat tasapainoani, varsinkin silloin, kun Lidia sattui rikkomaan raville kesken ympyrän. Selässä kuitenkin pysyin, ja tyytyväinen hymy loisti kasvoillani vielä laskeutuessani ratsailta. Jalkani koskettaessa maneesin pohjaa avautui maneesin ovi kolahtaen. Tulijat osoittautuivat Freyaksi ja Stellaksi, joka suloisella ulkokuorellaan sai sydämeni pamppailemaan yhä nopeampaa ja nopeampaa. Huikkasin tervehdyksen ratsukon suuntaan. Sain Freyalta hiljaisen moi -vastauksen, mutta koska tyttö ei päällisin puolin tarkasteltuna näyttänyt olevan juttutuulella, tempaisin maneesin oven auki ja lähdin Lidiaa taluttaen hiljalleen lampsimaan kohti tallia. Edes ympäröivä pimeys ei onnistunut latistamaan mielialaani. Hyvin sujuneen ratsastuskerran jälkeen kelpasi hymyillä. Kuten myös ei niin onnistuneen - jokainen hetki Lidian kanssa oli sanoin kuvaamattoman upea!

Merkintä 1, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019


Viimeinen muokkaaja, Cathy pvm La 21 Joulu 2019, 15:37, muokattu 2 kertaa
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty La 21 Joulu 2019, 09:39

Lialle kyytiä

17.12.2019


Rötkötin oleskeluhuoneen sohvalla pidellen Lidian satulaa käsivarsillani.  Olin hyvää vauhtia hankaamassa sen istuinosaa puhtaaksi pölystä ja muusta liasta. Varusteiden jynssääminen ei ollut mielipuuhaani, mutta puhtauttaan kiiltelevän nahkapinnan näkeminen innosti jatkamaan. Kohta satula olikin käyty kauttaaltaan läpi ja nousin viedäkseni sen paikoilleensa. Varustehuoneelle käynnin päätteeksi matkaani oli tarttunut puolestaan Lidian suitset. Nekin olivat puhdistuksen tarpeessa, ja tällä kertaa aioin tehdä sen oikein perusteellisesti. Irrottaa remmit toisistaan ja niin edelleen.

Hetken kuluttua vieressäni lojuikin kasa erinäköisiä remmejä. Tiesin samalla siunauksella, että minusta ei ollut loihtimaan niistä takaisin suitsia. Puhdistaa ne piti kuitenkin ensin. Sieppasin sienen käteeni ja remmi kerrallaan lähdin luomaan puhdasta lopputulosta. Kuolaimille varasin oman ämpärinsä ja hinkutin pinttynyttä likaa niin kauan, että hermot olivat palaa loppuun. Suunnittelin jo palopuheen pitämistä tuntiratsastajille, joille selkeästi “huolellinen puhdistaminen” oli vieras termi.

- Jos tämä on leukaremmi, niin tämänhän pitää… ei… puhelin itsekseni kiinnitellessäni remmejä ihan miten sattuu. Olin suitsien kokoamisen suhteen aivan neuvoton. Lopulta viskasin koko viheliäisen remmin toiselle puolelle oleskelutilaa. Vasta näin jälkeenpäin ajateltuna se ei ollut järin viisas teko. Varsinkin, kun heittoni kohteeksi joutui vastakkaisessa nurkassa seisova henkilö. Nutturapäinen tyttö oli hetkessä käännähtänyt ympäri ja tiedusteli suureen ääneen:
- Mistä tämä tuli?

Teki kipeää myöntää, että minä sen olin suutuspäissäni heittänyt. Helpotuksekseni hän, Hillaksi itsensä esittäytynyt tyttö, ei alkanut kurkku suorana raivoamaan minulle, vaan naurahti, kun kerroin miksi pinna oli katkennut.
- Mä voin auttaa, Hilla tarjoutui. Seurasin silmä kovana, kun hän asetteli remmejä paikoilleen kuin suitsien kokoamisen etenemisjärjestys olisi ollut yhtä päivänselvä kuin se, että hevosella oli neljä jalkaa ja häntä.
- Kas näin, ei se oo vaikeeta, kun sen osaa, Hilla esitteli valmista lopputulosta.
- Jaaha, ja mä en tuu oppimaan tuota ikinä, totesin raskaasti huokaisten. Olin kuitenkin painanut Hillan opit muistiini viimeistä piirtoa myöten, ja olin aivan varma, etten ensi kerralla olisi aivan yhtä peukalo keskellä kämmentä monien remmien keskellä.

- Ootatko sä joulua? Hilla havahdutti minut ajatuksistani.
- Vielä kysyt, koko vuoden oon oottanut! vastasin.
- Sulla on varmaan ollut pitkä vuosi, Hilla arveli
- Niinpä, puhut asiaa, totesin virnistäen. Samassa tunsin Hillan suunnalta terävän tökkäisyn.
- Kato ulos, me saadaan sittenkin valkea joulu! tyttö huudahti ilahtuneisuutta äänessään. Totta tosiaan, ohut lumikerros peitti jo maata ja verhosi maiseman kauniin valkoiseksi. Painoin kasvoni vasten ikkunaruutua ja tuijotin näkymää lumoutuneena. Niin kauan, että Hillan piti tökätä minua uudelleen.
- Ootko sä nyt ihan haltioissas?
- Kyllä, vastasin. - Todellakin.

Merkintä 2, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019


Viimeinen muokkaaja, Cathy pvm La 21 Joulu 2019, 16:54, muokattu 4 kertaa
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty La 21 Joulu 2019, 15:32

Ihana pieni Lidiaiseni

21.12.2019


Astuessani sisälle Lidian karsinaan raotti uninen Lidia silmäluomiaan ja laahusti luokseni. Itsekin olin vielä tovi sitten ollut väsyneisyyden vallassa. Kävely tallille oli kuitenkin karistanut unenrippeet silmistäni, vaikka elettiinkin lauantaiaamua ja kello oli ruhtinaalliset 8.30. Silittelin tamman pörröistä päätä ja selvittelin sormivoimin takut sen otsatukasta. Lidia huokaisi syvään ja laski päänsä olkapäälleni. Rapsutteluhetket olivat parasta, mitä hoitajana toimiminen toi tullessaan. Saatoin seisoskella iäisyyksiä Lidian karsinassa rapsuttelun merkeissä. Silloin ei kiirettä tunnettu, ja muun maailman murheet haihtuivat savuna ilmaan.

- Ai hei Cathy, Catu tervehti minua. Tallityöntekijän äänessä oli yllättyneisyyttä. Se ei kuitenkaan vetänyt vertoja omalle reaktiolleni. Olin aivan uppoutunut Lidian paijailuun, ja naisen yhtäkkinen ilmaantuminen näkökenttääni oli säikäyttää minut puolikuoliaaksi. Catu ojensi minulle riimunnarua ja pyysi viemään Lidian ulos tarhaan. Tein työtä käskettyä. Puin keltaisen riimun hevosen päähän ja lähdin taluttamaan sitä kohti takatarhoja. Tarhaan pääsy näytti olevn tammalle ilon ja riemun hetki. Sen askel oli reippaampi ja korvat innokkaasti hörössä. Tyynen rauhallisena se kuitenkin seisoi paikoillaan, kun näpersin kohmeisilla käsilläni tarhan porttia auki. Riisuin riimun Lidian yltä ja jäin seuraamaan tamman matkaa heinäkasalle. Tasainen rouskutus kantautui korviini, kun Lidia tarhakavereidensa kanssa tekivät kasasta selvää jälkeä.

Catun kehotuksesta vein vielä muutaman hevosen tarhoihinsa. Hyisessä tuulessa kävely tuntui muovaavan minusta jääpuikon, mutta mahdollisuus kartuttaa hevosenkäsittelytaitoja oli jokaisen paleltuneen kehonosan väärti.

Lidian ulkoillessa tuntui luontevimmalta napata talikko käteen ja ryhtyä tyhjentämään karsinaa lantakasoista. Aikaisempi kokemus talikkohommista näkyi työskentelyssä - lantapallerot tipahtelivat kottikärryihin tiheään tahtiin. Muutaman kerran jouduin poimimaan matkan varrelle talikon kyydistä jättäytyneitä yksilöitä, mutta verrattuna edelliseen kertaan suoriuduin hommasta yhdessä hujauksessa. Sitä vain en osannut käsittää, miten Catu sai samassa ajassa puhdistettua kokonaiset neljä karsinaa!

Ähkien lykkäsin kottikärryjä kohti lantalaa. Kahdenkymmenen sentin lumikerros teki työntämisestä monin kerroin raskaampaa. En ollut kuitenkaan luovuttaja-ainesta ja hammasta purren kärräsin lastin maneesin nurkalle. Kun kottikärryjen sisältö oli kaadettu lantavuoren jatkeeksi, ehkä vähän väsymystilaani liioitellen heittäydyin lumiseen maahan makaamaan. Hihittelin omalle lapsellisuudelleni lumienkeliä tehdessäni. Mielestäni lumienkelien teko kuului kuitenkin talveen kuten… purut Lidian karsinaan. Nousin ylös varoen vastavalmistunutta luomustani. Kengän jälki koristi enkelin mekkoa, mutta muilta osin teos hipoi täydellisyyttä. Pyyhkäisin suurimmat lumet vaatteistani ja talsin puruja hakemaan.

Kellon lähestyessä puolta päivää alkoi porukkaa valua oleskelutilan ovesta sisään. Olin pistänyt poskeeni aamulla hätäpäissäni kyhänneeni voileivän ja tyhjentänyt puolet kaakaota sisältävästä juomapullostani. Silti nälkä kurni vatsassani ja avasin kaappini oven syötävän toivossa. Kypärän ja epämääräisen vaateröykkiön takaa löytyi pussi porkkanoita. Ne olivat ensisijaisesti Lidian hemmotteluun tarkoitettu ja niiden parasta ennen -päiväys oli ylitetty kaksi viikkoa sitten, mutta välttyisipä sitä ainakin nälkäkuolemalta. Ja puraistessani palan porkkanasta juolahti mieleeni muuan idea.

Juoksin Lidian vierellä ja tein kaikkeni saadakseni mustan tamman ravaamaan. Vasta napauttaessani sitä kevyesti riimunnarulla älysi tamma siirtyä nopeampaan askellajiin. Ohjasin Lidian yli ympäri maneesia asettelemistani puomeista ja oranssien tötteröiden välistä. Tein siirtymisiä ravista käyntiin ja takaisin raviin. Apuihin reagoimisesta oli tiedossa pala porkkanaa. Jutun juonen tajuttuaan tuntui Lidia kääntyvän toivottuun suuntaan pelkällä ajatuksen voimalla. Ihan kokeilumielessä heitin narun tamman kaulalle ja lähdin tallustamaan eteenpäin. Olin aivan onnesta soikeana, kun huomasin Lidian seuraavan perässäni. Tamma pysähtyi vierelleni silmissään herkkupalaa anova katse.
- Ota tästä, sä olet sen totisesti ansainnut, ylistin tammaa suupielieni vääntyessä leveään hymyyn. - Ihana pieni Lidiaiseni.

Merkintä 3, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty Su 22 Joulu 2019, 11:44

Oppia ikä kaikki

22.12.2019

Pakkanen sai nenän vuotamaan ja hampaat kalisemaan, kun vaeltelin pitkin tarhaa. Pimeässä en kyennyt erottamaan, oliko pienen matkan päässä jököttävä musta hahmo Lidia, joku toinen tammoista vai kenties kivi. Talsin lähemmäksi. Oranssiin loimeen verhoutunut hevonen kääntyi katsomaan minua lempeillä tummilla silmillään. Tähti otsassa ja musta karvapeite kumosivat lopullisesti epäilykseni siitä, etteikö vieressäni seisova hevonen olisi ollut Lidia.

Vanhempani olivat suhtautuneet hieman vastahakoisesti aikomukseeni viettää aikaa tallilla näin joulun alla. “Talo ei siivoa itse itseään”, he olivat marisseet. Siinä kohtaa olin heittäytynyt hankalaksi ja kieltäytynyt tekemästä yhtään mitään. Äiti oli lopulta heltynyt ja tarjosi jopa autokyydin tallille. Olin melko aikaisessa, mutta talli kuhisi porukkaa ja maneesistakin oli kantautunut kavioiden rummutusta.  

Ripustettuani loimen ja riimun karsinan oveen, aloitin harjausurakan ehkä Lidian suosikkiharjasta - kumisuasta. Tamma venytti nautinnollisesti kaulaansa, kun pyörivin liikkein kävin hevosen läpi. Seuraavaksi käteeni tarttui pitkäharjaksinen pölyharja ja loppusilauksen antoi pehmeä harja. Kaivaessani kaviokoukkua harjalaatikon pohjalta tuli vastaani aika monta puhdistuksen tarpeessa olevaa harjaa. Ratsastuksen jälkeen tarttuisin tuumasta toimeen.

Lumisen talven kääntöpuolena oli kavioihin muodostuvat tilsat. Vaikka kuinka yritin riuhtoa lumipaakkuja irti Lidian kavioista, eivät ne hievahtaneetkaan. Ohi kulkeva Jassu antoi varteenotettavan neuvon kokeilla kopauttaa kaviokoukulla kengän sivua, ja jälleen kerran tunsin olevan hevosasioissa vasta lähtökuopissa.

Satula löysi tiensä Lidian selkään ja suitset tamman päähän. Lidia pureksi kuolaimia suussaan, kun sulloin kypärää päähäni. Pipon ja pieneksi käyneen ratsastuskypärän yhdistelemä tuntui puristavan pääni kasaan, mutta turvallisuus ensin, kuten vanhempani tapasivat sanoa. En tosin minäkään kannattanut kypärättä ratsastamista, ja leimasin tätä hengellään leikittelyä harrastavat täysiksi idiooteiksi.

Ponnistin jakkaran päältä Lidian selkään ja tartuin jalustinhihnaan lyhentääkseni sitä muutamalla reiällä. Hopeanmusta islanninhevonen ratsastajineen pyöri toisessa päädyssä, joten minä valjastin käyttööni maneesin toisen puoliskon. Käveltyäni jokusen minuutin pitkin ohjin käänsin Lidian suurelle ympyrälle. Hevosen taipumisaste oli sama kuin rautakangella, mutta päättäväinen ratsastus tuotti vähitellen tulosta. Hiki virtasi pitkin selkääni ja hyvin pian paksu talvitakki alkoi olla liikaa.
- Viitsisitkö pitää Lidiasta hetken kiinni? kohdistin pyyntöni katsomossa istuvalle henkilölle. Hän vastasi myöntävästi ja käveli luoksemme. Lähempää tarkasteltuna henkilö osoittautui vaaleatukkaiseksi, ehkä minua jokusen vuoden vanhemmaksi tytöksi.
- Moi, oota, mikä sun nimi olikaan? Sä vissiin hoidat Lidiaa nykyään? hän kysyi.
- Joo, mä siis oon Cathy ja hoidan Lidiaa, silloin marraskuun loppupuolella aloitin. Ei uskois et siit on jo kuukausi, aika menee jotenkin niin nopeaan, selitin vastaukseksi. - Mikä sun nimi on?
- Ella-Amalie, voit kutsuu vaan lyhyemmin Ellaks, tyttö esittäytyi vastavuoroisesti. Hän otti vastaan takkini ja lupautui viemään sen katsomon puolelle. Kannustin Lidian käyntiin ja painoin sisäpohkeen kiinni tamman kylkeen. Taipumista oli jo havaittavissa. Välillä tein siirtymisiä raviin, ja yritin ratsastaa pätkiä alhaalla satulassa istuen, vaikka takamus ja vatsalihakset joutuivatkin koville Lidian hölkytellessä eteenpäin valtavan suurta raviaan.

Laskeuduin käyntiin ja vaihdoin pituushalkaisijalla suuntaa. Etsin päätyseinästä kohdan, jota kohti ratsastin keskittyen pitämään hevosen allani mahdollisimman suorana. Lyhyen sivun lähestyessä onnistui Lidia oikaisemaan reittinsä uralle, mikä sai minut paneutumaan yhä tarkemmin kulmien ratsastamiseen. Käynnissä ja ravissa tämä onnistui, laukassa Lidia puski sisäpohjetta vasten ja yritti vetää mutkat suoriksi.

Tiivistin istuntaani ja siirryin käyntiin. Näin tunnin päätteeksi allani oli vertynyt, hyvin avuilla oleva hevonen. Kuten minulle oli tavallista, vasta aivan viime hetkillä työskentely alkoi sujumaan. Ristiriitaisin fiiliksin lähdin maneesista. Takana oli ratsastuskerta, joka ylitti onnistuneisuudellaan edelliset, mutta parantamisen varaa oli vielä reilusti. Riisuin Lidian varusteistaan ja harjailin hevosen pölyharjalla läpi. Nostin loimen oven telineestä ja pyörittelin sitä aikansa käsissäni ennen kuin hahmotin, miten päin loimi tulisi Lidian selkään heittää. Tamman saatua palttoonsa pujotin riimun tämän päähän ja lähdimme rinta rinnan harppomaan kohti tarhoja. Wilda ja Stella olivat innokkaan näköisinä portilla vastassa, ja sain niitä hätistellä riimunnarulla kauemmas. En aikonut enää päästää yhtäkään hevosta pakosalle.

Lidian karsinan edustalta löytyi hyvä paikka istahtaa alas harjoja puhdistamaan. Laskin vettä ämpäriin ja panin harjat sinne likoamaan. Piikkisualla hieroin karvat ja muun lian harjaksista ja tämän jälkeen laskin harjat pyyheen päälle kuivumaan. Kun harjalaatikon koko sisältö oli kuivumaan päin, päätyi puhdistuksen kohteeksi itse laatikko. Sen pohjalle oli ajan saatossa kertynyt yllättävän paljon pölyä ja muuta likaa. Huuhtelin laatikon hanan alla ja kuivasin sen huolellisesti. Jassu nyökkäsi hyväksyvästi nähdessään puuhasteluni:
- Ensi kerralla vaan saippuaa sekaan niin irtoaa lika vähän paremmin, hän totesi. Nyökkäsin. Ehkä pääsisin vähitellen jyvälle hoitajan hommista.


Merkintä 4, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty Ma 23 Joulu 2019, 13:31

Hyvää joulua!

23.12.2019

Tai no, aatonaattohan vasta oli, mutta kaltaiselleni jouluintoilijalle se oli yksi ja sama asia. Illankoitteessa kääntyisi automme nokka kohti etelää. Tapanamme oli viettää joulua äitini Helgen vanhempien luona Trondheimissa. Matka tulisi olemaan pitkä ja tylsääkin tylsempi. Sentään olin saanut luvan piipahtaa Lidian luona ennen lähtöämme. Enkä kävellyt tallille vievää maantietä tyhjin käsin! Olin leiponut pussillisen hevosherkkuja joululahjaksi Lidialle. Ne olivat suussa sulavan herkullisia. Olin nimittäin ennen lähtöäni sullonut osan herkuista omaan suuhuni, mutta se jääköön Lidialle salaisuudeksi…

Musta tamma lampsi vierelläni kohti tallin ovea. Se hamuili huulillaan takkini taskua.
- Heh, oot yhtä kärsimätön lahjojen kanssa kuin minä, naurahdin ja työnsin hellästi Lidian sametinpehmeän turvan kauemmas. - Malta odottaa vielä hetki, juttelin hevoselle lempeästi rapsutellen tämän kaulaa. Kaviot kopisivat vasten tallin lattiaa, kun talutin Lidian karsinaansa.

Jassulta onneksi herui lupa herkkujen antamiselle, kunhan tekisin sen pienissä määrin. Kaivoin taskustani muutaman herkkupalan ja ojensin käteni Lidiaa kohti. Tamma nappasi herkut huulillaan kämmeneltäni ja seuraavaksi kuului tasainen rouskutus.
- Hyvää joulua, toivotin hymyillen ja kiedoin käteni Lidian kaulan ympärille. Painoin kasvoni vasten lämmintä kaulaa ja hengitin hevosen ihanaa tuoksua. Tamma tönäisi taskuani vaatien selkeästi lisää makoisaa herkkua. Pitäydyin kuitenkin päätöksessäni säilöä loput kaapin perälle toista ajankohtaa odottamaan. Samalla reissulla kannoin harjapakin Lidian karsinalle ja kaivoin laatikon sisuksista pölyharjan. Harjasin huolellisesti Lidian läpi koko pinta-alaltaan jättämättä yhtäkään likaista kohtaa hevosen karvapeitteeseen. Lidia huokaisi syvään ja painoi silmäluomensa kiinni harjatessani hevosta pitkin tasaisin vedoin. Tamma oli hemmotteluhetkensä ansainnut - näin joulun alla ja miksei muutenkin. Samassa näin Bean ruskean hiuspehkon vilahtavan tallikäytävän puolella. Pujahdin ulos karsinan ovesta ja porhalsin tytön luokse.
- Moi Bea! hihkaisin. - Niin ja hyvää joulua!
- Moi ja kiitos samoin, Bea lausahti hymyillen. Kerroin lyhyesti kuulumiseni, mutta alati eteenpäin tikittävä kello velvoitti lähtemään kotiin päin. Loin vielä pikaisen silmäyksen Lidiaan ja huikkasin heipat Bealle. Jouluun ei ollut enää kauaa.


Merkintä 5, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty Su 29 Joulu 2019, 13:02

Maastojen valtiaat

29.12.2019

Äiti oli heittänyt minut autollaan tallin parkkipaikalle, päärakennuksen tuntumaan, ja nyt jalkani veivät minua kohti ullakon oleskelutilaa. Rakastin kodikasta tunnelmaa, mikä huoneessa vallitsi. Tavakseni oli muodostunut istahtaa sohvannurkkaan turinoimaan muiden tallilaisten kanssa Lidian pyöriessä tunneilla tai muuten vain, kun hoitajan velvollisuudet eivät sillä hetkellä painaneet päälle.

Välietappinani toimi ilmoitustaulu. Haukankatseeni löysi nopeasti nimeni tammikuisten kilpailujen osallistujalistasta, jonne olin toissapäivänä nimeni törkännyt. Samaan syssyyn olin saanut Freyankin ylipuhuttua mukaan kilpailemaan. Pitihän elämässä haasteita olla! Vasta jälkikäteen muistuivat mieleeni lähes puolen vuoden hyppytaukoni ja vähäiset ratsastuskerrat Lidian kanssa.  Mutta mitäpä tuosta, harjoituskisat ne vain olivat, eikä minua tuloslistan häntäpäässä nähtäisi, eihän?

Harpoin portaat yläkertaan ja ensi töikseni matkasin kaapilleni. Ovea raottessani vyöryi puolet kaapin sisällöstä päälleni.
- Tämä ei ole sitä miltä näyttää, sain ähkäistyä ja ryhdyin kiireesti latomaan tavaroita takaisin kaappiin. Siivoamisen tarpeessa se oli, roskatkin olivat vallanneet ylimmän hyllyn.
- Onks tää sun bilsankirja? apuun sännännyt Camille päivitteli pidellessään käsissään pölyistä ja hutaisten päällystettyä opusta.
- Mitäh! hämmästelin desibelejä säästelemättä. Pienoinen hihitys karkasi suustani. Mitä kirja täällä teki? Noh, joka tapauksessa se olisi desinfioitava, jottei puoli luokallista pyörtyisi muka niin kamalan hajun takia, naureskelin itsekseni. Mahtuiko kaapin ovi vielä kiinni? Mahtuihan se. Välipalapatukoiden kuoret ja muut kaappissani lojuneet roskat sulloin roskikseen, ja hyllytilaa vieneet lenkkarini sujautin mukanani kuljettamaani muovikassiin. Niitä tuskin tarvitsisin seuraaviin kuukausiin.

Ihan yllätyksenä tuli, että tänään oli sunnuntai, mikä tarjosi mahdollisuuden liikuttaa Lidian. Joululoma oli pistänyt sisäisen kalenterini aivan sekaisin.
- Haluuks joku lähtee maastoseuraksi? kysyin lähtiessäni. Hillan suunnalta kuului innokas “joo”-vastaus ja kohta kipitimmekin peräkanaa kohti tarhoja. Hilla talutti Feitlin pihattotalliin, minä jatkoin ison tallin ovista sisään. Tapaamispaikaksemme olimme sopineet oritallin edustan.

Mätkäytin parit lantakasat tallikäytävällä nököttäviin kottikärryihin ja pitkin harjanvedoin lähdin käymään Lidiaa läpi. Sillä välin otti tamma pienet nokkaunet ja vasta heittäessäni satulaa selkään, hätkähti hevonen hereille. Se otti mukisematta kuolaimet suuhunsa ja hieroi päätänsä minua vasten rapsutusten toivossa. Rapsutin Lidiaa pienesti korvan takaa ja siirsin sitten mustan pään sivummalle. Tallin ovea avatessani hahmotin jo Hillan ja Feitlin etäämmällä. Lampsin heidän luokseen Lidiaa taluttaen ja ponnistin itseni satulaan.

- Mihin mennään? Haluutko sä toimia joukon johtajana? tiedustelin Hillalta.
- Voinhan mä, Hilla myöntyi ja ohjasi Feitlin Lidian eteen. Seurasin ratsukon kannoilla ja hengitin ihanan raikasta pakkasilmaa. Pysyttelimme valaistuilla poluilla, sillä mitään taskulampun tapaistakaan en ollut älynnyt ottaa mukaan. Heijastinliivi sentään roikkui ylläni, joten vastaantulijat kyllä erottaisivat meidät pimeästä ympäristöstä.

Etenimme rauhallisessa käynnissä lumisia polkuja pitkin, kunnes houkutus ravata ylittyi liian suureksi. Yhteistuumin päätimme siirtyä nopeampaan askellajiin. Pienen Feitlin kannoilla ravatessa ei vauhti yltynyt missään määrin liian suureksi. Lidia hölkytteli tasaisesti eteenpäin pitkin loivasti mutkittelevaa polkua ja ehdin jopa vilkuilla sivuille ohitse vilahtelevia maisemia. Jonkin aikaa ravattuamme suunnittelimme kääntymistä takaisin. Tallin maastot eivät olleet kovin tutut kummallekaan, ja pakkanen nipisteli ikävästi kasvoja.

Käyntituokion aikana juttelimme yhtä sun toista Hillan kanssa. Olin irrottanut jalat jalustimista ja heiluttelin raajojani Lidian käynnin tahdissa. Tamma käänteli korviaan, muttei tuntunut olevan moksiskaan viuhtovista jaloistani.
- Mä jäädyn tänne, selitin huomatessani Hillan kysyvän katseen.
- Meidän tarttee vissiin siirtyä raviin, tyttö totesi ja kannusti Feitliä eteenpäin. Keräilin nopeasti jalustimet jalkoihini ja ryhdyin keventämään Lidian ravia. Tallirakennukset tulivat nopeasti esiin muutaman mutkan jälkeen.

- Mennäänkö maneesin kävelemään loppukäynnit? kysäisin.
- Miks?
- No kun siel on lämmitys…
Hilla naurahti jotakin vastaukseksi ja suuntasi kohti ovea. Seurasin perässä. Oven avausta varten oli laskeuduttava satulasta, mutta enää ei selkäännousu huimannut haastavuudellaan. Satulaan päästyäni annoin pidempää ohjaa Lidialle ja ohjasin sen uralle kävelläkseni muutaman kierroksen. Feitli tallusteli vierellämme ja Hillan kanssa jutellessa loppukäynnit oli yhdessä hujauksessa kävelty.
- Mentäiskö joskus toistekin yhdessä maastoon? Hilla ehdotti. - Voitais laukatakin.
- Jooo! vastaus tuli vähän suurella volyymillä, ainakaan innostukseni ei jäänyt tytölle epäselväksi. - Mennään vaan!


Merkintä 7, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty La 04 Tammi 2020, 09:58

Esteitä, vihdoinkin!

2.1.2019


Olin saapunut tallille viikottaisen ratsastustuntini merkeissä. Mittarin elohopea oli painunut reilusti miinuksen puolelle ja maata kuorrutti ohut lumikerros. Äidin kaasutettua tiehensä silmäilin hetken kaunista maisemaa ennen kuin astelin sisälle lämpimään. Törmäsin tunninpitäjään Janniin heti ovensuussa ja sain kuulla uutisen, joka sai sisimpäni täyttymään riemusta:

- Moi Cathy, tänään olis sitten ohjelmassa hyppäämistä, muistat vaan laittaa suojat Lidian etujal-... Janni hädin tuskin sai lausettaan loppuun, kun olin jo kajauttanut “jes, vihdoin” -huudon ilmoille. Tanssahtelin iloa säteillen ilmoitustaululle, eivätkä hyvät uutiset loppuneet siihen.
- Mitääh, mä meen Lidialla!

En voinut olla ajattelematta, että tänään oli onnenpäiväni. Kipaisin ullakkohuoneessa hakemassa kypäräni ja riensin käytävän poikki Lidian karsinalle. Hevonen hakeutui aivan oven luokse ja puhalteli lämmintä ilmaa sieraimistaan. Pujahdin karsinan poulelle ja aloitin uutteran harjauksen - unohtamatta rapsuttaa aina välillä Lidiaa harjanjuuresta. Musta tamma tapitti sivusta lempeillä silmillään, kun harjasin huolella satulansijan, mahanalusen ja jalat. Ennen pitkää aloin näpertämään suojia Lidian jalkoihin. Aika kului kun siivillä, eikä kestänyt kauaa, kun Jannin “Lähdetään maneesille” -komento kaikui tallissa. Sydämeni alkoi tykyttämään yhä tiuhempaan tahtiin. Tarrasin kiinni Lidian ohjiin ja asettauduin hevosjonon jatkeeksi.

Pitkin poikin maneesia oli esteitä. Hyppäisimmeköhän rataa? Kisoja ajatellen se voisi olla hyvä idea. Sadat ja tuhannet kysymykset risteilivät mielessäni, kun ponnistin jakkaralta Lidian selkään. Kun Janni ryhtyi asettelemaan puomeja kannattimilleen, odotus ja jännitys alkoivat käydä sietämättömiksi. Ennen estepainotteisempi ryhmä oli tehnyt hyppäämisestä rutiininomaisempaa, mutta nykyään hyppykerrat olivat harvemmassa, ja niihin suhtauduttiin tietyllä jännityksellä ja ylitsepursuavalla innostuksella.

- Ohjat tuntumalle ja ravia, kevyessä istunnassa, tiedotti Janni. Uralla kävelevät ratsukot siirtyivät yksi toisensa jälkeen raviin. Ei ollut puhettakaan, että hyppääminen olisi aloitettu heti. Janni nimittäin määräsi tehtäväksemme ympyröitä temponmuutoksia ja ylitettäviä ravipuomeja kyllästymiseen asti. Jaloissa alkoi tuntua jo muutaman ravikierroksen jälkeen, mutta hammasta purren jatkoin sinnikkäästi. Janni haukankatseellaan nimittäin huomasi heti, mikäli joku aikoi livistää töistä. Oli ilo huomata, että vaikka alussa oli turvauduttava Lidian harjaan, alkoi tasapaino pikkuhiljaa löytyä.
- Hienolta näyttää, Janni kehaisi hölkötellessämme ravipuomien yli. Keskityin pitämään ratsastamamme linjan suorana, ravin aktiivisena. Jes, eikä yhtäkään osumaa puomiin!

- Jäädään kävelemään, Janni kuulutti. Liu’utin ohjat pitkiksi ja ojentelin jalkojani. Samalla yritin kuunnella tarkkaavaisena, sillä Janni jakeli jo ohjeita seuraavan tehtävän ratsastamiseen. Välikäynnit käveltyämme käännyin heti ratsastuksenopettajan puoleen:
- Voinko mä tulla ekana?
Janni vastasi myöntävästi. Ravasin uraa kohti ja pyysin sisäpohkeellani Lidialta laukkaa. Hevonen keinahti tasaiseen laukkaansa ja etsin jo katseeseeni suhteutetun linjan pitkällä sivulla. Ensimmäisenä ylitettävänä oli pikkuruinen kavaletti ja siitä viiden laukka-askeleen päässä oli ehkä 40 senttimetriin nouseva sinivalkoinen pystyeste. Kavaletin Lidia ylitti vain tavallista korkeammalla laukka-askeleella, eikä sitä seuraava estekään vaatinut hevoselta erityisempää ponnistelua. Taputin Lidiaa kaulalle ja laskeuduin käyntiin. Samassa Jannin ääni tavoitti minut:
- Laskitko laukka-askeleet esteiden välissä? Mä en ainakaan kuullut mitään.
- Ööh, en, vastasin hämilläni. Oliko tuollainenkin asia mainittu ohjeissa? Mitään muistikuvaa minulla ei ollut asiasta. Tai sitten oli taas vaipunut ajatuksiini, mitä tapahtui aina silloin tällöin. Seuraavan kerran koittaessa laskin kuuluvalla äänellä:
- Yy, kaa, koo, nee-ee… Lidia oli lähtenyt hyppyyn jo kauempaa ja hädin tuskin sain itseni sysättyä hyppyyn mukaan. Laskeutuessamme keikahdin uhkaavasti kaulan suuntaan. Lidia kuitenkin jatkoi tasaisesti eteenpäin, huolimatta sähellyksestäni satulan päällä.
Janni antoi ohjeeksi lyhentää laukkaa. - Ja miten ne sun kantapääsi saataisiin pysymään alhaalla? oli nainen lisännyt. - Keskity seuraavalla kerralla etenkin siihen. Sun ei tarvitse niin kovasti olla ajamassa Lidiaa esteelle, sun hevoses kyllä hyppää vaikka jäisit vain istumaan hiljaa satulaan ja malttaisit rauhassa odottaa hyppyä.

Muutaman onnistuneen hyppykerran jälkeen vaihtui suunta ja tehtävä. Olin onnessani, sillä musta ratsuni kuljetti meidät aina yhtä tasaisen varmasti esteistä yli, vaikka taitoni olivatkin päässeet hieman ruostumaan. Lidia suuresta koostaan huolimatta yllätti näppärällä esteiden ylittämisellään, ja hyppäsikin joka ikinen kerta, huolimatta liian lähelle tai kauas osuneesta ponnistuspaikasta.

Oikeassa kierroksessa ratsastimme okserille muutaman kerran. Luottavaisin mielin käänsin Lidian hieman ennen kulmaa kohti estettä. Tasainen kavioiden rummutus kävi maneesissa, kun okseri läheni lähenemistään. Ponnistuspaikka osui nappiin ja ponkaisimme leikiten esteen toiselle puolelle. Onnen hymy levisi kasvoilleni, ja Jannikin kehui meitä mainiosta suorituksesta. Lidia ei rapsutuksilta säästynyt tältäkään erää.

- Tullaan jokainen kerran tää rata, Janni kulki jalan kyhäämänsä viiden esteen radan läpi. Sekin onnistui silti käännöksillään muokkaamaan minusta elävän kysymysmerkin, ja jättäydyinkin suosiolla viimeisten joukkoon. Ristikko lävistäjällä ja viiden laukan suhteutettu linja vasemmasta kierroksesta. Okserin jälkeen kaarrettaisiin radan poikki ja loikattaisiin matkan varrella kavaletin ylitse. Suunnan vaihto ja okseri. Nyt muistaisin. Vuoroni koittaessa annoin laukkapohkeet ja suuntasin ensimmäiselle esteelle, ristikolle. Lidia lennähti esteen yli jättäen kymmenien senttien välimatkan puomeihin. Jatkoin seuraaville esteille. Vauhdin huuma vei täysin mukanaan ja sai minut jyrkästi linjan ensimmäiselle esteelle, metrejä ennen maneesin päätyä. Lähestyminen jäi aavistuksen vinoksi, mutta Lidia tapansa mukaan pelasti minut pinteestä. Viides laukka-askel ei esteiden väliin olisi enää mahtunut, sillä posotin menemään aikamoisella vauhdilla. Ylitettyäni loputkin esteet tuli Jannilta sanomista. Ja ihan aiheesta, myönsin sen itsekin.
- Ratsastamissasi teissä oli vielä paaaljon parantamisen varaa, kuten varmasti tiedät. Vauhtia oli nyt enemmän kuin keskittymistä. Mutta kantapäät pysyivät hyvin alhaalla läpi radan ja katse oli aina siellä missä pitikin. Peukkua siitä, Janni totesi. Olin jopa näkevinäni hymynkareen naisen huulilla. - Loppuravit, hän ilmoitti perään ja ryhtyi kantamaan esteitä maneesin seinustoille.

Lidiaa ei tarvinnut kahta kertaa käskeä eteenpäin. Tamma oli yhä intoa täynnä hyppäämisen jäljiltä. Se laittoi reippaasti kaviota toisen eteen ja pärskähteli tyytyväisenä kenttää kiertäessämme. Vielä jalkalihakset jaksoivat kohottaa minua ylös satulasta, vaikka olinkin aivan rättiväsynyt. Ja olin onnellinen.


Merkintä 8, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019


Viimeinen muokkaaja, Cathy pvm La 11 Tammi 2020, 11:10, muokattu 1 kertaa
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty La 11 Tammi 2020, 11:07

Juoksutuksen saloja

4.1.2020

Riimunnaru olallani roikkuen astelin tarhojen suuntaan. Tasaisin väliajoin kaappasin maasta lunta ja aloin pakata sitä tiivimmäksi palloksi. Ja yhä uudelleen viskaisin tiukaksi rutistetun kappaleen tiehensä ja haalin lisää lunta käsiini. Hevoset puuaitaisissa tarhoissa panivat merkille tuloni ja kääntyivät hetkeksi tuijottamaan suloisilla silmillään ennen kuin laskivat päänsä takaisin heinäkasan ylle.
- Lidiaa, huhuilin jo hyvän matkan päästä. Hevonen kohotti päätään ja otti käyntiaskeleita kohti porttia. Pujotin riimun tamman päähän ja talutin tämän portista ulos. Tallissa meitä kohtasi yllätys - tiemme karsinalle oli katkaistu seinän virkaa toimittavalla muovilla ja huutavan punaisella “pääsy kielletty” -kyltillä. Muistin tallissa alkaneen remontin, torstaina varustehuone oli ollut poissa pelistä. Mutta eihän sekään juolahtanut mieleeni, kun hämmästelin suureen ääneen:
- Siis mikä tää juttu nyt oikeen on?
- Täällä rempataan paikkoja, Inga-Stina tiedotti. - Laita Lidia vaikka tähän Arnen karsinaan ja tuu kattoo mitä ne on jo saanut aikaan, tyttö johdatti minut satulahuonepäätyyn. Silmäilin siipeen valmistuneita karsinoita liukuovineen. Olin vaikuttunut. Vastaremontoidussa tilassa tuoksui sahanpuru, ja tallikäytävällä ei lojunut korren kortta, mutta tiesin kodikkaan tunnelman tekevän paluun, kunhan hevoset muuttaisivat tiloihin,
- Aika nice, minun oli pakko todeta.
- Ja tuu tänne, Iiäs viittoili kohti rehuhuonetta.
- Upeen näköstä, henkäisin. Paikat olivat pantu hienoon kuntoon, sitä ei yksikään voinut kiistää.  
- Mitä sä aattelit tehdä Lidian kanssa? Iiäs uteli.
- Varmaan juoksuttaa sitä maneesissa, paljastin tytölle ideani.
- Ahaa okei, ootko sä ennen juoksuttanut hevosta? Inga-Stina tuntui näkevän suoraan lävitseni aivan kuin taitamattomuuteni hevoshommissa paistaisi kilometrien säteelle.
- En, totesin kasvoillani hymy, joka viesti ennen kaikkea ideani järjettömyyttä. Iiäs kuitenkin jatkoi iloisesti:
- Mä voin auttaa sua, tule!

Lidia seisoskeli yhä leppoisasti vuonohevosruunan karsinassa, kun harjapakki heiluen riensimme tamman luokse. Tartuin pölyharjaan ja ryhdyin selättämään pölypeitettä Lidian karvojen päältä. Inga-Stina otti toisen puolen haltuunsa. Rupatellessamme niitä näitä pujautin suitset Lidian päähän. Iiäs toi mukanaan juoksutusliinan ja -raipan, ja seuraavaksi kuljimme peräkanaa maneesille.
Iiässän neuvojen mukaisesti ohjasin Lidian suurelle ympyrälle ja maiskautin saadakseni tamman askeltamaan aavistuksen reippaammin. Juoksutusraippa toimi lisäapuna, ja Inga-Stina oli heti alkajaisiksi muistuttanut, ettei sillä ollut tarkoitus lyödä hevosta.
- Ei tietenkään, suahan mä sillä aioin kalauttaa päähän, vitsailin.
- Johan nyt on vitsikästä, Iiäs totesi sarkasmia äänessään. - No niin, saatko sä sen ravaamaan?
- Ravi, komensin. Lidia vaihtoi käskystäni nopeampaan askellajiin, mutta vaati vielä toisen huomautuksen työskennelläkseen kunnolla takaosallaan. Kiersin pientä ympyrää Lidian ravatessa suuremmalla ja aina silloin tällöin kehotin hevosta siirtymään poispäin itsestäni, kun se tuppautui liian lähelle.
- Hyvinhän se meni, Iiäs totesi siirtäessäni Lidian käyntiin. Pienen lepotuokion aikana vaihdoimme suuntaa ja Inga-Stina tarttui vuorostaan liinaan. Seuraavien hetkien aikana sain nähdä Lidian pyörittävän upeaa laukkaa ja tekevän täsmällisiä siirtymisiä askellajista toiseen. Hieroin pakkasilman kohmettamia käsiäni yhteen ja vedin pipoa syvemmälle päähäni. Hetken kuluttua Lidia siirtyi pärskähtäen käyntiin ja Iiäs ojensi liinan minulle. Rapsutin tamman pörröistä otsaa ja painoin kasvoni tämän turpaa vasten. Näiden kahden kuukauden aikana Lidiasta oli tullut paras ystäväni, jolla oli aina erityinen paikka sydämessäni.


Merkintä 9, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty Su 12 Tammi 2020, 16:04

On hanget korkeat nietokset

12.1.2020


Kello läheni puolta päivää, ja aurinkokin pilkisteli maneesin takaa. Kaamosajan päättyminen antoi uutta puhtia, vaikka pimeä koittaisikin hetkissä. Hevoset kuitenkin toimivat merkittävinä voimanlähteinäni pimeään talviaikaan ja hillitsivät haluani jumittua sohvannurkkaan murjottamaan elämän synkkyyttä.

Saavuttuani tallille olin uteliaana kierrellyt remontoidut tallirakennukset läpi ja lakaissut ison tallin käytävät puhtaaksi heinänkorsista ja pölystä. Lopulta tylsyys oli vienyt voiton ja viimeiset puoli tuntia olin kuljeskellut toimettomana pitkin tallipihaa. Olin hetkeksi löyttäytynyt heinää rouskuttavan tammalauman seuraan, mutta paikallaan nököttäminen ei ainakaan lämmittänyt palelevia jäseniäni.

Tarpoessani takaisin tallia kohti näin punaisen Toyotan kurvaavan parkkipaikalle. Siristin silmiäni nähdäkseni tulijan paremmin. Kohta aloin loikkimaan ilmaan ja viuhtomaan villisti käsilläni.
- Bea! kiljaisin. Jalkani veivät minua kovaa vauhtia kohti brunettea tyttöä, joka huomatessaan tuloni tervehti minua iloisesti. Astelimme portaat ylös oleskeluhuoneeseen ja heittäydyimme sohvalle juttelemaan.
- Ihanaa kun saatiin sitä luntakin. Ja näin roppakaupalla! päivittelin.
- Niinpä, ei oo sit niin pimeetäkään, Bea totesi. Silloin minulla välähti - loikkasin ylös sohvalta niin vauhdikkaasti, että seuraavaksi minut tavoitti Bean hämmentynyt katse.
- Mä sain idean, parhaan idean ikinä! julistin jatkaen innostunutta pomppimistani.
- No?
- Mennään tuonne tallin lähipelloille ratsastamaan, nyt kun siellä on lunta ja kaikkee ja me voidaan laukata siellä... puhua papatin innostuneena niin, että loppupeleissä sanani muovautuivat yhdeksi sotkuksi.
- Ööh, en mä tiedä, Bea siirsi katseensa huoneen lattiaan. - Jos ei nyt tällä kertaa.
- No milloin sitten! kivahdin kärsimättömänä. - Nyt siellä on vielä valoisaakin, tule! ryhdyin kiskomaan tyttöä ylös sohvalta.
- Mennään sitten, Bea totesi lopulta, ja vastahakoisesti lähti perääni kohti portaikkoa. Sidoimme Lidian ja Wildan kiinni ulkona nököttävään harjauspuomiin, jotta voisimme jutella harjauksen lomassa. Hinguin silti päästä matkaan mahdollisimman nopeasti, joten puhuminen jäi vähemmälle. Lidia oli saanut tarhassa piehtaroidessaan ylleen melkoisen lumipeitteen, mutta pölyharjan voimin sain karistettua valkoisen kerroksen tiehensä. Kopauttelin lumikokkareet Lidian kavioista ja jäljelle jääneen ajan käytin tamman harjan jakauksen selvittämiseen. Se kun tuntui muun karvan ohella olevan näin talvisin tavallista pörröisempi.

- Ootko sä pian valmis? olin toistanut kysymystä viimeiset kymmenen minuuttia. Lopulta Bean vastatessa myöntävästi olin jo puolimatkalla kohti satulahuonetta. Puin Lidian varusteisiinsa ennätysajassa ja pyörin levottomana ympyrää seuratessani Bean varustussessiota.
- Sä oot kuin kissa pistoksissa, Bea naurahti. - Malta nyt oottaa vielä hetki, hän totesi näpertäessään riimunnarua irti puomista. Kentän kulmalta löytyi lumen peittämä jakkara, jonka päältä sain ponnistutettua satulaan. Vyö olisi kannattanut kiristää ennen selkään nousua! Sen sain todeta karvaasti - ensin satulan keikahtaessa vasemmalle jalustimeen kohdistuvan painon vuoksi, sitten yrittäessäni epätoivoisesti saada otetta vastinhihnoista. Ähkien ja puhkien sain vöytä kiskottua pari reikää kireämmälle, toivottavasti se oli riittävästi.

Aurinko sinnitteli vielä horisontin yläpuolella ja valaisi reittiämme männyistä ja kuusista koostuvan metsikön halki. Alkumatkan kuljimme käynnissä pitkin ohjin, ja mikäli polun leveys sen salli, Bea ohjasi Wildan Lidian rinnalle. Yritin kaiken aikaa tiirailla ympärilleni. Muistin nähneeni ratsastamiseen soveltuvan pellon joulumaastossa kulkemamme reitin varrella, mutta aivan varma en asiasta ollut. Lopulta minulta pääsi syvä helpotuksen huokaus. Pelto todellakin häämötti entisellä paikallaan ja näkymä sai sydämeni pamppailemaan yhä kovempaa. Jätin kuitenkin “laukkaminäni” hetkeksi omaan arvoonsa ja johdatin hevoskaksikkoamme käynnissä ympäri peltoa. Käännähdin satulassa ympäri ja vilkaisin Beaa virnistäen:
- Aika mageeta, eikö vain?
- No joo, Bea myönsi piskuisen Wildan selästä. Tamma näytti kahlaavan polviaan myöten hangessa, mutta uutterasti se kuitenkin tarpoi eteenpäin. Lidia suhtautui tutusta maneesista poikkeaviin olosuhteisiin omaan rauhalliseen tyyliinsä, mutta tamman olemuksesta näki, että pirteä pakkasilma ja laajalle levittäytyvä pelto olivat tehneet tehtävänsä. Se eteni rivakkaa käyntiä korvat innokkaassa hörössä ja
pärskähteli silloin tällöin tyytyväisenä.

- Ravattaisko, ehdotin muutaman kierroksen käveltyämme. Bea mutisi jotain vastaukseksi. Ehkä se oli “joo”, ehkä se oli “ei”. Napautin kuitenkin pohkeillani Lidian kylkiä ja nautin vauhdin hurmasta, jonka ravaaminen toi tullessaan. Pysyttelimme pellon toisessa päässä ratsastaen eri ratsastusradan teitä. Lidiankin huomio kiinnittyi ympäröivästä maailmasta minuun, kun suoraan ravaamisen sijasta ohjasin hevosta suurille ympyröille, lävistäjille ja täyskaarroille.

Pikkuhiljaa alkoi lumi tallautua kulkemiltamme reiteiltä ja hevosten liikkuminen käydä helpommaksi. Samaa tahtia alkoi myös houkutus laukata käydä liian suureksi ja jälleen pommitin Beaa ideoillani:
- Jäädään tähän ympyrälle ja laukataan pienen matkaa. Sano joo, sano joo, sano joo, jatkoin tytön painostusta. - Se tulee menemään hyvin, sano please että sulle käy!
- Kaipa se käy, Bea vastasi mietteliäänä. Käänsin ulkopohkeellani Lidian suurehkolle ympyrälle ja annoin laukkapohkeet. Lumi vain pöllysi, kun Lidia syöksähti liikkeelle pitkin liitävin askelin. Wilda sai tehdä hiki hatussa töitä pysyäkseen suuremman Lidian kintereillä. Nousin kevyeeseen istuntaan ja myötäilin rennosti käsilläni tamman kaulan liikettä. Hymyilin onnellisena. Laukkaamisesta ei vain saanut ikinä tarpeekseen. Muutaman laukkapätkän jälkeen ilta oli kuitenkin hämärtynyt sen verran, että käänsimme ratsumme tallia kohti. Lidian kaula kylpi hiessä. Se oli kaikesta päätellen paiskinut kunnolla töitä. Olihan puolimetrisessä hangessa raskaampi taivaltaa kuin maneesin hiekalla.

- Toi oli ihan parasta! Ja Lidde oli ihan liekeissä, näitkö kun se vaan laukkas menemään ihan intoo piukassa, selitin Bealle posket punaisina hehkuen.
- Niin oli! Ja Wildakin tykkäs, tyttö säesti. Hän kumartui rapsuttamaan hoitohevostaan harjanjuuresta. Tein itse samoin. Kaukaisuudessa kajastivat tallin valot. Lämmin juoma ja oleskeluhuoneen pehmeä sohva tekisivät nyt terää! Ensin tietenkin oli hoidettava hevonen kuntoon. Huolellisen harjauksen jälkeen Lidia sai oranssin fleeceloimen yllensä. Liu´utin karsinan oven kiinni ja lähdin hiljalleen lampsimaan kohti oleskelutilaa.

Merkintä 10, #Tarinatempaus2019 / Aloituspäivämäärä 20.12.2019


Talvimerkki erityisen talvisesta hoitomerkinnästä! Laskujeni mukaan tämä on myös 14. hoitomerkintä, voit jatkossa merkkailla sen tarinan loppuun, niin pysyn laskuissa hoitajamerkkiä ajatellen Wink - Jassu
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Jassu lähetetty Pe 17 Tammi 2020, 00:34



Cathy hakemassa Lidiaa tarhasta Lofoottien tammikuun "valoisaan aikaan".

EP Cathylle tarinatempauksessa kultamerkkiin yltämisestä! I love you

Jassu
Jassu
Tallin omistaja

Viestien lukumäärä : 451
Join date : 01.03.2014
Karma : 15

http://hiirenkolo.net/shelyes

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty La 25 Tammi 2020, 11:45

Kilpailuja kohti


24.1.2020


Napsautin riimunnarun lukon kiinni keltaisessa riimussa keikkuvaan renkaaseen. Liu’utin kättäni pitkin Lidian lämmintä kaulaa. Hevonen kurotti turpaansa kasvojani kohti ja puhalteli lämmintä ilmaa sieraimistaan.
- Ihana oot, lepertelin. - Oonkohan mä liikaa kehunut sua? Sähän ylpistyt ihan silmissä, rupattelin hevoselle koko matkan tarhasta talliin. Hevonen kulki kannoillani rauhallisin askelin. Hevosen olemuksessa ei näkynyt kiireen häivää, ja toivoin saavani osakseni edes hippusen Lidian rauhallisuudesta. Luulin olevani kuin mikäkin viilipytty, mutta koulusta raahauduttuani oli loppuiltapäivä kulunut hermoillen ja hätäillen. Ratsastussaappaani olin hinkannut sormet rakoilla puhtaaksi vain nähdäkseni, kuinka tallin pöly ja kuivikkeet värjäsivät kengän pinnan jälleen ruskeaksi. Jos kyseessä olisi ollut tavallinen perjantai-ilta, olisin rojahtanut väsyneenä sängylleni, mutta huomenna koittavien kilpailujen vuoksi olin aivan täpinöissäni.

Harjasin Lidiaa pitkin, riuskoin vedoin. Harja lennätti pölyä ja irtokarvaa karsinan nurkkaan ja pörröinen talvikarva alistui lopulta tahtooni. Mittailin lopputulosta katseellani, ja lopulta päädyin tipauttamaan raskaasti huokaisten harjan takaisin laatikkoonsa. Vieressäni möllöttävä karvapallo ei muuttunut sieväksi näyttelyhevoseksi, ei edes raivokkaalla puunauksella. Selvittelin Lidian harjajouhia sormillani ja totesin lettien väkertämisen jäävän huomisaamun riesaksi. Olin aivan poropeukalo kyseisessä hommassa, puhuttiin sitten sykeröistä tai edes poninhännän väsäämisestä omiin hiuksiini. Ei harjoitusestekilpailut moista olisi edes vaatinut, mutta suhtautumiseni kisoihin oli vähintäänkin sama kuin mihin tahansa kovan luokan mittelöihin, joita saattoi seurata ruudun välitykseltä omalta kotisohvalta

Hinkutin Lidian otsapantaa ja tiirailin ikkunasta aukeavaa lumimaisemaa. Silmiin pisti erityisesti punainen polkupyöräni, joka oli paraikaa hautautumassa taivaalta leijailevien haituvien alle. Aivan näillä näppäimillä, maagisen 15 vuoden iän täytyttyä, pääsisin moottorivoimaisen menopelin puikkoihin. Seuraisivat nuoremmat kateudesta mykkänä, kun porhaltaisin tuliterällä mopollani ohitse, pyörittelin haavekuvia mielessäni.

Laskin otsapannan puhdistettujen remmejen röykkiöön ja tartuin seuraavaan remmiin. Hieroin nihkeää sientä turparemmiä vasten ja kuuntelin, kuinka oleskelutilan ovi kävi säännöllisin väliajoin. Ajauduin toviksi juttelemaan yhden jos toisenkin ohikulkijan kanssa, mutta muuten puhdistusta odottava remmikasa vei täyden huomioni. Olin viittä vaille valmis kokoamaan suitset ja kaivelin mieleni sopukoista Hillan demonstraatiota edelliseltä kerralta. Remmi kerrallaan lähdin palauttamaan suitsia alkuperäiseen muotoonsa. Niputin kootut suitset tiiviiseen pakettiin ja lähdin lompsimaan alakertaa kohti. Portaikossa kohtasin tummansiniseen toppatakkiin verhoutuneen Freyan, jonka kasvoilla oli haudanvakava ilme. Aavistin heti, missä mentiin ja loihdin kasvoilleni kannustavan hymyn.
- Jännittääks? Kisat? kysyin virnistellen. - Tervetuloa messiin! Näet nimittäin edessäsi henkilön joka ei nuku silmän täyttä ensi yönä, jatkoin yhteen pötköön unohtaen jättää tilaa Freyan vastaukselle.
- No joo, Freya totesi. - Ei sun tarvi jännittää. Sä pärjäät hyvin Lidian kanssa!

Ystävältä irronnut kehu lämmitti mieltä, mutta pitäydyin vaatimattomalla linjalla. Jos aivan totta puhuttiin, jaksoin kyllä yhä uskoa mahdolliseen sijoitukseenkin.
- Niin, voishan se jopa olla mahdollista. Jos mä siis muistan radan. Mulla on kultakalan muisti, kysy vaikka mun opettajilta, ne...
- Voidaan opetella yhdessä se rata, Freya katkaisi vuodatukseni muistini kehnoudesta. - Tuskin se niin vaikee on. Näähän on vaan harjoituskilpailut muutenkin.
- Loistoidea! hihkaisin ja taputin Freyaa olkapäälle. - Osallistuuks Bea muuten? tiedustelin. Ilmoitustaulun listalle oli kertynyt ihan kiitettävä määrä ratsukoita, mutta Beaa en ollut äkännyt osallistujien listasta.
- Toimihenkilönä joo, Freya vastasi. - Mut ei vissiin kilpaile itse. Eihän se oo hypännytkään hirveesti.
- Mmmh… Mä pidän huolen et ens kisoja se ei sit missaa, tokaisin ja laskeuduin loput portaat alas satulahuoneelle. Lidian keltainen huopa sai tilalleen puhtauttaan kiiltelevän valkoisen kisahuovan. Satulan nostin telineestään syliini. Sen puhdistusurakka oli vasta edessäpäin. Niin, ja suojat! Ne makasivat pölyä keräämässä harjapakin pohjalla. Henkäisin pari kertaa syvään ja pakotin pienen hymynkareen huulilleni. Tallilla vierähtäisi vielä monen monta tuntia, aina yömyöhään saakka.

Cathy & Lidia, hm 14
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty Ma 09 Maalis 2020, 18:47

Ei ole harjaushetken voittanutta

7.3.2020


Pitelin muovista tiskiharjaa raidallisten lapasten verhoamissa käsissäni ja seurasin, kuinka Lidian ruokakuppi alkoi kuoriutua rehuannoksen jämistä. Seinäkello raksutti hiljaa eteenpäin ja hyinen tuuli ujelsi taustalla. Hieroin muutaman kerran käsiäni yhteen saadakseni veren jälleen kiertämään jäsenissäni ja laulaa luikautin jatkatessani ruokakupin hankaamista. Korviariipaiseva sointini aiheutti väristyksiä luissa ja ytimissä saakka, mutta eihän sitä näin aamutuimaan ollut kukaan kuulemassa. Hevoset seisoskelivat tarhoissaan jäystämässä huurteisia heinänkorsiaan ja aamutallissa työskennellyt Christian oli velvollisuuksistaan suoriuduttuaan luikahtanut sekuntiakaan sadasosassa tallin ovesta pihalle.

Rakastin huolettomia viikonloppuaamuja - sitä kun sai talon muun väen vielä kerryttäessä yöuntaan hipsiä raikkaaseen ulkoilmaan ja lampsia peltomaiseman halki törmäämättä yhteenkään ajoneuvoon, astella lämpöä ja kodikkuutta huokuvaan talliin, jossa oli vastassa laumallinen nelijalkaisia rouskuttamassa aamuheiniään. Ummistin silmäluomiani ja kiittelin hiljaa mielessäni vanhempiani, jotka olivat kohdistaneet muuttoaikeensa juuri tänne Lofoottien saaristoon, eivätkä esimerkiksi Oslon vilskeeseen. Kuinka suuren palveluksen he olivat minulle tehneet, sitä ei voinut rahassa mitata.

Vaihdoin tiskiharjan ja likaiseksi värjääntyneen vesisangon talikkoon, ja rutiininomaisesti nostelin lantapallerot kottikärryihin. Puhtaat kuivikkeet levitin tasaiseksi kerrokseksi karsinan pohjalle. Suolakiven äkkäsin vielä puhdistamattomana karsinan seinällä, mutta “Cathyn tehokkuudella” likakerros kohta muisto vain. Naurahdin ääneen, kun kohdistin katseeni vaihteeksi omiin vaatteisiini: valtaosa vesiämpärin sisällöstä oli roiskunut housuilleni ja vaaleanpunainen takkini oli tahriintunut purusta ja hevosen rehusta. Kokonaan puhtaaseen lopputulokseen pääsi vain parhaimmissa haavekuvissaan.

Astellessani tallikäytävää pitkin olin törmätä ulko-ovesta sisään astuneeseen Meriin. Viisareiden hypättyä kahdentoista paremmalle puolen, alkoi hoitajia ja hevosenomistajia maleksia paikalle. Viimeisien minuuttien aikana oli ulko-ovi käynyt lähes tauotta.
- Sori, oli poika mutissut huppunsa suojista, ja ennen kuin olin saanut poikaa vakuutettua hänen syyttömyydestään, oli hän jo kadonnut kuin maan nielemänä. “Tällä tavoin sitä hyvää ensivaikutelmaa annettiinkin”, sätin itseäni. En ollut tuohon Jurin hoitajaan päässyt vielä tekemään tuttavuutta, vaikka monesti olimmekin osunut samaan aikaan osuneetkin maneesille tai satulahuoneeseen. Ja kun tarkemmin ajatteli, suurin osa ympärillä parveilevista kasvoista olivat minulle kuin yksi kysymysmerkki pään päällä. Tallilla sitä uskoutui täysin oman hoitohevosensa kanssa puuhailuun, ja jätti koulumaailman hälyn ja suhdekiemurat taakseen.

Tummanruskeat tallisaapikkaani jättivät painaumia valkeaan hankeen, kun lampsin aidanvierustaa kohti tarhan porttia. Tälle päivälle en ollut laatinut minkäänlaista suunnitelmaa. Maneesin sijaan ohjasin Lidian karsinaansa ja annoin harjan liukua pitkin puoliveritamman lämmintä selkää. Lidia puhahti hiljaa ja laski rentoutuneena päätään. Mustat karvat putoilivat hiljalleen karsinan purujen sekaan ja taukotuvasta kantautunut puheensorina vaimeni kuulumattomiini. Kuljetin harjaa pitkin, rauhallisin liikkein ja puhelin tammalle, kuinka kaunis ja ihana se olikaan. Kun Lidia kääntyi katsomaan minua tummilla silmillään, tiesin, että se lämpöä ja hellyyttä huokuva katse tulisi säilymään sydämessäni ikuisesti.


Cathy & Lidia, hm 15
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Cathy lähetetty Ke 06 Toukokuu 2020, 11:13

Varsojen lumoa ja kaviouran tallausta


29.4.2020


Makasin petaamattomalla sängylläni ja tuijotin tiivisti kelloa, joka raksutti hiljalleen eteenpäin. Historiankirja lojui vieressäni koskemattomana, eikä tänäänkään sen nuhruisten kansien avaaminen houkutellut. Verhon läpi ujuttautuvat valonsäteet olivat viimeinen niitti - tarvitsin raitista ulkoilmaa ja hevosten seuraa ennen kuin etäopiskelu tekisi minusta lopun. Heilautin vain kättä äidilleni, ja paiskasin ulko-oven kiinni perässäni ennen kuin äiti tajusi heittäytyä ylihuolehtivaksi ja ryhtyä paasaamaan käsidesin käytöstä ja turvaväleistä. Painoin nappikuulokkeet korviini ja lisäsin samalla äänenvoimakuutta pari pykälää ylemmäs, jotta pyöränrämäni korviavihlova nitinä peittyisi varmasti musiikin alle. Seurasin mutkittelevan maantien laitaa ja annoin katseeni levätä hiljaisissa metsä- ja peltomaisemissa. Tekemättömien läksyjenkin lista kaikkosi päästäni kuin taikaiskusta.

Syöksyessäni tallin pääovista sisään olin miltei törmätä Jassuun, jonka ilme vastoin odotuksiani kirkastui välittömästi:
- Ehtisitkö sä mitenkään taluttamaan Lidian ratsastajaa kello kuuden tunnilla? oli kysymys, jonka nainen esitti minulle seuraavaksi.
- Tietysti, vastaus tuli minulta välittömästi. En ollut alkuvuoden talutusratsastustapahtuman jälkeen avustanut yhtäkään alkeisratsastajaa, ja Jassun pyyntö täytti minut puhtaalla innostuksella. Nainen kiitteli minua vuolaasti ja kääntyi sitten osoittamaan tallin takaosaa, josta kantautui kimakka hirnahdus.

- Kaikki varsat ovat nyt tulleet maailmaan, viime sunnuntaina syntyi viimeinen. Tässä on Vinka, ja tämä Flammen varsa on nimeltään Feliks, Jassu esitteli tallin uusimmat tulokkaat. Vinka kohotti heti pienen turpansa karsinan oven yli, mutta Feliks tyytyi tarkkailemaan meitä etäämmältä. Sivelin pienen vuonohevosvarsan silkkistä turpaa, ja hymähdin, kun se ryhtyi hypistelemään takkini hihaa huulillaan. Vinkan tummissa silmissä oli utelias katse ja pikkuruiset korvat seurasivat tarkkaavaisesti ympäristön ääniä. Henkäisin ihastuksesta - Mona oli ensimmäinen varsa, jonka olin koskaan nähnyt omin silmin, eivätkä viimeisetkään varsat jääneet paitsi kiivaalta tuijotukseltani.

Viimein maltoin irrottaa katseeni valloittavasta nelikosta ja noutaa Lidian harjapakin seinustalta. Kello oli kuin varkain hipsinyt kohti kuutta, ja alkeisratsastajien joukkio parveili ilmoitustaulun luona. Tummatukkainen ja silmälasipäinen, päälle nelikymppinen nainen listaa läpi silmäiltyään suuntasi pian kulkunsa kohti minua ja Lidiaa. Hän höpötti hermostuneena ja pälyili jatkuvasti Lidiaa, joka mussutti päiväheiniään rauhallisuuden perikuvana. Vain vaivoin sain sanojen sekamelskasta poimittua hänen nimensä: Thora. Kun oikein pinnistelin, sain selville, että nainen oli ratsastanut aiemmin muutamia kertoja, mutta tipahdettuaan kerran hevosen selästä, oli ratsastus saanut jäädä useamman vuoden tauolle.

Thora jäi harjailemaan Lidian toista kylkeä, ja minä otin vastuulleni tamman toisen puolen. Mustaa talvikarvaa putoili tukuttain karsinan purupatjalle, ja karvaa sai jatkuvasti olla myös nyppimässä pölyharjan harjaksista. Samalla vastailin naisen kysymyksiin ratsastustaustoistani, koulusta ja perheeni kuulumisista, tosin putoilevista arvosanoistani ja tekemättömien tehtävien vuoresta jätin suosiolla kertomatta. Vastavuoroisesti tankkasin tietoa Thoran menneisyydestä ja aikaisemmista hevostuttavuuksista. Kuopsutin mutapaakut irti Lidian kavioista ja nousin ähkäisten ylös:
- Varusteet olis sit seuraavana.
- Kyllähän sinä näppäränä nuorena naisena yhden satulan sinne selkään saat, Thora tokaisi. -  Oma selkäni on katsos temppuillut, enkä… hänen puheensa vaimeni jonnekin kuulumattomiini.

Naisen katseen ulottumattomissa pyöräytin silmäni kohti tallin kattoa ja päästin pitkän huokauksen suustani. Nappasin Lidian mustan satulan telineeltä ja kiidätin sen karsinalle. Thoran kasvoille oli ilmestynyt valkea häivähdys, ja hän kuljeskeli levottomasti Lidian karsinan edustalla.

- Hyvin se menee, hymyilin hänelle kannustavasti hääriessäni Lidian ympärillä kiinnittelemässä suitsien remmejä paikoilleen. Thora ojensi haparoiden kättään, kun tarjosin tamman ohjia hänelle. Mietin pääni puhki, miten saisin naiseen valettua edes aavistuksen itseluottamusta, ja hienoinen epätoivon tunne ehti jo pyyhkäistä ylitseni. Thora löyttäytyi Jannin seuraan matkalla maneesin ja hevosjonon perällä kuiskailin hiljaa Lidialle, kuinka tänään siltä vaadittiin äärimmäistä rauhallisuutta. Talutin tamman sisään raollaan olevasta oviaukosta, ja räpyttelin hetken silmiäni ennen kuin totuin maneesin hämärään. Thora punnersi itsensä selkään ja heti satulaa koskettaessaan hän aloitti kiihtyneen pälätyksen:
- Mua huolestuttaa, miten sä talutat sitä noin pitkässä narussa. Oletko aivan varma tästä satulavyön kireydestä? Ei millään pahalla, mutta en oikein ymmärrä mitä Janni ajatteli antaessaan minulle, hevoskammoiselle Lidian. Tämähän on aivan valtavan iso.

Ensimmäistä kertaa aikoihin puhesuoneni oli kuivunut kokoon, mutta Thora suolsi tekstiä sellaisella vauhdilla, ettei väliin olisi mitään saanut sanotuksikaan. Vaivihkaa yritin korjata Thoran selkää suoremmaksi ja päästin narua pidemmäksi, kun nainen alkoi osoittaa jo joitakin rentoutumisen merkkejä.

Janni laittoi ratsastajien tehtäväksi muutamia pysähdyksiä ja ympyröitä, ja neuvoi apujensa kanssa tuskailevia aloittelijoita minkä ehti.
- Katse menosuuntaan ja vähän pohjetta, saatoin muistuttaa mikäli kahvia siemaileva Janni ei ehtinyt ensin. Ratsastustauosta huolimatta Thoran aikaisempi kokemus pisti esille - pahimmasta jännityksestään päästyään naisen kädet rentoutuivat myötäilemään Lidian kaulan liikkeitä ja jalat riippuivat hevosen kylkiä vasten kohtisuoraan muun vartalon alla.

Tunnin lähennellessä loppuaan nainen Jannin kannustuksella uskaltautui ottamaan pätkän ravia. Otsa hikipisaroiden täplittäminä ja keskittynyt ilme kasvoillaan Thora yritti pitää istuntansa kasassa, vaikka Lidian iso ravi ei tehnyt siitä helppoa. Hetken ravaamisen jälkeen naisen itseluottamus oli kuitenkin ottanut sellaisen harppauksen ylöspäin, että hän vain totesi leppoisasti pärjäävänsä lopputunnin ilman minuakin. Irrotin riimunnarun Lidian suitsista ja jäin hetkeksi katselemaan loittonevaa ratsukkoa. Jannin ääni kaikui korviini tasaisena virtana ja hevoset tallasivat maneesin pohjaa verkkaiseen tahtiin. Matkustin mielessäni hetkeen, jolloin itse olin ratsastanut ensimmäistä kertaa. Vilkkaan kaupunkitallin kenttä oli ollut lähes ratkeamaisillaan ratsukkojen määrästä ja ratsunani toiminut musta shetlanninponi oli yhtenään kiikuttamassa minua pitkin kenttää. Siitä huolimatta olin ollut kuin seitsemännessä taivaassa ja vaatinut kärkkästi pääseväni hevosen selkään vielä uudemmankin kerran.

- Cathy! Freyan huhuileva ääni maneesin ovelta havahdutti minut todellisuuteen. - Et arvaa millainen työmaa oli löytää sut. Me lähdetään Bean kanssa taluttelemaan Wildaa ja Stellaa maastoon, tuutko sä mukaan?
- Mikä jottei, totesin. Nappasin kärkipaikan jonosta ja puhkesin puhumaan, kun olimme astuneet auringonvalossa kylpevälle metsäpolulle:
- Ootteko te jo nähneet Feliksin? Se on ihan luvattoman söpö! Niin kuin ne muutkin varsat tietysti.
- Niin on! Bea yhtyi ylistykseeni. - Älä ymmärrä väärin Wilda, sä oot mulle ikuinen ykkönen, hän rapsutti hoitoponinsa kaulaa.
- Miltäköhän Wilda näytti varsana? Freya ajautui pohdiskelemaan.
- Varmaan aivan ylisöpöltä, olimme yhtä mieltä Bean kanssa.
- Mä en malta odottaa, että ne varsat kasvaa sen verran, että niitä pääsee käsittelemäänkin, totesin haaveksivasti. - Oisinpa Jassu. Tai edes tallityöntekijä.
- Oothan sä hoitaja, Freya huomautti. - Ollut kohta… puoli vuotta, hän totesi sormiaan laskiskellen.
- Samoin minä, ja sinä Freya, Bea huomasi.
- Puoli vuotta hoitajina? Tätä täytyy juhlia! julistin. - Onneks mä säästin sen karkkipussin mun kaapissa. Tyhjennetään se heti kun palataan tallille!


Cathy & Lidia, hm 16
Cathy
Cathy

Viestien lukumäärä : 42
Ikä : 15
Paikkakunta : Svolvær
Join date : 18.11.2019
Karma : 7

Takaisin alkuun Siirry alas

Lidian päiväkirja Empty Vs: Lidian päiväkirja

Viesti kirjoittaja Sponsored content


Sponsored content


Takaisin alkuun Siirry alas

Takaisin alkuun


 
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa